Hilma. Julia.
HILMA. Te olette hyvin hyvä, minun uusi ja kuitenkin jo rakas
ystäväni. Te tahdotte auttaa minua puolustaimaan lyhytmielisyyttäni.
Mielelläni tahtoisin uskoa teitä; mutta sydämeni, tuskallisesti
tykkien, sanoo minulle, ettei minun olisi pitänyt tehdä tällä tavoin.
JULIA. Ah! meidän sydämemme on jotain varsin kummallista, ei koskaan
uskottavaa. Kuka koko maailmassa pettää meitä enemmän, kuin sydämemme.
HILMA. Ei, ei, sydän puhuu totta.
JULIA. Sitä minä riitelen vastaan. Kun mies jalkojemme vieressä vannoo,
meitä lempivänsä palavalla innolla, mitä silloin järki sanoo? "Se on
valetta — pelkkää valetta". Mutta mitä sydän sanoo? Ah! sanoo se ja
on olevinaan tykkänään liikutettuna, ah! usko sitä hyvää nuorukaista;
hänen sanansa ovat puhtaat kuin kulta. Siten, sydämen meitä petettyä,
uskomme ja lemmimme vannojaa.
HILMA. Totta kaiketi! — me lemmimme häntä.
JULIA. Lemmimme valitettavasti.
HILMA. Oletteko tekin sitte jo lempineet?
JULIA. Niin, minä lemmin ja ketä? Miestä, joka on totinen kuin kivestä
tehty kuva hauta-kummulla, harvasanainen kuin kartusiani-munkki, vaan
kumminkin vilkas kuin tuulenpuuska, ja varova kuin Moori Venetsiassa.
Joka aamu sanoo järkeni: hm — hm, ja joka ilta ai — ai!- mutta minä
lemmin häntä kumminkin; ja siihen ei ole kukaan muu syypää kuin hullu
sydän. — Niin, kuka on pakoittanut teitä seuraamaan serkkuani tänne?
Ei kukaan muu kuin sydän.
HILMA. Ah minun hullua sydäntäni!