URHONEN (estää häntä menemästä). Lähteä? Ei, ei suinkaan! No kaikkea
mokomaa! Lähteä. Saadakseni jotakuta niskoihini, tuommoisen pienen
makean lyijy-linnun, jota jäniskään ei voi juosta pakoon, sitä vähemmin
köyhä ihmisen lapsi. Ei millään tavoin se käy laatuun. Vaan miksikä
liukastella? 'Te olette kerran ilmoittaneet minulle lempenne ja minä
olen pitänyt sen hyvänä, muutoin en olisi täällä. Miksipä vielä juosta
metsät läpi? Sanokaa nyt vaan, mutta kovasti ja selvästi: minä lemmin
sinua! Te ette pääse vähemmällä. Puhukaa vaan ulos!
NEITSY. Ah Jumalani! Kuka minua auttaa tämän hullun miehen käsistä?
TUNTURI (astuu esiin). Toivomaton pelastaja.
NEITSY (pelästyksissä). Ha!
TUNTURI. Paljastakaa kasvonne, neitoseni; kyllä te olette naamarittakin
pettelijä!
NEITSY. Voi, mitä nyt teen! vielä toinen hullu lisäksi.
TUNTURI. Minä olen kyllä ollut hulluna, kun olen luottanut teidän
sydämeenne, joka on täynnä viekkautta ja petosta.
URHONEN. Ja minä myös — sopii, sydän on aika käärmeen pesä.
TUNTURI. Minä olen parannettu. Elkää pelätkö minua; minä teitä
ylenkatson!