HUKKANEN. Mitä nyt?
WILHO (itsekseen). Nyt on sovelias alottaa (ääneensä). No, setikseni,
eikö sala-rakkaus myöskin ole sala-kauppaa?
HUKKANEN. On ainakin. Minä en voi kylläksi nuhdella sinun hulluuttasi.
JULIA. Kuinka? Onko serkkuni joutunut lemmen poluille.
HUKKANEN. Niin kyllä, lapseni, tämä on taas uusi tuska onnettomalle
isällesi.
JULIA. Ah, isä kulta, älkää sitä nureksiko! Ken tietää, kuinka kauan
tuo lempi kestää?
WILHO. No hyvä, Julia — koska asia kerran on tullut esiin, niin sanon
nyt sinulle: että lempeni on totinen, se tulee perustamaan elämäni
onnen tahi onnettomuuden.
JULIA. No! mutta sano, kuka sitte on sinun kultasi? Minä toivon, että
hän on vähän ehk'edes serkkusi näköinen.
WILHO. Onpa yksi naapureistamme, neiti Hilma Waltokas; hän on hyvin
sievä, siveä, sydämellinen ja ymmärtäväinen.
HUKKANEN. On köyhä kuin kirkonrotta ja pahimman viholliseni sisaren
tytär.
JULIA. Sitä en ymmärrä. Kuinka isäni voisi vihata ketään, tahi joku
toinen häntä.
HUKKANEN. Niin, vihata vanhaa neitsy Kypäriä ei ole mikään synti. Ei
hän pelkää ihmisien eikä Jumalan lakia, vaan pitää seuraa juutalaisten
ja mustalaisten, varkaiden ja rosvojen kanssa.
JULIA. Miten ymmärrän tuota?
HUKKANEN. Niin, hän on melkein tullut mielipuoleksi pelkästä romaanien
lukemisesta.
JULIA. Todellako?
HUKKANEN. Niin, kuuleppas! Minuun on hän hirmuisesti suuttunut,
kun toivoisin ja tahtoisin hallituksen ottamaan kaikki kirjat
takavarikkoon, jotka kehoittavat rosvoamiseen ja salakauppaan.