Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi.
Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja
hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:
-- "Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun
omilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä
järjetöntä ihmiselämää!"
Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen
oma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen _omat_
tekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina
heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.
Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti
itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen
viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa
sitäkin alempi.
* * * * *
Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan
lumiliinalla hääräili ihminen luoden _yleistä_ ihmis-elämää... Toiset
häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he
loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat
kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi
ihmisten inhona.
Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona.
Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen
jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet
valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli
unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä.
Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta
ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:
-- 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista
lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes _sitä_
säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje,
jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi
tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään
kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan
pääkalloni kautta, että olen _valehdellut_, tai etten ole
kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja
neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä
saan sinut säästämään minun ja _oman_ jalkapuuni...'
Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus
ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli
yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.
Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva
Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä
kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän
kertoi:
-- "Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain
yhteisestä juomavelasta..."
Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista...
Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:
-- "Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun
se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa
Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: 'Ei
korppi toisen korpin silmää puhkaise'."
Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion
alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:
-- "Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi
kaikkien miestensä kanssa..."
Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt
edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat
alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet
tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:
-- "Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän
puolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies..."
Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin.
Toinen miehistä jatkoi:
-- "On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin
joutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti
turmellut."
Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta
kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä
Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:
-- "Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja
rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin
sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen."
Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin
pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva
Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen
synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan
pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että
hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho,
halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi
hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:
-- "Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah...
haa!..."
Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:
-- "Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi
puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet..."
Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat
salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja
raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen
lopetti sen huoaten:
-- "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja
muut heittiöt..."
Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:
-- "Niin. _Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu_... Kun
siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat..."
Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan
hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa
hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä.
Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin
äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:
-- "Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin
vettä?..."
Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun.
Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden
myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen
narrinhameena heilahdellessa...
Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä
ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen.
Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia
ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli
taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui
katkerana:
-- "Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä
tavalla, että olisin _koira_, jos ottaisin palveluksenne vastaan..."
Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti
vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui
katkerana:
-- "No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja
lopullinen..."
Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna
vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti
jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla
kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa
millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi
itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän
vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle -- uusi Jumala.
Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari
poliisia, jotka vangitsivat Harhaman.
* * * * *
Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla
kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä
ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä.
Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen,
jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa
lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli
hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit
olivat niiden rahojen panttina...
Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli
rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan
paperit pelissä _hänen_ elämänsä tähden. _Hänen_ tähtensä hääräili
nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse,
joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita.
"Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän
inhottavan näytelmän kustantaa", -- mietti Harhama.
Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.
Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa.
Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen
aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan
ruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui
inhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän
näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun
Magdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli
nyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä
mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen
täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen
hänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta...
Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen
tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän
tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä
edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.
Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi.
Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon
tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle
vastauksen:
-- "En minä tule mokoman miehen puheillekaan."
Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä
_kuvitellut_ palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa
väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei
jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan
maailmankurjuuden vastauksen.
Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi
kaikki maailman kurjat. Hän lausui:
-- "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki
kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt
kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!"
Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen
vasikan.
* * * * *
Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta,
varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin
vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa
koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella
onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella...
Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä
lausuman ennustuksen:
-- "Se raha tuottaa sinulle _onnea_..."
Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle
lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli
murtanut auki rouva Esempion kaapit.
Hän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse
oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan.
Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.
* * * * *
Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan
oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset
ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä
alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin.
Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja
kasvoihin ja käteen repesi verihaava.
Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä,
halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion
akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion
pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa
iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut,
päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se
katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti
hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.
Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja
asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama
muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä
kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka
heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle
iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa
Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.
Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää
nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki
Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:
-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!..."
Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli
Harhaman huokauksen ja raivosi:
-- "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut
sittenkin Jehovan vierinkivenä?..."
Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat
kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä
taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt
omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut
leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina.
Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun
vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse
ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:
-- "Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan
polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän
vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te
ihmiskirput..."
Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja
kostontuli leimahtivat hänessä...
Silloin Perkele rauhottui ja lausui:
-- "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon
kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa..."
Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne
voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja
majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina,
molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat
saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on
Jumalasta.
* * * * *
Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se
valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa
palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.
Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä...
Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta...
suuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen
orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset
ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden
selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa
vihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään
jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne...
Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa
loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään
juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa...
Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa...
Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa,
hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua...
Siitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne
nauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen
antimia...
Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä
köynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat
sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne
koskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan
lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo
kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta...
Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa
tuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat
tulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta
kirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava...
Vihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta
hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista
saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä...
Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen
olemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä
leimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä,
kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena,
kuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on
vihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu
kostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka
on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee
vihan varjona...
Maaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä
enkeli-ilmiö...
Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut
tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota
oman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele
viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on
hän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla
kytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän
nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja
somasti solmuun vedettyjä...
Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä
tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan
kohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta
pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen
aina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä
enemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa
hänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa...
siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa...
Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä
mustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina
kurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä...
sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä
lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt
seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki
ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen
yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat
seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja
sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon
hengen...
Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota
orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä...
* * * * *
Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa
julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen
vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta
muuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele...
Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon
sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli
kaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky...
Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa
hartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme
rauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se
makasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta...
hohti kuumuudesta... säteili kirkkautta...
Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi
kummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden
reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä
ylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta...
notkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien
ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku...
Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen:
-- "Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt
viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin
kurikan vartta..."
Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:
"Sinä niinkuin aamurusko koitat.
Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat.
Sinä kehräät kaiken elonrihmat.
Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat
puhallat pois väärät valtijat.
Suo meidän olla sulle vartijat!"
Sävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide
alastomuuden keralla. Perkele jatkoi:
-- "Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän
on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!"
Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:
-- "Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut
ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi
kutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää,
kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee
ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä..."
-- "Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus", -- riemuitsivat enkelit ja
yksi heistä lopetti:
-- "Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia
ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi..."
Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita
holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui
sävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa.
Perkele jatkoi:
-- "Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on
Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame..."
-- "Siis sinun aistipunakukkasi", -- selitti Hiisi. Perkele järkeili
edelleen:
-- "Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden
kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja
myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!"
Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:
Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui
hänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat...
orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet
kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät
toisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä...
Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena
istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis
koriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona...
poski punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi...
vavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka
laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet...
-- "Hän huomasi hameen ja aistipunakukan", -- huomautti Perkele. Ja
enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:
"Kaunis aistipunakukka
kukkii yöt ja päivät siellä,
missä naisen hame, tukka,
häilähtää vaan miehen tiellä.
Suuri sull' on voima, henki.
Jehova on sulle renki."
Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun
päänsä peitteeksi...
-- "Hänkin näki jo aistipunakukan", -- riemuitsivat enkelit.
Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi
värttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista
Troijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä...
hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan _katseli_...
-- "He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani",
-- ylpeili Perkele. Näky jatkui:
Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi
orjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka
värähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle
palvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris
_puhui_ hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris _kuiskasi_
hänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi _likempää_...
Paris polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun...
hänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi
pienen arkailun...
Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei
Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta...
-- "Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen", -- ilkamoi
Piru.
-- "Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille", --
lisäsi Kehno.
Näky jatkui:
Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla.
Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli
Pariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat
aistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät...
Kaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja
Parista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa
näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka...
Kuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät
Skamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli...
Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana...
Skamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat
kaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät
uudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina...
ne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden
valitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan
akkunasta...
-- "Se on taistelua _hameesta_"-- selitti Perkele.
-- "Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput",
-- selitti Piru.
Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa
tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat
kaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet
hulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti...
Veri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö...
Miesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui
lämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se
hulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja...
Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat
heilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat
naisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia
katseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa...
kuhertelivat toistensa keralla...
-- "Hame nousee jo sotalipuksi", -- iloitsi Perkele.
Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne
miehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat
ottaa...
-- "Se on taistelu _hameesta_... Sama hame on kummankin joukon
lippuna", -- selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:
-- "Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten
hameista, kuten tuossa näette:"
Taas aukeni uusi näky:
Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena
näkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa...
Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti
sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas
huokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä...
äärettömyys huokui ikituskaa.
Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita...
Riita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina...
-- "Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin", -- huomautti Perkele
kuivasti.
Vihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat
kaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna...
Perkele jatkoi ylpeänä:
-- "Joko _täytyy_ ihmisten kääntyä, tai..."
Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:
-- "Tai täytyy heidän _tuhota_ toisensa, että Jehovan valta heissä
loppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa,
tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta
Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja
koirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki
ja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni..."
-- "Sinun tahtosi on maailmanlaki", -- riemastuivat enkelit. Perkele
jatkoi:
-- "Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa
kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman
kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys
ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa
julkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia _vihaamaan_..."
-- "Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen
tuliroihuksi", -- todistivat enkelit.
Perkele jatkoi majesteetillisena:
-- "Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua,
kuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa
veisataan _minulle_ ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan
ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu
kiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun
palvelijoilleni..."
Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:
"Kaikki kirkonkellot soivat
kerran sulle. Edessäsi
kumartavat kaikki voimat.
Kaikki valta kädessäsi
kohta välkkyy. Sulle soittaa
kaikki torvet. Kohta voittaa
sinun suuri asiasi.
Kohta sinun kunniaasi
maat ja taivaat julistavat."
Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä
hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:
-- "Minun asiani voittaa, sillä se on _oikeus_... Katsokaa kuinka
Harhama kulkee pois Jehovasta!"
Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset...
sen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus...
Enkelit iloitsivat...
Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen
narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa...
Enkelit riemuitsivat.
Jo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja
Edelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko
oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja
Velikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla...
Enkelien riemu yltyi.
Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän
oli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa
kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa
häilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia,
tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia
ja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla
voitettuina...
Perkele viittasi näkyä ja lausui:
-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]
Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi
enkeleiltänsä:
-- "Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?..."
Enkelit kauhistuivat ja vannoivat:
-- "Ei ainoakaan _sinun_ palvelijasi voi niin alas mennä..."
-- "Ja kumminkin", -- jatkoi Perkele -- "Jehova varottaa ihmisiä
seuraamasta teidän esimerkkiänne..."
-- "Se petturi!" -- kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:
-- "Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää
sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä
minä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä
erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä
toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös _perinnöllisyys_:
Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä
huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama
on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä
periytyvä..."
-- "Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa", -- vannoi riemastunut
enkelijoukko.
Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi
naurajien sankat ihmisjoukot.
Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa.
Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys
häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä
leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen
hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat
ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja
ihmisten ivanaurua ja riemuitsi:
-- "Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa..."
Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta
enkelien veisatessa:
"Katso ihmistä,
kuvaa Jehovan!
Voima herramme
kerran Jehovan
kuvansa-laiseksi
vielä polkevi.
Ensin kuvan Jehovan
sitten Hänet Itsensä
maahan tallaa hän."
Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä
osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:
-- _"Ecce homo!"_
Elämänkukkia.
Elämä on suuri erehdys...
Maailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät
auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat
kiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki
kiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä...
Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen
ainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja
kuoleman ikitaistelun loppua...
Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine
miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat
ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden
kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt
tomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa...
tappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien
itseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat
äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä
elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman
hirmukynnestä...
* * * * *
Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen
vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä
ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat
loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja
nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.
Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen
soittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa,
ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan...
Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja
majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa
tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet
ruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen
sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen
sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman
viikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa...
Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot
olivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla
haisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat
nauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli:
-- "Sinä olet 'istunut'..."
Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta
sieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla
valta-istuimen astuimia...
Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset
väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'."
Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut...
Minne hän meni, siellä ajatteli hän:
-- "Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen
'istunut'..."
Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella...
Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa
hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu
valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:
-- "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!..."
Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken
niistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken
sieltä kotiansa kulkee...
Eikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi
lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa...
* * * * *
Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään
Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.
Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä
sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun
pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa
ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume
sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän _itse_ elämällänsä
vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden
vingunnalta ynseällä ajatuksella:
-- "No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!..."
Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat
kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti
hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi
nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli
tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja
huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän
enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä
maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:
-- "Minä tahdon olla _alhainen... Alhainen_ minä tahdon olla...
Elukka elukkaa vastaan!..."
Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä
tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen
purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa
takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja
alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin
juoppo viinasta, ja riemuitsi:
-- "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi
alhaisuuden, että näette, elukat, minussa _oman_ kuvanne, ihraisen...
Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni..."
Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi
kaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt
enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen
joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä
istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä
julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin
vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että
ei voinut olla _alhaisempi_, koska se ei olisi painoon kelvannut
ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin
juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa
sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa.
Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi,
riemuitsi hän:
-- "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin
oikeudesta!..."
* * * * *
Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli
ihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa
myöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja
rapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se
veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei
ainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta
seurata...
Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas
miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja
valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka
nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi...
häämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi
hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi
himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle
mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa...
Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni...
kirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi
näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus,
jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.
-- "Elämä on kaiken turhuutta", -- huokasi silloin Harhama katkerana.
Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle
teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät
kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina
pysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina...
Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo
_aikansa huviksi_ joskus päiväkauden.
Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei
hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama,
kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat.
Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen
kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä
ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä
jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita
hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron
temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka
kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua...
Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen
patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi
puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi
ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa
riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski
tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää
väliäpitämättä...
Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan
alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui
vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää.
Siinä oli jotain hämärää sumua...
* * * * *
Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden
päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu
riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja
haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä,
kuin nuora jälestänsä...
Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina
rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen
hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen
hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän
näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä
oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa
plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli
hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio
lukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä
Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä.
Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta,
näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika
lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea
täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi,
laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi
hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen
ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa
_inhosta_, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä,
hullunkurisia.
Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa
toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että
silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi.
Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan
odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa
ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla,
halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja
ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli
olevan. Hän tahtoi olla _näennäisesti_ jalo, koska hän sen kautta voi
olla _alhainen_... Hän riemuitsi taas itseksensä:
-- "Minä tahdon olla _alhainen... ainoastaan_ alhainen... Jos en minä
sen _näennäisen_ jalouden kautta voisi olla _alhainen_, niin minä
sylkäisisin siihen..."
Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän
siitäkin, koska näki, että hän on jo _ollutkin_ alhainen. Hän nautti
siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa,
inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.
-- "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden
kuvajumala", -- ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi
ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.
Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen
sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki
ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen
likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli
halpamaisuus.
* * * * *
Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit,
rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas.
Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan
tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.
Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi
taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja
armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla,
kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta
näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän
nyt katseli koko elämää.
Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin
leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko.
Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.
Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut
lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan
riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli
sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.
Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina
ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi
häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi
halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa,
suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen
soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin
halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta...
Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa,
jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista
joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo
pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne
olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa
kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli
hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä
voimat ja kyvyt.
Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden
lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan
itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi
jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut
siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja
alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli
kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää
toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut
olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi,
jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.
Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:
-- "Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?"
Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa _ihmisten_
edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä,
tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi
työnsä nurkkaan ja ilkamoi:
-- "Vai _teitä_ varten minä koristautuisin, te ihmislutikat!
Ohoh!... Minä rapaan vielä _enemmän_ itseäni... Minä _pakotan_ rouva
Esempion ja Velikodushofin panemaan minut _uudestaan_ rautoihin
ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni
kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille,
elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen _ihminen, teidän_
kuvanne!... _Ecce homo!_... Ja teidän täytyy katsoa minussa _omaa_
kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän _täytyy_..."
Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän
aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien
alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili
tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi
maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten
eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat
häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!
Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän
huomasi tekevänsä sitä _ihmisten_ tähden. Ne eivät tuntuneet olevan
enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.
* * * * *
Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi
povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.
Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus
siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen
kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi
omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on
kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. -- "Minä olen
siis kaksineuvoinen", -- ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi
sairaloisesti sitä asiaa tutkia.
Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli
siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat
kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu
tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla
alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen
ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:
-- _"Ecce homo!"_
-- "Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta", -- riemuitsi hän ja
mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan
vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi
suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.
Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se
siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne
ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja
pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.
Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi,
hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se
tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien
oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt
nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista
ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana,
luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta,
oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma
kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä
mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja
jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa
ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen,
Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu.
Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja,
vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt.
Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin
elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja
hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.
Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet
aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi
luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin
miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.
Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö
unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden
kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän
näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina
kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut,
oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu,
pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka
Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota,
ilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa
Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän
näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä...
Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan
Kullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan
syntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän
hausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun
paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan...
Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui
Regime'in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla,
kun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja
sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen...
Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne
syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä
loistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan
aistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja
Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä _kodin_
petolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä
lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota
hän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen
korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä...
Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä...
Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka
Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa...
Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi,
mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia
unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa...
Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli
Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi
turhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa,
kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen
hänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa
Pirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen
neuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen
kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme
mateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti
niitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän
oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää
häneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa
varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea
kantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta...
näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui:
_Ecce homo!_
Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä
viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla
voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia
näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui
hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle
suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja
oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli
hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:
-- "Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos
olisin _vihannut_, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä
karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän
liasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut
aistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten
kanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä..."
Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi
niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus
vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui
julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan
siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut
säilyttää sitä -- mielestänsä tahraa -- teoksensa sivuilla ja uskoi
pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.
Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan
Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se
tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.
Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui
siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan,
vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi
hänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten
ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja
viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten
siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.
* * * * *
Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden
kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat
loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän
ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa
luonnossa.
Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat
Harhamassa uuden henkisen ajettuman: _Hän kuvitteli olevansa
marttyyri_... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan
ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän
luuli kärsivänsä _toisten ihmisten_ pahuuden tähden ja nautti siitä
uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä
marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset,
pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun
hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi,
kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin
hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa
ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa
kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista,
uhmaili hän:
-- Oh! Minä tahdonkin olla juuri _alhainen_... Minä tahdon olla
alhainen, koska se on ihmisten _arvon_ mukaista... Ne eivät jaloutta
ansaitse...
Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen
luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset
uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä
lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien
henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat
toipua...
* * * * *
Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset
mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita
kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat.
Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille.
Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot
soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.
Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:
'Rakas herra Harhama!
Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen
edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta
aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja
säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään
tiennyt...
Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli
toveri, joka rakasti Magdaa -- ja ehkä myös hänen rikkauksiansa.
Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon.
Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin
Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.
Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä
en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen
Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa
anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla
hyväksi.