_Öyvind Torenpoika Pladsen_.
Agronoomi Öyvind Torenpojalle maanviljelyskoululla.
Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä
oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso
vaatii; sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä
loukkoon. Se houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta
sitte se paikalla lentää tiehensä eikä enään kuuntele meitä.
Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että
minä kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla
kirjoittaa yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli
olevansa tekemisissä Janne Hatlenin tai jonkun muun narrin
kanssa, eikä miehen, jonka koulumestari Baard on kasvattanut;
mutta tie nousikin pystyyn. Olet sinä kuitenkin ollut liian
ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka nauravat etteivät itkisi
eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa. Mutta se on minulle
mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta kannalta; sillä
muuten et sinä voisi nauraa leikille.
Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne,
saattaa sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen
epäillyt, sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt
minä kuitenkin tiedän, että hän on vastustanut Janne Hatlenia,
josta hänen isoisäänsä on syttynyt suuri viha. Hän kävi
iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli ja kun hän laski leikkiä,
ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan ilossa. Hän on saanut
kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä, että hän tahtoi
odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta silloin et
sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin
pahankurisen lapsen.
Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että
hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada
siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä
tunnen hulluudet ja niiden kulun.
Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä
en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi
et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta
ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin
sinä opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin
runsasta saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen
maallisissa asioissa, mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään
maallisesta levottomuudesta ja nyt on päivän kirkkaus sille
koittanut.
Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enään kulje. Sentähden antaudun
minä Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei
koskaan väsy.
_Baard Antinpoika Opdal_.
Öyvind Pladsenille!
Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti,
sillä en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin
hyvää. Minä muistan, että monasti en ole ollut sinulle oikein
hyvä ja sitä minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää
tätä kenellekään. Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en
ollut hyvä; mutta nyt ei kukaan enään välitä minusta ja minun on
paha ollakseni. Janne Hatlen on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä
kaikki pojat laulavat enkä minä uskalla mennä mihinkään tanssiin.
Molemmat vanhukset tietävät sen ja minä kuulen alituisesti pahoja
sanoja. Mutta minä istun yksin ja kirjoitan ja sinä et saa sitä
näyttää.
Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta
sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja
minä olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät
ystävät; mutta minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit
niin kummallisesti. Koulumestari pitää minua vaan pilkkanaan eikä
hän tiedä mitään pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa
hänelle sellaisia. Nyt minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään
kanssa; minä muistan sen ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit
niin hyvä minulle ja minä sain aina istua kelkassasi. Mutta nyt
minä toivoisin, että taas olisin lapsi.
En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta
jos sinä vastaisit minulle vaan yhdenkin kerran, niin aina
muistaisin sen, Öyvind.
_Marit Nuutintytär_.
Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää
sen.
Rakas Marit!
Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä.
Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin,
etten enään tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät
minusta, niin Jannen pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vaan
lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitte kun minä sain sinun
kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta
voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin
lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin
melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli.
Johtaja vei minut erilleen ja kysyi mikä minua vaivasi; hän luuli
minun lukevan liikaa. Sitte hän sanoi minulle, että minä, kun
minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja
ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta
hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa,
johon minä saatan turvautua ja minä kiitin; enkä minä vieläkään
kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota
kauvemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitte
pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä
kolmen edestä enkä jää jälelle missään! Mutta minä lähetän
sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon
rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin
minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut
koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja
sinun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta
minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin
paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa
sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni.
Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet,
kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat
pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet
surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme
ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi
vuotta -- kun me näemme toisemme ja vielä kauvemmin kun saamme
toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on
päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella, tehdessämme
työtä.
Seuraavassa kirjeessäni minä kirjoitan niin monesta asiasta,
mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat.
Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua
siihen asti kun nukun.