VOIKKO.

Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.

Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla

tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaiholla katsella niitä, jotka

siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät

nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,

jonkatähden talo sitte myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin

laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin

surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena

keväännä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä

heinää uhkasi sadekuuran asemasta lumimyrsky ja entä sitte talvella!

Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkään,

koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Rand

vuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio

kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja

narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi

lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät

ulkohuoneet ihan hautautuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat

tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta

kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne

uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja

näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten

poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureja ja taas

ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne enkä minä milloinkaan unohda

kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi

esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka

kauppasi poronlihaa.

Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja

toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta

huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään

papin oli pitänyt ottaa pistolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin

kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja

hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat olleet

mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan,

joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja

jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut

ilman pappia, kun isä -- ehkä juuri siitä syystä -- sai sen; luultiin

nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauvantaiaamuna nelinryömin

konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat

vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta

eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut

takaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä

ottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta

kauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä

omilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni

alas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä

harppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi

heille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää

häntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he

kokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen, väkivallalla

estääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä

lähtenyt sinne ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään

koulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan,

joukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat

kainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää

äitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Voikko! Hänen äitinsä oli

suuri, punainen tamma Gudbraninlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä

katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa

paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi

metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden

oikeudella. Voikosta sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä

hevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja,

tottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin

pientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään

ollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni

yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti

tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman

jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden

perässä liian kauvas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen

heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan

siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin

jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet

ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa

käsittää vanhempieni kauhun -- kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät

huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin -- kunnes vihdoin

joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta.

Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä

suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se

unta vaiko totta, on vaikea sanoa -- mutta varmaa on, että vielä

muutamia vuosia sitte heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan

painuneena puoleeni.

Voikko ja minä saimme pian tovereja: ensinnä pienen koiran, joka

opetti minua varastamaan sokeria, sitte kissan, joka eräänä päivänä

odottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa;

kalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut

kellarista! Seuraavana keväännä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin;

sillä silloin tuli taloon pieni porsas -- ja aina kun Voikko seurasi

äitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa

toisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin

nukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse

pidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan

kauniimmin; se koettikin -- koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun

minun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat

koira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka

piti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me

saimme sitte kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin

samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Voikko yksin;

sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä

se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme

pienessä huoneessa, joka oli pantu liistereelle, niin etteivät tuulet

eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä

leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä

ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä

minä olin vaan kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle

Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun

perille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti

minun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Voikko mukana!

Täällä Nässetin pappilassa -- se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa

voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat

toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja

taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin

vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäikse veteen

ja joka niemellä nousee suuri talo, -- täällä Nässetin pappilassa,

jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja

tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, -- ja missä

minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä

saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli

vallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli

niin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, -- täällä

Nässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä

vaikutelmia antoi minulle Voikko; sillä täällä kasvoi sekin, tuli

jättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskiko'on, mutta verraten pitkä

ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän

keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli

kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää

riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta

perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän

raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta

y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen

uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä

etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut

kuormaa kulkemaan, valjastettiin Voikko, ja jos valjaat vaan kestivät,

niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli, mielellään taakseen, kun

rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut

siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,

ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloinkin ensin pari kertaa yritti

ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;

silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia

tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.

Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin

rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Voikon maine

paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Voikko oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.

Alussa tuli -- kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään -- hirveää

suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Voikko joka kävi laitumella

takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,

tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä

määrässä kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että

talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja

sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän

he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä

Voikon jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauvan se heitä

kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.

Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän

hankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta -- ihania eläimiä

-- ja näiden piti opettaa Voikolle huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin

jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä

unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona

kuuntelemassa teeren vihellystä nurmijyrkänteeltä ja tyttö juoksi

kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien

luona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne -- ja katso:

siinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne

olivat joutuneet tekemisiin Voikon hirmuisten hampaiden ja kavioiden

kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen

yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät

taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Voikon ylistystä kirkonmäellä ja

sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Voikko sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas, ruskea hevonen,

muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi

sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinan yrityksessä, ja kun ei rohkea

poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,

niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan

vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina

ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;

hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän

näin omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kantoi monta lehmää ja lammasta

sekä meiltä että muilta. Tuontuostakin kuulimme paimenpojan huutavan

ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät

juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;

mutta he tulivat miltei aina liian myöhään: joko oli koira jo

karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.

Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin

tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen

vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa niin että

se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin

viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä

kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta

oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Voikko ja se tamma ja varsa, jota

se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme

ensinkään tietäneet mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen

päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen

rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa

usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään

kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät

paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut

taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä

mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa

varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää;

karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta, ei merkkejä hevosten taistelusta.

Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,

huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,

mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis

olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan

tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan

poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että

kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon

laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat

siis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut

takaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen

perässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se

myöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni

suohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin

oli Voikko uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat

olivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat

hutkineet ja väkevät hampaat repineet -- eikä vähään matkaan enään

näkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä

toinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu

nurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään

raivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, oli se kieritellyt

kierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle

maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät

miehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt

hiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän

kellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne -- mutta heitä

vastaan tuli Voikko ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se

oli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se

suuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden

puheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat

he sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä

Voikon urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että

se Pappilan-Voikosta tästä puoleen korotettiin Karhu-Voikoksi. Monta

monituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja

joka kerta sitä sitte pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se

tuli kotiin, päässä karhun kynnenjäljet. Vanha jättiläiskarhu oli

saanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti

raappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli

kyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla;

mutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat ja jos yksi ja toinen vielä

tyhmyydessään otti selkäänsä, niin Voikko sai anteeksi kuuluisuutensa

takia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä

tahtoi.

Kun meidän joskus -- mikä muuten harvoin tapahtui -- täytyi ottaa se

kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata kuinka sitä ihailtiin. Kun

koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä

liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa

kääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät

mitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää

työvaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei

se suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä

viimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi

astella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet

kaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli

seuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Voikko ja kääseissä

istujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus

todella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä

oli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti paikalla päätään ja

päästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se

aikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,

riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimuvarsi oli

mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana

muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,

se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui

kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun

se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,

kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa,

mutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä

irti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden

mielestä komeinta mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai

koskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin

Voikosta, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän

paukkuvia kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin

maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita

seurattavakseni.