Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas,
yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin
kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene
kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat
paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat
huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen
sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen
häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia,
kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia
vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen
vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen
rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä
renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen
Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan,
eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.
Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina,
kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja
Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat
suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda,
joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään
morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. --
Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin
ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli
kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja
katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.
Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen
valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään
oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista
lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus
puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea
otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi
toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui
korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard
tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi
ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin
sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat
jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo,
hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen
päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman
muuta ylös portaita.
-- Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.
Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard
sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti.
Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän
katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti
povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa
vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti,
että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta
tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle,
pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen
kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.
Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään
ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt
käynyt entistä raskaammaksi.
-- Birgit, virkkoi hän, -- taidat ajatella samaa päivää kuin minä.
Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta
ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.
-- Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. -- -- Hän erotti
meitä, hän; -- -- -- minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on
kestänyt kauvemmin.
Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa,
mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä
kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi
pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän
taasen puheeseen:
-- Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja
me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. -- -- -- Mitä arvelet,
Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?
Ääni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään
kätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei
saanut vastausta -- eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista.
Hän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes
kääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja
lauha ääni kysyi:
-- Joko nyt tulet, äiti?
Se oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja
katsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi
Baardin kalpeat kasvot.
-- Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan,
-- Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin
permannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti
rajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat
olivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne
kaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä
vielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto
läksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille,
viedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen
ja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli
Margit Kampen yksinään -- siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä
päivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa.
Muuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan,
ihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut
käydä vihreäksi.
-- Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi
katseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa.
-- Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän
samassa.