1
Helen oli siellä ja kääntyi häneen päin... Nousi seisomaan ja katsoi
häneen hymyillen!
Niin, aluksi ei Top tajunnut mitään muuta kuin sen, että Helen seisoi
tuossa ja hymyili. Hänellä ei ollut mitään hätää!
Sanat »Sinä olet siis terve?» olivat varmaankin luiskahtaneet hänen
huuliltaan, vaikka hän itse tuskin huomasi niitä lausuneensa, koskapa
Helen naurusta värähtelevällä äänellä vastasi: »'Tervekö’? Ihan terve,
kiitos. Enkö siltä näytä, Top?»
Häntä silmäillessään Top sitten sai jonkunlaisen kuvan ympäristöstä
omituisesta, näyttämömäisestä, koristeellisesta, suppeasta ympäristöstä.
Kuinka suuresti se erosikaan siitä, mitä nuori mies oli tuskissaan
kuvitellut näkevänsä!
Alkaaksemme Helenistä — hän oli sellaisessa asussa, jollaisessa
Top ei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt; hänen yllään oli
balettitanssijattaren tiukat, vaaleanpunaiset, kukannuppua muistuttavat
liivit, pullottava, valkea röyhelöhame, pitkät, vaaleanpunaiset
balettitrikoot, jotka päättyivät ristihihnaisiin kenkiin — ja hän
seisoi huoneessa, joka oli alaston kuin pieni näyttämö ja yhtä
kirkkaasti valaistu.
2
Huoneessa paloivat kaikki valot: seinälamput, pienemmälle
uuninreunustalle sijoitetut kynttilät, oven yläpuolella oleva lamppu ja
keskuspöydän kohdalle laipioon kiinnitetyissä ketjuissa riippuva iso,
punakaihtiminen lamppu.
Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja
siirretty jonnekin muualle.
Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli
kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä
kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi
esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn
huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen
Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka
edessä Helen nyt seisoi.
Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa
näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan
Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista
ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin
hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat
huulet luonteenomaisesti raollaan.
Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.
Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti,
ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä
sähkön, kaiken varavoimansa.
Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa
jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen,
sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan
hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti
tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka
sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.
Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet
riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne
olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma
paidanrintansa.
Helen hymyili hänelle.
»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei
osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.
»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»
3
Topin suu avautui ja sulkeutui kokonaista neljä kertaa, ennenkuin hän
sai sanotuksi: »Kuka sitten oli se mies?»
»Mikä mies?» kummasteli Helen muka iloisen, tyttömäisen uteliaana.
»Se mies, joka soitti minulle. Se oli miehenään!. Missä hän on?»
Ja kääntyen poispäin Helenistä Top vilkuili ympärilleen, tähysti oveen
ja ikkunakomeroa piilottaviin verhoihin.
»Vai oli se miehenään!?» lausui miesääni hänen takanaan. Äkkiä Top
pyörähti jälleen ympäri nähdäkseen —
Ei ketään!... Ainakaan ei näkyvissä ollut ainoatakaan miestä. Siellä
oli vain tanssijatar Helen, joka seisoi vaaleanpunaisten kenkiensä
kärjillä ja nauroi. Siinä hän seisoi, näyttäen niin yllättävän
toisennäköiseltä. Vanhemmalta. Sievemmältä. Paljoa pitemmältä.
Tavallisissa pukimissa — kudotuissa vaatteissaan ja ruskeassa
juhlaleningissään, jonka rinnassa gardenia oli ollut — Helen oli
näyttänyt keijukaismaiselta, milteipä mitättömältä. Mutta ammattipuku
toi esille nuoren tanssijattaren siron voimakkaan ja viimeistellyn
kauniin rakenteen, hänen olkapäittensä, käsivarsiensa ja raajojensa
muodot, jotka olivat hennot, mutta samalla lihaksikkaat ja täyteläiset,
täydelliset piirteiltään, jolleivät mitoiltaan; ne olivat sulavat ja
jalot, jalot ja lupaavat, kuten ovat puolittain puhjenneen ruusun ja
kypsyvän hedelmän puolinaiset piirteet. Puolinaiset piirteet, sanoin.
Tämä nuori tyttö ei luonnollisestikaan ollut niin naisellisesti,
Pheidiaan mittojen mukaisesti rehevä kuin hengittävä Milo.
Mutta ei tämä pikku Helen myöskään ollut mikään nykyajan pukutaiturien
ihanne, muodissa oleva, rinnaton poikatyttö, ei mikään mannekini
(valitan, että minun on sanottava tämä teille, jos tiukasti väitätte,
ettei naisen vartalo voi olla viehättävä, jollei se muistuta
roomalaista ykköstä), vaan kukoistava Hebe, joka tähän saakka oli
tehokkaasti käyttänyt englantilaisen koulutytön valepukua.
Mikä voisikaan olla pettävämpi kuin ovat piilotetun ja vaatteihin
kiedotun ihmisruumiin mittasuhteet! Kun on kysymyksessä kaunistaminen
tai rumentaminen, sentimetrien vähentäminen tai lisääminen, mikä voi
tehdä sellaisia ihmeitä kuin puku tekee? Tämä puku kaunisti Heleniä ja
antoi hänelle lisää mittaa, tälle kotiin jääneelle Helenille, pienelle
Tuhkimolle, joka nyt seisoi tuossa muuttuneena, nauraen, koko raikkaat
kasvot naurussa, ja yhäti riemuisesti nauraen tyrmistyneelle Topille.
Viimemainittu tiukkasi: »Eikö täällä ollut mies?» »Minkä tähden»,
vastasi Helen nauraen, »pitäisi täällä olla mies?»
»Minulle soitti mies puhelimella.»
Helenin silmät säikkyivät, hänen poskissaan oli syvät kuopat, ja
silminnähtävästi hän nautti. »Kuvitella sitä! Topille soitti mies
keskellä hänen kutsujaan. Mutta — pulmallinen tehtävä: etsi mies!»
»Eikö täällä ole ketään miestä? Kuka sitten soitti?»
»Parasta, kun otat selkoa», kehoitti Helen — vekkulimainen
jäljittelijä, joka ei turhaan ollut matkinut Gertruden Ericin, Tossien
Johnin ja Topin itsensä ääntä, _basso profundo_ — »Ota selkoa!»
»Sinä olet vetänyt minua nenästä», murahti Top, jolle asia selvisi
kenties hieman myöhään, mutta sitten perinpohjaisesti. »Niinkö se
olikin? Luulin — olin niin hirveässä tilassa — ja sinä teit sen
minua narrataksesi?»
»No, älä ole siitä noin nyreissäsi! Nyt, kun sinä _olet_ täällä
Se kävi nopeasti; miten tulit? Autollako? Äänettömyys merkitsee
'kyllä', otaksuttavasti. Nyt, kun olet täällä —» Hän pyörähti ympäri
kenkänsä kärjellä, otti tuolin toisen päältä, sijoitti molemmat seinän
viereen ja istuutui. Hänen hameensa levisi hänen ympärilleen kuin
sekaisin menneet joutsenensulat; hänen pitkät, hoikat, vaaleanpunaiset
jalkansa olivat ojennetut eteenpäin ja kuvastuivat himmeästi tummasta,
kiilloitetusta korkkimatosta, kuten luistelijan jalat kuvastuvat
jäästä. Helen lisäsi hilpeästi: »Kun nyt olet täällä, etkö istu
seurassani tämän tanssin aikaa, Top?»
Top tuijotti häneen ikäänkuin hän olisi ollut vieras. Niin hän olikin.
»Minkä tähden olet tuollaisessa nukenasussa, Helen?» »Etkö pidä siitä?»
Tyttö, tilanteen hallitsija, nosti nilkkansa ristiin, tehden vähäisen
heilahduksen, joten puku paremmin näkyi.
Sitä pukua ovat sadat taiteilijat Degasista Laura Knightiin saakka
hellien kuvanneet! Sen yläpuolella hiusside ja puhkeamatonta nuppua
muistuttavat liivit. Tuo äkkiä leviävä hamekiehkura saattaa arvoonsa
pitkät, hoikat, lihaksikkaat jalat, jotka ovat trikooseen verhotut
ja päättyvät balettikenkiin, vaaleanpunaisiin, tylppäkärkisiin,
lapsenkasvojen lailla viehättäviin. Oliko kuvittelua, että ilmassa
värähteli kuulumattomia säveliä, Chopinin, Lisztin, Straussin
kuolemattomia sointuja... _Faustin_ ja _Coppelian_ balettimusiikin
kaikua? Muistot lisäsivät vanhan, vanhan lumouksen taikavoimaa...
Tämä merkityksellinen puku, joka tekee naisesta osittain kukan,
osittain perhosen —lyhytaikaisen, mutta kuolemattoman — selvitti
Topille tämän tuntemattoman Helenin.
»Kaikki muut pukeutuivat mennäkseen tanssiaisiin», puhui Helen. »Minkä
tähden en minä olisi saanut pukeutua istuakseni kotona? Juuri niin
tein. _Koska_ en voinut tulla sinun tanssiaisiisi, Top — muistathan,
että minun _ei_ pitänyt tulla — arvelin, että sinun oli ainakin
tultava—minun tanssiaisiini!» Hilpeästi hän viittasi pienillä käsillään
tyhjennettyyn huoneeseen ja taputti vieressään olevaa tuolia. »Etkö
tule istumaan?»
4
Itsepäisesti Top seisoi.
Helen nauroi hänelle. Top tuntui unohtavan, että koko ajan hänen
asuessaan Mundyjen luona oli koko perheen ollut tapana nauraa hänelle
hänen siitä lainkaan pahastumatta. Koskaan ennen ei hän ollut siitä
harmistunut. Mutta nyt alkoi synkkä raivo hiljaa, hitaasti, varmasti
kiehua tavallisesti tyynen Topin rinnassa.
Hän ei uskonut sitä, mitä Helen oli hänelle kertonut. Istumassa
kotosalla? Eikö mitä! Ennenkuin itsekään aavisti, mitä aikoi sanoa, hän
huomasi karjaisevansa: »Tuollaisessa nukenasussa tähän aikaan yöstä?»
»Kello on tuskin kahlatuista. Sinun tanssiaisiasi jatkuu kolmeen
saakka. Arvelin —»