1
»Mitä tulimmaista lienee ukolla nyt minulle sanottavaa?» aprikoi Top
alistuvasta saattaessaan verkkaisesti käydä köpyttelevää isoisänisää
liukkaalla parkettilattialla hälisevän, värikkään, hetkestä nauttivan
nuorisojoukon halki.
2
Heidän päästyään pois tanssisalista — pois kirjavasta vilinästa,
kirkkaasta valaistuksesta, pois värähtelevien viulujen, sykähtelevän
sellon, kiihkeästi valittavan saksofonin, naurun ja liukuvien jalkojen
suhinan kuuluvilta — kuinka viehättävän hiljaiselta, hämärältä,
yksinäiseltä tupakkasalonki tuntuikaan!
Se olikin jäänyt miltei tyhjäksi isoisänisän ja Topin välistä
keskustelua varten. Vain tanssin lomassa tänne pujahtanut pari koetti
pysytellä piilosalla ikkunakomerossa; huoneessa hääräili tarjoilija
tai pari. Henderson, joka oli kadonnut, ilmestyi jälleen isoisänisän
kolkutettua koukkukepillään.
Kuten kuivattu rusina uppoaa ja katoaa taikinaan, niin vaipui
isoisänisän kuihtunut hahmo pehmeän, nahkapäällyksisen sohvan nurkkaan.
Huolellisesti Henderson kiersi hänen luisevien polviensa ympärille
tyranninsa korvaamattoman apuvälineen. (Samoin kuin lohikäärme on
Pyhän Yrjänän, oli tämä herra Horace Mundyn vaakunamerkki. Joulu ja
joulukuusi, Englanti ja _Union Jack, velho_ ja noita sauva, isoisänisä
ja hänen peitteensä.)
»Se on hyvin, _Mies_, se on hyvin. Älkää hyörikö, älkää hoppuilko!...
Lähden kotiin piakkoin. Niin, en vielä, en vielä. Mihin aikaan? Mitä
se teihin kuuluu? Kun haluan lähteä kotiin, kutsun teitä, mutta en
ennen.... Nyt suvainnette poistua?»
Henderson poistui. Kun tuntee Hendersonin, saattaa otaksua hänellä
olleen siinäkin hotellissa ystäviä, joiden seurassa hän sai välihetken
edullisesti kulumaan.
»Nyt, POIKA —»
3
Top oli istuutunut leveän takkatuolin laidalle vastapäätä isoisänisää
ja odotti valmistautuneena kuulemaan mitä pahinta — mutta kuinka totta
onkaan, että se, mihin ihminen valmistautuu, ei koskaan tapahdu!
Isoisänisän laiha käsi oli sukeltanut kilisevien sinettien alitse
taskuun.
Ihan odottamattomasti isoisänisä alkoi:
»POIKA, nyt on sinun syntymäpäiväjuhlasi, mutta sinä et ole saanut
lahjaa — et varsinaista lahjaa — » Kädestä kuului kahinaa. »Tässä on
viitonen — ei, pari. Tässä on kymppi sinun käytettäväksesi, POIKA.»
Top — varsin luonnollisesti — olisi saattanut kaatua selälleen
takanansa loimuavaan takkaan.
Tuo hämmästyttävä vanha oikkuili ja syrjäytti käden heilauksella
Topin sopertamat kiitokset. Muuten ne kaksi viitosta tulivat kuin
Jumalan lahjana tälle nuorelle insinöörinkokelaalle. Olihan hän
luovuttanut kaikki kuukausirahansa rouva MundyIle. Ja kuinka hartaasti
hän olisi halunnutkaan muuttaa puhtaaksi rahaksi »ne» kalvosinnapit
ja «sen» komean savukekotelon, ei sellainen menettely toki tullut
kysymykseenkään. Vähän, kovin vähän oli Top saanut hankituksi vanhoilla
napeillaan, kolhiutuneella hopeakotelollaan, vanhanaikaisella
kellollaan ja perillään sekä parilla harvinaisella postimerkillä!
»Oi, kiitos teille, sir!» vakuutti Top sydämensä pohjasta.
»Pyh! Ei se ole mitään. Kun hoitaa talouttaan järkevästi» isoisänisä
nykäisi kulunutta peitettään ylöspäin — »saattaa joskus panna rahaa
menemään, jos haluttaa. Havainnollinen opetus sinulle, POIKA. Ja
nyt—nyt— Haluan kysyä sinulta jotakin. Mitä arvelet — mitä arvelet
tästä kokoelmasta, näistä lumoavista neitosista, joista yhden ja toisen
kanssa olen nähnyt sinut lattialla?»
Top tyrmistyi. Hänen rohkeutensa oli elpynyt setelien hilpeästi,
rauhoittavasti kahistessa hänen kädessään, mutta nyt se painui
jälleen hänen tanssikenkiinsä saakka. Kas niin, mietti hän, nyt
aikoi vanhus panna puukon hänen kurkulleen. Vielä pahempi! Hän aikoi
tunkea sinne tyttöjä. Hylättyhän säädyllisen, chesterfieldiläisen,
arvokkaan esiintymistapansa hän aikoi taaskin muuttua pahanilkiseksi,
käärmeenkieliseksi kilpikonnaksi.
Top terästäytyi...
»Hän aloittaa», tuumi Top, »siitä isosta, möhkälemäises
Hannanin tytöstä».
Sellaiselta Milo näytti Topista. Hän ei Topin mielestä muistuttanut
mitään muuta niin paljon kuin Victorian muistomerkin ympärille
järjestettyjä jyhkeitä, kookkaita kivipatsaita, kuvaannollisia
jättiläisnaisia, jotka edustivat kauppaa, edistystä, Afrikkaa ja mitä
kaikkea....
»Hän aikoo _aloittaa_ hänestä.»
4
Isoisänisä ei alkanut hänestä.
Hän alkoi perin miellyttävästi puhua kauneuden eri vivahduksista, joita
saattoi havaita tämän seurueen nuorissa naisissa.
He olivat hyvin viehättäviä täysin nykyaikaisella tavalla!
Isoisänisä ei hyväksynyt kaikkien katkerien, keski-ikäisten
arvostelijain lausuntoja nykyaikaisista tytöistä. Isoisänisän mielestä
heidän viehätysvoimansa oli toisenlainen, mutta ei rahtuakaan
vähäisempi kuin heidän äitiensä, isoäitiensä ja esiäitiensä. Poissa
olivat tietenkin pienet jalat ja kädet, upeat hiuspalmikot.... Mutta ne
oli korvattu! Tytöt olivat terveempiä, raikkaampia, parempi-ihoisia. Se
johtui raittiista ilmasta ja ruumiinharjoituksista, joskin leikit ja
urheilu olivat numerolla tai kahdella — tai enemmällä — suurentaneet
naisten kenkiä Poissa olivat uhkean kaarevat muodot, kolmenviidettä
sentimetrin mittaiset vyötäiset, rehevät lanteet....
Isoisänisä (kumma kyllä) ei surrut näitä piirteitä. Hänestä oli
jäykkien kureliivien katoaminen erinomainen asia. Hän — joka oli
aina rakastanut kauneutta — oli kyllin laajamielinen rakastaja
ihaillakseen sen nykyisiä ilmaisumuotoja, kiristämättömiä, poikamaisia,
yksinkertaisten liinaisten leninkien verhoamia vartaloja, somia,
sileitä päitä — ja avointa hilpeyttä. Niillä oli hyvät puolensa, jos
puutteensakin. Sitäpaitsi oli otettava huomioon nykyajan nuoret miehet,
joita tämänlaatuisten tyttöjen oli täydennettävä.
»Jos» - jatkoi isoisänisä (punehtuen ja lämmeten omasta esitelmästään)
— »jos joku minun nuoruuteni aikainen kaunotar ilmestyisi tänään ja
jos hänen ruumiillinen puolensa, muotinsa, hiuksensa, käytöksensä,
keskustelunsa ja muut sulonsa olisivat sellaiset, jollaiset niin
kovasti miellyttivät minun aikalaistani vuonna tuhat kahdeksansataa
neljäkymmentäyhdeksän, niin luuletko —luuletko _sinä_, että hän
saavuttaisi paljon menestystä ystäviesi ja opistotovereittesi
keskuudessa, POIKA?»
Top ei tiennyt, sir. Eikä Top siitä välittänyt. Top vain terästäytyi
siltä varalta, että isoisänisä muuttuisi jälleen entiseksi....
Nähtävästi ei sen aika ollut vielä tullut.
5
»Esimerkiksi, POIKA. Tuo viehättävä dresdeniläinen posliiniteos, sinun
neiti St. Clairisi. Kuinka voidaan väittää, ettei tänä aikana ole
naisellisuutta? Se pikku neiti näytti minusta sievältä kuin —»
»Hän on jo toisen», keskeytti Top hätäisesti, karkeasti. »Hän menee
naimisiin erään läheisen ystäväni kanssa — Jonesin kanssa. Jones kosi tänä iltana, näissä
tanssiaisissa; he ovat kihloissa!»
»Niinkö tosiaan? Onnellinen nuorukainen.... Mutta vielä on runsaasti kaunottaria,
_Poika_, joista sinä saat valita.
— Ota huomioon, että vaikka sanoinkin 'Etsi mallikelpoinen tyttö', en sitonut
sinua kehenkään erikoisesti. Sinun asiaksesi jätin valinnan. _Sillä en
ole_ niin järjetön enkä niin epäinhimillinen kuin te kaikki mielellänne
uskotte», lisäsi isoisänisä, näyttäen vilahduksen tavallisista
tavoistaan. »Lienen sortumaisillani vanhuudenheikkouteen, ruumiini
pettää; mutta — silmäni ovat yhtä hyvät kuin konsanaan.»
Hän väläytti niitä Topiin päin; ne olivat kirkkaat kuin timantit,
terävät kuin lasiveitsi.
6
»Enkö muuten nähnyt sinun tanssivan erään lumoojattaren kanssa,
jolla oli liekinvärinen puku — jollen erehdy, liekinvärinen,
turkiskoristeinen — kullanväriset kengät ja mitä sievimmät nilkat?
Miellyttämistaidon harrastaja, luulisin. Joka kohta kultivoitua; joka
katse puhuva. Kaunis hiuslaite, kauniit kengät, kiehtova hajuvesi —»
»Neiti Mourne.»
»Ahaa! Gertrude-serkkusi kaunis ystävätär, näyttelijätär?» huudahti
isoisänisä. Eikö mikään ollut jäänyt tuolta vanhukselta huomaamatta?
Oliko hän (epäilemättä loordi-vainajan entisen oikean käden tehokkaalla
avulla) pitänyt silmällä Topin elämän kaikkia yksityiskohtia etsinnän
alusta saakka?
Vanhus selitti, että neiti Mourne oli »kuten ranskalaiset sanovat, _une
belle laide_! Yksinkertainen, mutta kiehtova. Magneettinen. Eikö hän
viehätä sinua, POIKA?»
Top liikahteli rauhattomasti, toivo saavansa tupakoida... Isoisänisä ei
suvainnut savukkeiden sytyttämistä hänen puhuessaan...
»Eipä hyödyttäisi paljoakaan, jos hän viehättäisikin minua», virkkoi
Top oltuaan tuokion vaiti. »Hänkin on varattu. Tarkoitan, että
hänelläkin on sulhanen.»
»Se tuskin minua hämmästyttää», sanoi isoisänisä sulavasti. »Mutta
ottaaksemme vielä toisenlaisen esimerkin —» »Nyt se tulee», tuumi Top.
Hammasta purren hän sijoittui vankasti pehmeälle tuolilleen. »Nyt se
tulee!»
7
»Jos saisin nuorentavaa juomaa, joka 'palauttaisi kahdennenkymmenennen
kevääni’», haastoi isoisänisä vakavasti, »on täällä neitonen, jolle
koettaisin heti osoittaa huomaavaisuutta.
Jumalten tytär, ihailtavan kookas
ja jumalaisen valkoverinen!
— Arvannet, ketä tarkoitan, POIKA? Majuri Hannanin tytärtä.»
»Arvasin teidän tarkoittavan häntä, sir», vastasi Top nyreästi, »kun
lausuitte sanan '_kookas_'».
»Totisesti, niin. Turmeltumaton, uhkea nuori olento! Ihmeellisen
sopusuhtainen! Uhkuvan terveyden esikuva! Eikö hän olekin, POIKA?»
»Siltä näyttää, sir», myönsi Top vastahakoisesti. »Ei ole paljoa vikaa,
sir — hänen terveydessään.»
»Mitä on terveys muuta kuin se kallio, jolle kauneuden temppeli on
rakennettu? Jos terveys on täydellinen, seuraa kaikki muu itsestään.
Kaunis muoto, väri, raikkaus, taivaasta tullut terveellinen tuli.
Terveys! Jos ruusun juuret ovat terveet, niin siinä on kukka. Mitä
arvelet, _Poika_?»
Äänettömästi Top taaskin ajatteli, kuinka tarkalleen tämä isoisänisän
»ihmeolento» muistutti Buckingham-palatsin kaiteiden edustalla
olevia jättiläismäisiä kolosseja, kävelyasentoisia, isoja, valtavia,
aaltoilevia naishahmoja, joista yksi pitää pelottavan isolla kädellään
kiinni leijonan harjasta, taluttaen tavatonta otusta, ikäänkuin se
olisi pommerilainen hevonen.
Mutta ainoakaan elävä patsas ei saisi talutella Harry Morse
Tophamptonia. Ei todennäköisesti. Se päätös kuvastui hänen vaaleiden,
itsepäisen päättävien kasvojensa jokaisesta piirteestä.
Sijoittuen yhä syvemmälle pieluksien ja peitteen suojaan vanhus kehitti
edelleen pahaa taktillista virhettään, koettaen väkisin tykyttää neitoa
nuorelle miehelle.
Kuunteleva Top kammosi sillä hetkellä kaikkia tyttöjä, mitä oli
ikinä nähnyt. Hän inhosi filmitähteä ja hänen seurapiiriään; hänellä
oli erikoisesti kaunaa Britannian viehkeimmälle vaalea veriselle
kaunottarelle, Jonesin ihanalle morsiamelle. Eikö läähättävää Miloa
ollut ensiksi mainittu juuri hänen luonaan? Top kammosi kaikkia
ruumiillisen kultuurin opiston mekkoihin ja polvihousuihin puettuja
tyttöjä. Kammosi — nyt, ollessaan hänestä loitolla! — tuoksuista,
viekoittelevaa Lilithiä. Kammosi kaikkia niitä outoja tyttöjä, joiden
kanssa hän isäntänä oli sinä iltana tanssinut. Kaikkia näkemiään
hän kammosi, vaikka ei kenties niin hyisen kiihkeästi kuin tuota
Venus-tyttöä, johon isoisänisä oli ihastunut. Hän muisti, mitä se
tyttö oli vastannut eräälle tanssittajalleen, joka oli kysynyt, pitikö
hän vanilja- vaiko mansikkajäätelöstä — »_Parasta on pyytää niitä
molempia ja panettaa ne samalle lautaselle_!» Niin, se tyttö oli ruokaa
varten. Jollei mitään muuta otettaisikaan huomioon, se kuvottava
nuori herkkusuu, hameihin puettu ahmatti, eli yksinomaan syödäkseen,
ruokkiakseen isoja, laajoja, typeriä patsaankasvojaan. Vimmastuneena
Top ajatteli: »Häntä saattaisi hyvinkin nimittää syöväksi Miloksi!»
»Nuori jumal'olento», ihasteli isoisänisä, »Olympoksesta laskeutunut».
Topin oli kuunneltava. Ulkoisesti hän oli perin tarkkaavainen, mutta
hänen sisällään kuohui synkkää vastustushenkeä, jäytävää harmia,
voittamatonta, jäätävää, kasvavaa kiukkua, mikä tuntuu riittävän
vastaukseksi niille idealisteille, jotka uskovat sellaisiin teorioihin,
että puolison valinnassa määräävää vaistoa voidaan ohjata.
Mutta isoisänisä kehitti edelleen lempihaavettaan.
»Siinä, POIKA, on sellainen sydämenvaltiatar, joka toisi takaisin
kultaisen ajan. Toivoisin», intoili yhdeksänkymmentä viisi
vuotias, »itse olevani siinä iässä, että voisin osoittaa hänelle
huomaavaisuuttani».
Ärsytetty Top pamautti: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!» Kas
siten! Niin! Äkkiä lausuen, miettimättä, ensin edes avaamatta ja
sulkematta suutansa ei loukkaavasti, mutta päättävästi: »Minäkin
toivoisin teidän olevan, sir!»
8
Syntyi äänettömyys, jonka aikana hiki kihosi Topin leveälle, matalalle
otsalle.
Mitähän isoisänisä sanoisi?
Ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt vanhus virkkoi:
»Tarkoitatko sillä, Poika, ettet sinä itse halua yrittää siihen
suuntaan?»
»Sitä tarkoitin», vastasi Top varmasti, mutta sisäisesti vapisten.
Mitenhän isoisänisä siihen suhtaantuisi? Voi sitä räjähdystä, joka
oli tulossa!... Mutta sittenkin! Mitä muuta hyvänsä mieluummin kuin
taipua isoisänisän tähän toivomukseen... Se tyttö! Ylettömän iso,
runsautta kuvaava olento, hirvittävän näköinen —ja huonokäytöksinen,
niin, tyrmistyttävän huonokäytöksinen — suorastaan elukkamainen.
Top muisteli, millainen hän oli ollut opistossa, marssinut
palloilukengissään polulla kuin talonpojan renki — typerryttänyt Topin
lausumalla: »Hoo! Minusta eivät sellaiset ole ystäviä.» Osoittaa
huomaavaisuutta sellaiselle.
Hyvä Jumala!... Jonesin oli tapana lausua kaikista tytöistä, jotka
eivät olleet hänestä vastenmielisiä: »_No niin, taitaisinpa mieluummin
suudella häntä kuin poliisia_!» Topista tuntui, että huomaavaisuuden
osoittaminen tälle tytölle olisi _samanlaista_ kuin poliisin
suuteleminen, prrr!
»Neiti Hannanin kaltaisen tytön tavoitteleminen ei mieillytä sinua?»
»Ei, sir», vahvisti Top, »ei miellytä».
Jyräystä ei kuulunut.
»Sellaisen ihanan tytön? Kankaalla ja marmorissa ei voida näyttää
mitään kauniimpaa.»
»Tiedän sen, sir. Jotkut saattaisivat. Mutta» — häneltä pääsivät
karkean koruttomat sanat — »minä en pidä sellaisesta. Minusta tuntuu,
etten voi.»
Taaskin pitkä, peloittava hiljaisuus, jonka aikana Top odotti purkausta.
9
Nuori mies valmistautui kuulemaan purevia syytöksiä. Hän valmistautui
kuulemaan raivoisaa kolkutusta tupakkasalongin lattiaan, ärjäisyjä,
joiden tarkoitus olisi säikyttää tarjoilijoita, seuraavanlaisia
salamaniskuja:
»_Et pidä sellaisesta? Mitä sinä sitten tahdot, POIKA, haluaisin
tietää? Mitä tahdot, sinä vihoviimeinen tomppeli, mitä tahdot?... 'En
häntä', väität. Ketä sitten? Sinulla ei ole muita esitettäviä, niinkö?
Siispä minä esitän valittavaksesi. Ja sinun on valittava, sir. Kuuletko
minua? Sanon: joko tämä jumalainen tyttö tai ei ketään. Kuta pikemmin,
sen parempi. Kosi häntä tänä iltana pannaksesi asian alkuun. Jos menet
naimisiin hänen kanssansa, saat kymmenentuhannen punnan vuositulot.
Jos teet vastoin toiveitani, et saa puolta Jennyäkään. Et puolta
Jennyäkään. Siis valitse nyt!»_
Top olisi vastannut: »Onko se lopullinen sananne, sir? No, hyvä
sitten; minä luovun rahoista.» Top olisi tuntenut menetelleensä ihan
oikein. Mitä varten nämä tanssiaiset oikeastaan oli järjestetty?
Sitäkö varten, että hän saisi vapaasti valita, vai sitäkö varten,
että häntä pakotettaisiin? Se ei ollut sopiva tapa kenenkään
miehen käyttäytyä, olipa hän sitten yhdeksänkymmentäviisi- tai
satayhdeksänkymmentäviisivuotias. Mutta jos vanhus oli menetellyt
siten, oli Top valmistautunut pahimpaankin ja pitäisi kyllä puolensa
isoisänisälle.
Taaskin isoisänisä esiintyi odottamattomasti.
Hän virkkoi kaihoisesti, murheellisesti, jopa valittavaan: »Siitäkö
sinusta tuntuu, POIKA? Vahinko, erehdys.»
10
Miten arvelette Topin, kookkaan, lämminsydämisen, yksinkertaisen
olennon pystyneen pitämään puoliaan tällaista vastaan?
Ällistyneenä Top silmäili isoisänisää, tuota kuihtunutta, iäkästä
olentoa, joka oli melkein hautautunut sohvan nurkan ja höyhenpeitteen
väliin.
Mundyn tytöistä oli isoisänisä jo kuinka kauan ollut hullunkurinen
painajaisolento! Hän oli puolittain variksenpelätin, puolittain perheen
kauhu, tarumainen pilahenkilö sättimisineen, juustonkuoritalouksineen,
vankilankarkuripalvelijoineen, peitteineen, avioliittoja koskevine,
haaveellisine ohjeineen. Koko hänen suvussaan kenties ainoastaan kaksi
henkilöä käsitti isoisänisässä olevan jotakin muutakin.
Lempeä rouva Mundy säälitteli (isoisänisän »pahoinakin» päivinä):
»Yksinäinen vanhus-raukka!»
Alusta alkaen oli Top ajatellut: »Vanhus-poloinen; hänen osansa on
kova!»
Nuori mies ei olisi osannut selittää, mikä isoisänisän osassa oli
kovaa. Ei ainoastaan ikä. Elämä yleensä ehkä. Top, jolla, kuten
tiedämme, ei ollut taipumuksia pukea asioita liian moni- tai liian
pitkäsanaisiin muotoihin, oivalsi kummallisesti, sanattomasti, että
isoisänisästä, joka ei ollut muiden ihmisten kaltainen, olivat muut
ihmiset aivan yhtä kiusallisia kuin hän heistä.
Hän ei kuulunut tähän jazziaikaan. Hän ei ollut chesterfieldiläisen
ajan ihminen, ryppyisen paidanetumuksensa ja sinettinippunsa mukainen.
Hän ei ollut minkään menneen ajan ihminen, mutta kaikkina aikoina on
ollut hänen kaltaisiaan. Hän oli yksinäinen, sopeutumaton, hyljeksitty,
utopisti, sellainen henkilö, jonka juuret eivät ole kiinni maassa, joka
ei kykene irtaantumaan haaveistaan. Unelmissaan utopisti elää jotakin
tulevaa aikakautta. Se saattaa olla kolmaskymmenes, ehkä viideskymmenes
vuosisata; kenpä tietää? Ainakaan se ei ole tämä kahdeskymmenes;
sillä silloin ei ole tylyyttä eikä sairautta, ei köyhyyttä, ei sotaa
eikä muita rikoksia; ja silloin eivät enää kuolema ja ero katkeroita
ihmisten elämää. Sitä he kaipaavat, nämä utopistit, jotka eivät aina
puhu samaa kieltä — mutta pääsisällöltään kuitenkin samaa.
Kuunnelkaa hetkinen näitä hartaan vetoavia säkeitä:
Luvattu rauhan aikaansa,
oi, jospa koittais
ja himon, vainon, kiistan
iäks voittais!
Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella... Näiden ihmisten mieliä
kalvavat pelko ja kiellot... On parempia unelmia!»
Missä, äiti, on onnen ihana maa?
Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!
On meillä toivo, että hyvään
lopulta johtaa pahakin.
Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he
huutavat ääneen:
Valoa, enemmän valoa!
Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma
hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä
katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät
tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja
törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi.
Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen,
rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?... Ihmekö, jos
utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta
toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!
Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella
taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen,
ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan
tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun
mukaan, koska hänestä oli »_kaunis totia, tosi kaunista_». Ja toinen
ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden
kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina
sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia,
mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia
ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juuri _me_ olemme
todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.
Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin
moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta,
nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.
Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon
takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän
kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä
yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa,
käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai
vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut
tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa
ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen
lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys
selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen
eikä eriskummainen kuin — liikuttava.
Ja liikuttavan, hirveän tyytymätön.
11
«Vahinko. Totisesti ikävä erehdys», hoki isoisänisä, kaihoisasti
silmäillen tämän mallikelpoisen nuorukaisen Herkules vartaloa ja
Venus-suuta, jolle hän kypsyneenä arvostelijana toivoi löytäneensä
mallikelpoisen puolison. Jospa nuoret olisivat käsittäneet!
«Vastaisuudessa sinä vielä ajattelet toisin! Sitten ymmärrät, kuten
minä nyt ymmärrän —»
»Mutta en _nyt_, sir», tokaisi Top masentuneena, mutta taipumattomana.
»Et nyt; ehkä hiukan tuonnempana?... Punnitse tarkemmin!....
Mieti vielä; mieti!» kehoitteli utopisti. »Eikö ole toivoakaan
siitä, _Poika_, että opit näkemään sen, mitä on edessäsi? Eikö ole
mahdollista, että muutat mieltäsi?»
Ennenkuin kovaonninen Top ehti vastata, astui tupakkasalonkiin
virkapukuinen hotellinpalvelija, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja
riensi hänen luokseen.
»Oletteko herra Tophampton, sir?»
»Kyllä.»
»Teitä pyydetään puhelimeen, sir. Hyvin tärkeä asia.»
12
Saatuaan sillä hetkellä armonaikaa Top katsahti isoisänisään, jonka
kalju kilpikonnanpää oli nyt vaipunut niin syvälle olkapäiden väliin,
että se näytti niin sanoaksemme kuorien sisälle vedetyltä.
»Sallitteko minun poistua, sir?»
»Kyllä, mitä sinä aikailet? Älä seiso siinä koko iltaa töllistelemässä
minua kuin täytetty porsas!» ärähti isoisänisä tavalliseen kärttyiseen
tapaansa. »Mene ja lähetä mennessäsi luokseni se toinen tomppeli,
Henderson! Sano hänelle, että olen valmis, vartoamassa häntä! Käske
hänen tilata ajuri — auto ja tulla heti! Ja sinä mene, _Poika —_ mene!»
Top meni.