1
Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut
mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän
filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka
tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut
viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti
kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston
muka täydellisen tytön kanssa.
Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain
jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin
pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja
puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista
tyttöystävästä.
Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen.
Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle
täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs
herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän
perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan
ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä
pitemmälle.
Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon
opiston johtajattaren kanssa.
Pahempaa oli tulossa.
2
»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä
piakkoin.
»M«, sir?»
»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»
Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin
seurassa kosiskeluretkelle!
»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä
naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää
mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee...
Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti
voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita...
Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni?
Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään?
Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»
Hän lähtisi.
3
Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.
Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset
häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin
valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina
hetkinä.
Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan
matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin
päiväseltään pistäytyä opistolla.
Näiden kolmen matka alkoi.
4
Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät
olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko
pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli
tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?
Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia
reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin,
ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.
Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella
emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän
pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti
esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.
Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn
matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas,
että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite
NAINEN!
Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin
kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.
Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki
ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen
kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat
käärmeen suomuja.
Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli
crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut
pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen
päähän.
Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva
mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa
pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei
vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.
Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä
huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä
isoisänisä nyt järjestäisi.
5
Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli
käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.
Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa
kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli
shillingiä? Puoli _kruunua_?
»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa
vaunuun, sir, tehkää hyvin.»
Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä
isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä
raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian
periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne,
tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä
kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen
rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!
Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin
kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?
»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.
6
Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse,
jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan
asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän
itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun
naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.
Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia
ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja
kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä!
Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi
ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli
hoidettava ja kehitettävä... Myöskin hänen makuaan oli koulutettava,
jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän
kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.
(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)
Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta
päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen
kunnon mukaan neljään luokkaan.
Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).
Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).
(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin
isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.
(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason
alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä,
heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista,
jo syntyessään!
Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa
ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti
alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta
hänelle oli kerrottu.
Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan
isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.
Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden
silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä
kestäisi.»
Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen
fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan
suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min
paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin
oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli
liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.
»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon
keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta
löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen
sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»
»Apua!» ajatteli Top.
»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä
shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin
parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat
ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun
toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»
Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston
takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota
reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien,
Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.
»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.
Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan
isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan
tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa,
punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja
krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen
soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä,
että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan
tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä
miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki
ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti
isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen
asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja,
juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä
näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja
jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi.
Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi
tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa
hänen käydessään noutamassa johtajatarta.
Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa
suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen
isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika,
selviytyisi vanhuksestakin.
Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren
välisiä miekkailunäytöksiä.
Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat
hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen
puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui
filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän
epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.
Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan
tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.
Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen,
isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan
nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija
seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään
luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.
»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän
ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja?
Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on?
Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten
kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»
Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:
»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin
kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»
»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele
niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä
meidän kurjassa maassamme.»
»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi
harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian
paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä,
vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien
mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»
»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi
isoisänisä ja seisahtui, kiskoen _Topin käsivartta_, taustanaan
porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin
»Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on
vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen,
ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»
»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.
Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin
kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen
mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän
heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo,
josta olemme niin paljon kuulleet?»
7
Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:
»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme,
haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän
iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti
sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti
erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs
antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään
luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».
»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle.
»Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset
pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä
asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»
»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti.
»Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden
mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa
asemassa kuin aikaisemmin —»
»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan
valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu,
hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden
puuhia.
Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen
viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia
tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä
oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko,
voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman
vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.
Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona
eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin
kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.
Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät,
lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä.
He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja
väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin
olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin
riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät
komennussanojen mukaan.
»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on
täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»
»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »_on_
täydellisyyttä?»
»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta
tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin
hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan
uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan
kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin
näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita,
nuoria amatsoneja —»
»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä
tyttöä.»
8
Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.
»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme.
Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää
täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen
pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta
jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»
»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»
9
Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä
nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan.
Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen
filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet
viikkoa aikaisemmin.
Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat
nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli
filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin
opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa
Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää,
Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa,
Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan
balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien
uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista
tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen
uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.
Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla
tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea
verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.
Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä
kylmänä?
Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi
kuin he olivat.
10
Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin,
tulleet tähän opistoon.
He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut
katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa
verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna,
jota hän niin läheisesti muistutti).
»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.
»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»
»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä.
»Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No,
POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»
»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka
harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.
He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin
puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla,
vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä...
Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa
vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä
tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan,
lyhyempi kuin hän itse.
»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata
kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella
ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen
olento, vikkelä kuin orava.
Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien
heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva.
Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä
ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin
muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli
ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta
kauniita raajojaan.
»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen
katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä
tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin
meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»
»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on
jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar
hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.
Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun
he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette
pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen
höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon
valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».
11
Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti
isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.
»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta,
millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»
»Tuskinpa juuri sitä —»
»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat
nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän
ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin
he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan.
Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä
täydentäviä puolisoita.»
»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen
tulee kysymykseen —»
»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitä _minä
valitan_. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin
umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia
sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen
Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän
avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne
tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiat
_järjestää_!»
»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen
tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette
hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen
koko leikistä?»
Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin,
vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.
Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:
»Niin, siinä saitte minut pussiin!»
Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö
esiteltiin vieraille.