1
Tietysti hänen oli mentävä.
Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.
Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Mutta _kilpailu_?» oli
tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään
sellaista mullistusta...
Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää;
Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna
oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi
kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.
Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään
uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen
paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten,
vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään
olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies
hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui
tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut
lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.
2
Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.
Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän
asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea
uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi
hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään
muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä
vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä,
joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava
Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä
silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra
Batt oli osannut neuvoa miehen... Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan,
oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle
vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja
luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.
»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään
muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa
hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.
Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman
säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.
Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut
saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.
3
Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti
poissa rouva Mundyn luota.
Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten
tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut
tytön ratsastamassa puistossa.
Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan
loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.
4
Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana,
elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa,
unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti,
että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.
Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.
Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona
ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle
pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä
jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti
potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette
tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele
toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä
pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä
kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon
kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota
herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme,
Jones.
»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa
housuissa. Iloisempaan seuraan?»
»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen,
kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu
urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.
»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen
kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä
viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä
sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse...
mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.
»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»
»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti.
»Tokihan _hän_ tulee.»
»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori
walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.
Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri
senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei
se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja
rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä
niissä asioissa olevan.
Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat
ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard.
Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin
tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa
talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä
kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita
kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso,
walesilainen perheraamattu; _sellainen_ oli se talo. Talon pojasta
oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli
torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia
taipumuksia sähköalaan.
Hän oli päässyt opistoon.
Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen
estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin
jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää
paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli
ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi
rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla
kilpailemassa.
Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa
kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja
hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän
keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.
Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut
hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.
Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä
suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan,
vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö
minulta, minkätähden? Top piti hänestä.
Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones
olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen
oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin
rannalla sijaitsevaan huvilaan.
5
Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että
Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle
Topia vastaan.
Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän
seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa
maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä,
juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja
jalassaan pienet, napakat kengät.
Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän
oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille,
että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean
punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.
»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.
Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen,
vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso!
Mies hoi, eikö tuo ole —»
Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa
vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja
heilutti korupaarteista käsinettään.
»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako
aiot, Top?»
»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»
Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta,
ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair
ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni
Maud... Winnie... Herra Smith... Herra Robinson... Kapteeni Hallett...
rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»
Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi
matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.
6
»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään
häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti
oli.
7
Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli
oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti
Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli
näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli
kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta
ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa
virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton,
avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö
valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät
puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia
jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa
kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.
Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät
olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät
— kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat»,
suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä
hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää
odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne
piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen
seinät.
Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja
silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä
ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui
hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät
tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.
8
Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo
kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen
tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama
sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki,
milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta,
joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa
ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta,
puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan)
»vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet
Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.
Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt
sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka
suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen
peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva
meriupseeri kuvattuna Bébén seurassa _joka satamassa_.
He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä
kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä
olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai
kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten
jalkojensa juureen.
Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.
Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai
naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!
Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä
minkäänlaista vaikutelmaa.
Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää
sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti
yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan
myrkyllisen turmeltuneita.
9
Mikä erehdys!
He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista,
hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista
väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith,
herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi
jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei
vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero
viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun
puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla.
Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta
nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja
ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet
työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour
ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan
herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.
Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka
oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan
värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun —
on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä,
ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus
eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa
hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään
muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.
Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus
ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen
sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan
kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita
kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden
jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!)
Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se
välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet,
jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta
sydämeltä.
Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston
mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut
lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli
kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki
mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet
»Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan
varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön
nähden moitteettomana.
Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.
»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»
Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.
Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle,
mitä hän vain sanoisikin.
Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten
parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti
hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet
erottivat Bébé ja hänen äitinsä.
Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.
»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen
yhdellä sanalla.
Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi.
Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai
jotakin sentapaista?
»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan
olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat
vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen
ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa
kirkkaasti joulupäivänä!
»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa,
ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman
väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä,
tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra
Tophampton?»
»Kyllä», virkkoi Top.
Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko
enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä,
pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen
on pöydässä!»
10
Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.
Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansa
Topiin nähden.
Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin
konsanaan; ja se oli jo jotakin.
Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei
jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo
kuvatut syleilyt.
Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä
näytteli tällaisia osia!
»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»
»En.»
Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että
sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista
olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti
erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon
kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan
samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he
käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat
omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei
tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.
»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en
tiedä», vastasi Top.
Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut
vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla —
vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten
rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti,
kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä
loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina
näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta
neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se
saattoi tuntua?
Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.
Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi
ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin
näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota
noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden
peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän
niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä
sitä... eikä mitään muutakaan.
11
Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?
Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.
He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra
Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui.
He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla
suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja
niin edelleen. Se lamaantui.
He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että
heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.
He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin,
urheiluun.
Niistäkin puhelu lamaantui.
He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He
turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin
mieskohtaisiin juoruihin.
Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.
»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».
Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa.
Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat
ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka
olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä
ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä,
etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä
tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän
tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli
edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!
Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten
hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta —
inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän
tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.
Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se _Tuhannen ja
yhden yön_ miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut
marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi
munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.
Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti
on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon
sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan,
tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu?
Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi
ulkosalla?»... Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt
mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka
hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma
siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko
sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän
australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa...
Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut
ainoatakaan huomautusta.
12
Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui
kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli
tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.
Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku
palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista
kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»
Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?
»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen
ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän
riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän
vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän
luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja
rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden... »Kuinka hauska, että
tulit!... Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat,
Gwyneth, sinä syntinen!»
Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen
autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen
tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän
vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan
teidät kaikki, eikö niin —?»
Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen,
että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun
kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska
tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta
pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu
hänen ystävänsä Jones. _»Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi
sattua»_, oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa.
Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!