1
Tässä samassa uusien vaatteiden, kosioasun eli soidinhöyhenten
kysymyksessä valmisti isoisänisä Mundyjen perheelle vielä yhden
yllätyksen.
Hän, joka kitsasteli jokaisen puolipennysen menoa, osoittautui tässä
tapauksessa valmiiksi tuhlaamaan lukemattomia seteleitä! Hän, joka
itse pukeutui linnunpelättimen tapaan ja rääsyihin verhoutuneena
kyyhötteli tuon eltaantuneen, sanoinkuvaamattoman höyhenpeitteensä
suojassa, päätti, ettei pojalla ollut ainoatakaan käyttökelpoista
vaatekappaletta. Insinöörien huolimaton pukeutuminen oli sananpartena;
Top oli heistä kaikkein pahin.
Palvelija, Henderson, veisi nyt Topin kaupungille ja tilaisi hänelle
kunnollisen pukuvaraston.
2
Sananen Hendersonista, jonka puhetapa oli hillittyä ja joka ilmeestä
päättäen ajatteli: »_Minun on mentävä kohtaamaan kuolemaa_.» Tämä
Henderson ei ollut aina oleskellut vuokrakasarmien neljännen kerroksen
asumuksissa Thamesin demokraattisella puolella. Hän ei ollut omistanut
koko elämäänsä valmistaakseen vuoteita ja terveysjuomia iäkkäille,
omituisille vanhuksille, jotka supistivat talousmenonsa mahdollisimman
vähäisiksi.
Kaukana siitä! Henderson oli ollut suurten, vaativaisten herrojen
kamaripalvelijana. Hän oli kiilloittanut saappaita, valmistanut
kylpyjä, tuonut varhain aamulla soodavettä sellaisille miehille, joita
on nimitetty Burken maanomistajavetelehtijöiksi.
Mutta senjälkeen kun Henderson oli lähtenyt viimeisen isäntänsä
(johon silloin tällöin vedotessaan hän puhui »loordivainajasta»)
palveluksesta, oli kulunut hämyinen aika, ennen kuin hänestä tuli
herra Horace Mundyn miespuolinen hoitaja, ruoanlaittaja, pullonpesijä
ja peitteenravistaja. Tänä väliaikana oli sattunut joku salaperäinen
juttu... Tärkeintä oli se, että Henderson joka tuli palvelukseen ilman
suosituksia työskenteli hyvin ja rehellisesti, täyttäen isoisänisän
vähäisimmätkin toiveet pienestä palkastaan ilman minkäänlaisia
sivutuloja.
3
Murheellinen Henderson, päässänsä »knalli» ja yllänsä tarkoin harjattu,
musta puku, valmistautui saattamaan Topin, joka oli kömpelötekoisessa
sinisessä sarssipuvussaan, loordivainajansa entisille ostospaikoille.
Siellä täytyisi kuluttaa tuntikausia, jotka olisi pitänyt olla
opistolla.
Top oli kalvennut, kun isoisänisä oli ilmoittanut, että niitä
tunteja ja luentoja, joilta hän olisi poissa, ei laskettaisi hänen
huolimattomuutensa syyksi, koska hän, isoisänisä, oli kirjoittanut ja
selvittänyt asian opiston johtajalle.
»Millainenhan se kirje oli?» oli Top levottomana aprikoinut.
Kun nuori mies ei ollut vielä perehtynyt isoisän menettelytapoihin, ei
hän aavistanut, että vanhan herran laatima anteeksipyyntökirje oli
ollut ehdottoman mallikelpoinen kahdeksannentoista sataluvun aikaisessa
muodollisuudessaan ja kohteliaisuudessaan.
Katselkaamme siis Topia, insinööriä ja siirtomaalaista, Lontoon
vaatturien pakeilla.
Loistavan hienouden pieniin, himmeihin, eristettyihin sopukkoihin,
joiden esimiesten profiilit olivat puhdaspiirteiset ja esiintyminen
huokui kylmää kuin jäävuorien läheisyys, vei Top klassillisen
vartalonsa ja avosydämiset kasvonsa. Ne eivät pystyneet jäävuorien
jäähän. (Onko nimenne kirjoissamme, sir?) Vasta nähtyään
loordi-vainajan kamaripalvelijan ja kuultuaan hänen lyhyen jupistun
selityksensä, muuttuivat nämä ylhäisen eristäytyneet henkilöt
sydämellisen läheisiksi liittolaisiksi.
4
»Aletaan ilta-asusta», määräsi Henderson. »Smoking. Ja frakki. Kolmet
tai neljät valkeat liivit aluksi, arvelen.»
(»Soitan tänne herra Harrisin ottamaan herrasta mittoja.») »Olisi
parempi kutsua herra Craven, eikö olisi», ehdotti Henderson. »Herra
Craven otti aina mitat — tiedättehän —»
»Juuri niin; hän se oli. (Soittakaa Cravenille ja pyytäkää häntä
tänne!)»
»Voitte luottaa heidän herra Craveniinsa, herra Tophampton, sir»,
vakuutti Henderson suopeasti. »Teillä on hyvin samanlainen vartalo kuin
eräällä loordi-vainajan läheisellä mieskohtaisella ystävällä, jonka
vaatteet herra Craven aina ennen leikkasi.»
»Ja hänen vaatteittensa leikkaaminen olikin todellinen nautinto»,
huomautti herra Craven, sijoittaessaan mittanauhansa Topin
vuorimaiselle rinnalle. »(Satayksi ja puoli satakaksi, sanokaamme.)
Joskin hän oli hiukan sanoisinko muistopatsaan mallinen? — oli nautinto
leikata pukuja miehelle, jolla oli sellainen vartalo... Mutta siinä se
nautinto olikin», lisäsi hän synkemmin, »viime vuosina; siinä se oli
_kaikki_».
»Mitä tarkoitatte?» kysäisi Top.
Herra Craven ja Henderson vilkaisivat toisiinsa tuikeasti ja olisivat
olleet valmiit lyömään vetoa, ettei se herrasmies, jonka pukuja
leikkasi nautinnokseen, käsittänyt, mitä puvun maksaminen merkitsi; hän
siirtyi räätäliliikkeestä toiseen kautta koko West Endin. Ei koskaan
vähääkään rahaa hänen laskunsa maksuksi. Ei milloinkaan. Maailman
huonoin epävarma saatava.
Avomielinen Top virkkoi: »Minua kummastuttaa, miten jotkut sellaiset
miekkoset elävät.»
»Oh! He _elävät_ kyllä, sir; _he_ elävät. (Vyötäiset
seitsemänkymmentäkuusi — ei, vaan ne seitsemäänkymmeneenkolmeen ja
puoleen.)»
»Vyötäiset seitsemänkymmentäkolme ja puoli», mutisi mittakirjaa
hoiteleva apulainen.
»Ja nyt ne liivit —»
5
Aina vain »ne» liivit, »ne» housut, »se» frakki, ikäänkuin muita
samanlaatuisia ei olisikaan koko tällä taivaankappaleella; ja
huippusaavutus oli Topin kuulema, leikkaajan apulaisen hänen oppaalleen
kuiskaama tervehdys: »Miten on sen vanhan terveyden laita?»
6
»Entä ne napit?»
Nappi kuin nappi Topista; pyöreä esine, joka piti koossa
vaatekappaleita, kun se tungettiin puolittain kimmoisen, napinläveksi
nimitetyn raon lävitse.
Näistä asiantuntijoista »ne» napit merkitsivät hartautta, taidetta,
elämäntyötä.
Solahti puoli tuntia, ennenkuin saatiin ratkaistuksi, että tällä kertaa
olivat helmiäisnapit sopivat.
7
Sitten:
»Herra kai tarvitsee sieviä kalvosimia?»
»Ei, kiitos; minulla on», vastasi Top. Mutta samassa Henderson
keskeytti:
»Hän tarvitsee kalvosimia.»
»Juuri sellaisia, joihin tällä hetkellä mielihyvin työntää kätensä»,
jupisi muuan asiantuntija. »Aivan samoja, joita Cartierilta teille
tarjottaisiin — Hävytöntä, kuinka paljon jotkut heidänlaisensa
hyötyvät. Kaskenko —»
»Näyttäkäähän niitä minulle», sanoi Henderson yksikantaisesti,
»Olette oikeassa; soitan heti ylös... (Käskekää herra Lewinskyä!)... Ne
ovat täällä, ennenkuin olemme suoriutuneet aamupuvuista.»
Niin ne olivat.
8
»Mustaa kangasta shakettipuvuksi?»
»Tumman harmaata, arvelen. Reunustus, tietysti», määräili isoisänisän
orja, joka nyt ilmeisesti jälleen oli omalla maaperällään
ja oikealla alallaan vietettyänsä kuolettavan ikävän vuoden
Oxfordin vuokrakasarmialueella. Kuinka innokkaasti hän keskusteli
kashmirikankaisista housuista ja pahoitteli valkeita rusetteja, joiden
kiinnittäminen oli usein niin vaivaloista! _Con amore_ hän otti esille
pienen muistikirjan merkitäksensä siihen, millaisia kauluksia oli
piakkoin tilattava. »Niin, kolmenlaisia ensi tilassa. Pystykauluksia
illaksi; ei saa unohtaa myöskään kaulanauhoja, muutamia tusinoita»,
mutisi Henderson. »Kääntökauluksia aamupukua varten. Pehmeitä
kävelypuvun kanssa käytettäviksi —»
9
»Kuusi kävelypukua hän tarvitsee, vähintään.»
»Kuusi?» luiskahti kauhistuneelta Topilta.
Hänestä ei kukaan näyttänyt rahtuakaan välittävän. (»Keneksi ja miksi»,
aprikoi Top ohimennen, »saattavat kaikki nämä miekkoset minua luulla?»)
Nyt kiskottiin hyllyiltä kangaspakkoja, ne laskettiin pöydälle, kangas
levitettiin, asiantuntijat katselivat ja hypistelivät sitä, pohtivat.
Ja jos te, joka olette tyttö, kuvittelette miesten pukujen vaativan
vähemmän aikaa ja päänvaivaa kuin herttuallisen perheen hoviesittelyä
varten valmistettavan ensikertalaistyttären asuun uhrataan, niin ette
ole liikkunut niissä Piireissä, joissa loordien kamaripalvelijat
oleksivat.
»Ensiksi tulee yhden olla merensininen —»
»Sitten tuollainen vaalean hopeanharmaa, melkein aluminiuminvärinen.
Niin. Tehkää se oikein sirosti, se puku.»
»Hieman liian vaalea herralle, eikö teistäkin?»
»No, enpä tiedä — Tämä vivahdus on parempi. Niin, tätä.»
»Sitten tumman harmaa. Juuri niin. Ukkospilven vaikutus; se sopii
sangen hyvin.»
»Herralle ei sovi nuuskanvärinen, vai mitä? Liian vaalea. Vahinko!
Ihan liian vaalea. Mutta nyt sen keksin. Mitä arvelette melkein
luumunvärisestä?»
Kaikkia asiantuntijoita miellytti melkein luumun värinen tavattomasti.
»Siinä se... kahdet housut jokaiseen pukuun, muistattehan.»
»Entä mitä arvelette tällaisesta mustasta takista, jota hän voisi
käyttää minkä kanssa hyvänsä? Näyttäkäähän minulle lisää malleja.»
»Minä» oli »Henderson».
10
»Meidän sopisi hyvin valita myöskin urheilutamineet, kun kerran olemme
täällä.»
»Pari retkeilytakkia hän tietysti tarvitsee. Kahdet tai kolmet
polvihousut. Neljät tai viidet harmaat», valui Hendersonin suusta
hänen joka minuutti yhä enemmän lämmetessään, »ja kuudet valkeat
flanellihousut sopii meidän samalla tilata. Ne hän tarvitsee Rivieralla
oleskellessaan.»
Huuliaan kostuttaen Top suoritti luonteenomaisen liikkeensä, avasi
suunsa ja sulki sen jälleen.
11
»Nyt paitoja. Kuka sitä puolta hoitaa?»
Mutta tästä puolesta ei Henderson keskustellut herra Cravenin ja hänen
— olin vähällä sanoa: joukkueensa kanssa. Määrättyään ensimmäisen
sovittamisen ajan ja sanottuaan jäähyväiset herra Cravenille ja
hänen taiteilijakumppaneilleen lähti Henderson Topin kanssa kolean
usvan täyttämälle Jermyn-kadulle ja mainitsi, että _hän_ kyllä tunsi
paitaväen.
»Tänne, sir... Kas, hyvää huomenta, herra Battl... Niin; ei liene
nurisemista... Suvaitsetteko katsoa, joutaako herra Smithson luoksemme?»
»Kaikki nämä ihmiset näkyvät tuntevan teidät, Henderson», huomautti Top.
»Tuntevan, minut, sir? Niin, sir, minulla on aina ollut koko joukko
tuttavia West Endissä», myönsi Henderson, joka onnettoman kuningas
Henrik ensimmäisen lailla ei koskaan hymyillyt, vaikka eräänlainen väre
joskus väänsi hänen Alfred Lesterin kaltaisia piirteitään. Nyt ei sitä
näkynyt.
Taaskin Henderson syventyi mässäilevään määräilyyn; tämä tapahtui
alakerroksessa, eräänlaisessa kirjastossa, jonka hyllyt olivat täynnä
paitakoteloita.
Tähän saakka oli nuori Top paitoja ostaessaan vain maininnut
patsasmaisen kaulansa paksuuden ja ottanut sen, mitä hänelle annettiin.
Kuinka räikeän vastakohtaista oli Hendersonin menettely.
12
Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä
alusvaatteita... kohtalaista... Muodikkaita sukkia hän myöskin
tarvitsee... silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo?
Niin, noita, joiden varret ovat _à jour_. Färsaarelaisia villapaitoja
on kai yläkerrassa?... Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja
myöskin... Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän ...
ei, ei... en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus
mallikas... Skotlannin matkalaisia... jos kerran färsaarelaista,
niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän
herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? En
_pidä_ sellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä
siitä; teatterimaista tai ei, oikein se _ei_ ole... Värillisiä
käsineitä sitten. '_Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi_, oli
loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»
»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)
»Hän tarvitsee useita pareja... Juhlapukua —»
»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään
silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen
silkkikasa.
»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä
paisleylaisia ei enää valmisteta... Eivät ne näytäkään miltään.»
»Pyjamia... Housunkannattimia...»
»Sukkanauhoja...»
»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se
oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.
13
Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana
kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet,
hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen
luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat
nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen
Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean
englantilaisen talon alueelle.
Persoonattoman riemuisesti he puhuivat hänen uuden asunsa sopimisesta.
»Kaunis», kehuivat he häntä katsellessaan, »kaunis», Mutta he
eivät tarkoittaneet hänen herkulesmaista vartaloaan eivätkä hänen
Venuksen-suutansa, vaan hänen sinistä sarssitakkiaan.
»Eiköhän pitäisi olla hiukkasen väljempi täältä kainaloista, herra
Craven?» (Räätälinliidun terävä särmä jätti valkean viirun kankaaseen.
Krip —)
»Selkä on moitteeton, kaiketi? Moitteeton. Voisikohan parantaa
tuosta...»
»Malttakaahan, jahka näette harmaan...»
»Ahaa! _Tuo_ saisi olla hieman tilavampi vyötäisiltä.» (Herra Cravenin
kädet nykivät molemmin puolin rinnushepeitä, nykivät nykimistään,
lempeän pakottavasti muovaten Topin vartaloa harmaaseen takkiin.) »Kas
niin, _siinä_ se on... Muistanpa, että kerran kun hän, tiedättehän,
Henderson, poistui täältä yllänsä minun valmistamani puku, astui
sisälle herrasmies — hän oli hyvin nuori herrasmies, palveli silloin
lento voimissa. Hän sanoi minulle-. Täälläkö valmistetaan puvut sille
miehelle, joka juuri lähti täältä?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi:
'Täälläkö on tehty se puku, joka oli hänen yllään?’ Minä sanoin:
'Täällä.’ Hän sanoi: 'Käyttääkö hän kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Ei,
sir; hän _ei_ käytä kureliivejä.’ Hän sanoi: 'Voisitteko saada minut
näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Varmasti, sir,
voisimme saada teidät näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä.' Hän
käski meidän ottaa mitat itsestään heti paikalla; eikä hän ole meistä
luopunut. Hämmästyisitte, jos mainitsisin teille hänen nimensä —»
Hendersonin kasvot olivat järkkymättömän ilmeettömät, kun hän virkkoi
vain: »Hihat rahtusen liian pitkät!»
»Pitkätkö?... Puoli sentimetriä siis.» (Nips.)
»Ja sitten, malttakaahan!... Niin! Enkö puhunut teille siitä
luumunvärisestä? Siitä melkein luumunvärisestä? Puhujahan
teille!»... Kuiskaten:
»Se on viehättävä.»
14
»Top, vähäisin, mitä voit tehdä hyväkseni», selitti hänen serkkunsa
Phyllis muutamia päiviä myöhemmin, »on se, että annat minulle
yhden noista pahvirasioista, joissa ne tulivat, ompeluvehkeitteni
säilytyskopaksi. Niin, se isoin, jonka kannessa on leijona ja
sarvikuono ja se nimi. Ajattele hän, kuinka hienon leiman se antaa
meidän halvalle arki huoneellemme! Vieraat kuvittelevat Guyn hankkivan
Pukunsa sieltä.»
Gertrude lisäsi: »Vähin, mitä voit tehdä minun hyväkseni, on se,
että lainaat tuollaiset — ne kai ovat pyjamat? — ylleni seuraaviin
naamiaisiin. Myöskin lainaan sulhasmiehen juhlapukuasi. Minun
suorastaan täytyy. Aion kirjoittaa lyhyen kertomuksen», jatkoi hän,
»lyhyen kertomuksen Topin uusista vaatteista ja panna sen nimeksi:
Kirkkaammat höyhenet’. Mottona on säkeistö: