1
Pysähtymättä kuuntelemaan, mitä hänen kuulijoillaan olisi sanomista
tästä eriskummaisesta ehdotuksesta, jatkoi vanha herra Mundy (saituri,
oikkuilija, teoreetikko) dogmaattista, narisevaa saarnaansa.
»Kauneus on hallitseva intohimoni. Sellaiset ihmiset, joilla on joku
hallitseva intohimo, ovat myöskin lujasti takertuneet elämään. Juuri
sentähden olen minäkin tänään yhdeksänkymmentäviisivuotias. Aina on
minulla ollut intohimo pitämässä minua hengissä. Minkä luulette sen
olleen? Rahanko?»
»Isoisänisä —»
»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee
sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet,
että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä
vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten,
joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on
sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on
määräävä tekijä elämässäni.»
Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa
kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti
vanhuksen sortunut ääni:
»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»
Mitä oli siihen vastattava?
Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan
tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta!
Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin
— niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä
näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin
jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini!
Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä.
Katsokaahan sitä!»
Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin
olisi taaskin kutsunut Topia.
»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia!
Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka
sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa
heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan
päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat
maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä
heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin
maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat
täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana!
Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»
Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut.
»Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa
surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita,
inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on
nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa
ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin
rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi,
joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä,
turskanaisia — apinamaisia lapsia... Heidän muotonsa on kamala — entä
sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»
Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty
naurahdus...
»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee
nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»
Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli
yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama
Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.
»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti
isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan.
»Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen?
'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi
hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun
rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden
jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»
»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.
»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan
yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin
ole tehnyt jotakin?»
Äänettömyys.
Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti,
ajatteli myöskin tehneensä jotakin.
Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.
Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään
kaikki, mihin me voisimme viitata.
Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä
täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla
olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen
petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta
kohti — _luuta_ kylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu
punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku
sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»
2
Top avasi suunsa.
Ei Topin suu ollut suinkaan mikään ruusunnuppu. Tällä nuorella
miehellä oli joidenkuiden vaaleaveristen henkilöiden kiinteä iho, joka
sileänä, tasaisen kalpeana kuin marmoripinta peittää syvällä sen alla
kuohuvaa verta. Hänen Kaunismuotoisten, lujapiirteisten huuliensa
väri oli mahdollisimman vaalea, terveen punertava. Muodoltaan hänen
suunsa muuten aika paljon muistutti nurkassa seisovan patsaan suuta Hänen
raottuneiden huuliensa välistä lähti henkäys, eräänlainen huokaisu.
Ei ainoatakaan sanaa.
Hän sulki suunsa jälleen.
3
»Vaikka saattaisitkin näyttää kuuromykältä ja vähäjärkiseltä», jatkoi
isoisänisä kohteliaasti Topille, »olet sinä koko sukuni ainoa jäsen,
jolla on hämärintäkään aavistusta siitä, mikä minua miellyttää.»
Häneltä pääsi äkäinen tirskahdus ja hän loi nurkkaan päin katseen,
joka olisi saattanut kuihduttaa siellä olevien ruusujen terälehdet.
»Tarkkaile makuani, ja sinä saa palkkiosi. Poika, etsi ja tuo tänne
moitteeton tyttö!»
Top pysyi vaiti.
Lempeällä äänellään virkkoi rouva Mundy empivästi:
»Isoisänisä, kuka olisi — kuka on tuomarina ratkaisemassa, onko tyttö,
jos hänet löydetäänkin, kuten sanot, moitteettoman kaunis?»
»Asiantuntijoita luonnollisesti. Lääkäri, kuvanveistäjä, maalari ja
minä. Me olemme neljä suurmiestä —»
Jollakulla selittämättömällä naisellisella tavalla rouva Mundy sai sen
vakaumuksen, että hänen opettavainen sukulaisensa oli ajatellut noita
kolmea muuta arvostelijaa vasta sillä hetkellä...
»Ja jolleivät muut kolme olisi yhtä mieltä minun kanssani, niin heidän
arvostelunsa tietysti syrjäytettäisiin», lisäsi isoisänisä kuivasti.
»Kauneuden laatu taas jää tytön kosijan mieskohtaisen maun varaan.»
Kilpikonnanpää kiertyi yhäti ilmeettömänä ja äänettömänä seisovaan
Topiin päin. »Emme välitä siitä, onko hän tumma vaiko vaalea, pitkä
vaiko lyhyt, Juno vaiko Hehe, germaanilais- vaiko latinalaisverinen.
Mutta hänen täytyy olla virheetön laatuaan.»
Hiljaisuus.
»Varmastikin voidaan Englannista — näyttämöiltä, korumyymälöistä,
opistoista — varmastikin sieltä löytyy joku määrä tyttöjä, joiden
vartalo, kasvot ja iho ovat virheettömät. Minä haluan vain yhtä»,
selitti isoisänisä kaihoisesti. »Vain yhtä, joka on kyllin hyvä
saamaan rahani, jotta minä ollessani vielä tässä maailmassa, joka
on minusta niin huono, saisin siitä vähän lohtua. Hanki minulle se
lohdutus, POIKA; se merkitsee sinulle viehättävää morsianta ja samalla
omaisuutta.» (Taaskin hän nopeasti muuttui ärtyneeksi.) »Onko se
selvinnyt paksussa päässäsi?»
4
Hitaasti, hyvin hitaasti tuli nuoren miehen vastaus.
»Kyllä. Käsitän sen, sir. Mutta —» (Pysähdys.) »Se ei hyödytä mitään.
Älkää luottako minuun, pyydän. Siitä ei tule mitään. Jollette pahastu
—tarkoitan —minä en voi tehdä sitä.»
»Mitä? Et voi tehdä sitä? Mitä tuo nuori tomppeli tarkoittaa sillä,
ettei hän voi sitä tehdä? Etkö osaa löytää tyttöä, joka on kyllin
kaunis —»
»Ei, en talkoita sitä», vastasi Top, jolta jokainen tavu näytti
vaativan ponnistusta.
Sivusta kuunteleva rouva Mundy saattoi melkein tuntea 'kuinka tuskainen
poika oli loukatussa kainoudessaan. Helen seisoi hiljaa kuin nurkassa
välkkyvä Venus.
Höyhenpeitteen verhoama, inhimillinen kilpikonna käänteli pientä,
kaljua päätänsä puolelta toiselle ikäänkuin tähyillen jonkunlaista
järjen välähdystä. Hän toisti:
»Mitä tarkoitat väittäessäsi, ettet voi sitä tehdä? Taivaan nimessä,
miksi et?»
»En tahdo, sir», sanoi Top koruttomasti.
»Et tahdo, sir? Mitä tarkoitat: et tahdo? Oletko sinä vaistoiltasi
normaalinen nuorukainen vai etkö ole? Vai oletko pähkähullu, POIKA?
Mielipuoli, järjetön? Mitä minä pyydän sinua tekemään? Sellaista,
mihin kenen hyvänsä sinunikäisesi ja sinunnäköisesi pojan uskottaisiin
ryhtyvän omasta aloitteestaan. Rahanuolta huomioonottamatta. Mutta
asiain näin ollen — etkö tajua, että tämä on tarjous, jonka saadakseen
kuka opistokumppanisi tahansa antaisi vaikka korvansa? Kuka järjillään
oleva nuori mies tahansa hypähtäisi ilosta, jos saisi vaihtaa paikkaa
kanssasi.»
»Kyllä, tiedän sen.»
»Mutta sinä et tahdo?»
»Minä — minä en voi.»
»Etkö, vaikka saat kymmenentuhatta puntaa vuodessa?»
»En —luullakseni en, vaikka saisin kaiken maailman kullan.»
»Mitä tulimmaista sinä sitten haluat?»
»En halua _sitä_, sir», vastasi Top äärimmäisen koruttomaan tapaansa.
»En tahdo tyttöä. En tahdo vaimoa. Enkä — hm —»
»No?»
»En tahdo käydä —»
Hän ei täydentänyt lausettaan.
Ne sanat, joita hän ei lausunut — karkeat sanat »kauppaa itsestäni» —
häilyivät ilmassa.
5
Hiljaisuus häiriytyi äkkiä.
Hätkähtäen kuin säikähtynyt kissanpoikanen Helen syöksähti liikkeelle
ja juoksi ovelle. Se avautui ja sulkeutui nuoren tytön jälkeen. Toiset
kuulivat hänen askeleensa, kun hän pakeni kerrosta alemmaksi.
Mitä se merkitsi? Mahdotonta sanoa’. Vaikea on sanoa, minkä tähden kuka
nuori tyttö tahansa suorittaa kolmannen osan päiväisistä teoistaan!
Mutta tämä ei enää ollut pilaa! Syöksyä pois huoneesta pyytämättä
sanallakaan anteeksi! Tämä oli majesteettirikos.
Säikähtyneenä tytön äiti odotti isoisänisän purkausta.
Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa.
Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut
vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua
raivonpuuskaa.
Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä,
mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä
tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan
sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä,
kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi
insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja
missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka
päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.»
Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika
saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin
mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»
Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.
»Hyvästi siis, isoisänisä.»
»Hyvästi, sir.»
Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään
huomiota poistuviin vieraisiinsa.