»Kas vain; te ette näy välittävän siitä sen enempää kuin jos olisin
sanonut kymmenen _pennyä_, niinkö? Te ette tietenkään usko minua. Mutta
on ihan yhtä hyvä teille, että tiedän sen! Sillä tajuan kyllä, ettette
te olisi juosseet portaita ylös ja alas useammin ettekä hoppuisemmin
huolehtineet minusta, jos olisittekin tienneet minut rikkaaksi. — Te
olette pitäneet minua köyhänä, koska olen ollut itara. Yhä typerämpää.
MIES, Henderson! Enemmän valoa nyt!»
»Sähkövaloko, sir?»
»Niin, te apina. Arvelitteko minun tarkoittavan revontulia? Tahdon
heidän näkevän —»
Sähkövalo syttyi, paljastaen huoneen alastomuuden sillä sisustusta
ei mikään varjostanut. Tuli hehkut räikeänä paljaassa lampussa.
Ainoastaan yhdessä nurkkauksessa oli edelleenkin pehmeän ruusuinen
valaistus. Kynttilän liekki levitti yhäti hohdettaan vanhanaikaiselta
hopeajalaltaan kauniita ruusuja sisältävään posliinimaljakkoon ja
kauneuden jumalattaren pitkiin, verhottuihin raajoihin, verrattomaan
vartaloon, kädettömiin olkapäihin ja pieneen, hymyilevään,
klassilliseen päähän.
Vastaisessa nurkassa — mikä vastakohta! — kyyhötti kilpikonnamainen,
iäkäs vanhus.
Häntä verhoavan höyhenpeitteen alta kuului kahinaa ja ratinaa.
»Näissä papereissa», virkkoi hän, »on se kaikki. POIKA! Ota ne ja
silmäile niitä. Jollet sinä niitä ymmärrä, niin ajattelevat ihmiset
kyllä ymmärtävät. Olen kirjoittanut käyttämääni lakiasiaintoimistoon.
Sieltä tulee tänne mies huomenna... Ei, se ei käy päinsä —
sunnuntaina. Hän tulee maanantaina. NAINEN! Sinä tunnet sen liikkeen.
Vävysi oli työskentelemässä sen konttorissa. Mutta hän ei tiedä
tästä mitään. Siitä ei ole hajuakaan kellään muulla kuin liikkeen
päämiehellä. Hän se tänne tulee. Teidän on tuiki hyödytöntä uskotella
itsellenne, että tämä on sekavia harhaluulojani. POIKA, oletko lukenut
sen kirjeen?»
»Kyllä.»
»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden,
eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»
Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille
ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän
avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua
hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja
arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti
laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet
jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.
»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia
pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna
Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita... Tässä timantteja.»
Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta
säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset
timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan
hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava
platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät
puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen... TYTTÖ, nämä
jalokivet saat sinä...»
»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.
»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään
tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut
vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä.
Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta
vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi
päättää, sinun ja äitisi!»
»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän
surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»
»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä
en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai
tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan
häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen?
Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»
13
Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä
valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin
liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä
hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea
verinen, niin hiljainen hän oli.
Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun
antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori
konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa
ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan
öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella
pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori
kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin
sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran
nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka
väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti,
vastustamattomasti.
Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman
vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti
monia heistä muistuttava.
Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen
tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina
pitänyt hänestä.
14
»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä
sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen
asti, kunnes —»
Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana,
tarkkaavana.
»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?
»En», virkkoi Top.
»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»
»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»
»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos
haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille
kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun
on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»
»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»
»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin
pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»
»Mikä, sir?
»Tyttö, Tunneliitto.»
»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.
»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi
nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.
Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se
johtuu?»
Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei
hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he
kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät
molemmat samanikäisiksi naisiksi.
Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä
en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»
»Perin harvinaista, eikö olekin?»
»En tiedä, sir. En kai ole sitä ajatellut. Hm — minä nähtävästi haluan
vain —»
»Tällä hetkellä merkitsee sangen vähän, mitä _sinä_ haluat. Kuuntele,
mitä minä toivon. Sinun on etsittävä tyttö, seurusteltava hänen
kanssansa, taivutettava hänet suvaitsemaan huomaavaisuuttasi, mentävä
hänen kanssaan kihloihin ja naimisiin. Sillä ehdolla sinä saat rahani.
Ymmärrätkö, POIKA? Varmastikin olen käyttänyt kyllin alkeellisen selvää
kieltä sinunkin tajuttavaksesi. Tyttö. Eikä tyttö saa olla minkälainen
tahansa, muista se. Ei, ei. Hänen on oltava —»
Vaikutusta tehostava pysähdys. Sitten omituinen vanhus lausui
ultimaattuminsa.
»Hänen on oltava moitteeton tyttö. Nimittäin moitteettoman,
virheettömän kaunis. Etsi hänet ja rahat ovat sinun!»