Lähdettyään poliisipäällikön luota Wialg meni Kauneudenloisteen luo ja
tapasi hänet yhtä ilahduttavan terveenä kuin viime kerrallakin. Hän oli
huoneessa, joka huolimatta miltei eurooppalaisesta rakennustyylistään
oli kuitenkin tataarilaisesti kalustettu ja sisustettu. Valkaistuilla
kalkkiseinillä näkyi tosin kultaisia kehyksiä väritettyine
vaskipiirroksineen, jotka esittivät Coran ja Alonzon tarinaa, edelleen
kivipainos marsalkka Paskevitshista, jolla oli suunnattoman suuret
viikset ja joka taiteilijan tosiaankin nerokkaasta keksinnöstä
katseli toisella silmällä Erivaniin, toisella Varsovaan. Mutta tästä
vierasmaisen ylellisyyden lainaamisesta huolimatta oli lattiaa
peittävä matto persialainen, ja pitkin seiniä oli pieniä, kapeita
patjalavitsoja, jotka toimittivat sohvan virkaa ja olivat peitetyt
kotimaisilla kankailla.
Pyöreäkasvoinen Kauneudenloiste istui sykkyrässä tyynykasan
keskellä, silmät välkähdellen kuin kaksi himmeähköä jalokiveä, suu
granaattiomenan punaisena ja ruumiinmuodot niin täyteläisinä, että ne
olisivat saattaneet aito osmanin todellisen ihastuksen valtaan, ja
poltteli taidokkaasti tshibukia, pidellen sitä oikeassa kädessään,
samalla kun vasen velttona patjalla leväten liikutteli tesbihin eli
muhamettilaisen rukousnauhan helmiä. Näin hän hoiti tunnontarkasti
jokapäiväistä tointaan, toisin sanoen ei tehnyt mitään.
Olisi kuitenkin rohkeata väittää, ettei hän myös ajatellut mitään.
Sellaisen paratiisillisen tilan tuntevat miehet hyvinkin monissa
maissa, mutta epäiltävää on, pääsevätkö siihen naiset missään ja
mitenkään. Tanssinopettajatar ajatteli siis luultavasti jotakin. Kun
hän näki Gregor Ivanitshin, sanoi hän jotenkin vilkkaasti hänelle: "Es
selamu aleikum (rauha kanssanne)! Olkaa tervetullut!"
"Aleik es selam (rauha teillekin), valtiatar", vastasi Wialg, "silmäni
loistavat onnesta teidät nähdessäni".
"Bismillahi (jumalan nimessä)! Istuutukaa, tehkää niin hyvin!"
Hän taputti käsiään, ja hyvin likainen tyttö tuli näkyviin.
"Tuo pullo rakia ja pari lasia."
Gregor oli istuutunut, ja paloviinan ollessa hänen ja emännän välillä
sai pullo kestää kaksin-, kolminkertaisia hyökkäyksiä. Päästyään sitten
kumpikin riittävän suloiseen mielentilaan he aloittivat keskustelun.
"Valtiatar", sanoi 'hengen vihollinen', "olen äskettäin tarjonnut
kunnioitettavalle Paul Petrovitshille oivallisen tilaisuuden tehdä Umm
Djehanin onnelliseksi".
"Jos haluatte tehdä hänet onnelliseksi", vastasi Kauneudenloiste, "niin
hän tulee teitä siitä luultavasti kiittämään hyvin vähän. Ainakin
pitäisi tietää, kuinka olette asiaa ajatellut."
Gregor Ivanitsh teki oikealla kädellään ilmassa liikkeen ja pudisti
päätään tavalla, jonka tarkoituksena oli ilmaista epäitsekkyyttä ja
jalomielisyyttä.
"Pyh", sanoi hän, "sen kyllä tiedän! Jos minä tahtoisin näyttää olevani
tässä asiassa hänelle hyödyksi, tekisi se häneen tänään yhtä vähäisen
vaikutuksen kuin kolme kuukautta sitten. Hän ei tahdo tietää mitään
palvelijastaan, ja tämä hänen palvelijansa ei myöskään vähääkään
halua tuottaa itselleen hankaluuksia ja vielä siitä palkakseen saada
ylenkatsetta. Sellaiset tuhmuudet jätän hengen palvelijoille. Ei,
jättäkää minut syrjään. Minä haluan vain yksinkertaisesti ehdottaa,
että Umm Djehan menee naimisiin erään kaimakamin kanssa. Puhuakseni
heti suuni puhtaaksi otin hiljattain mukaani hänen valokuvansa, jonka
kenraalitar oli teettänyt kahdeksan vuotta sitten. Olen näyttänyt
sitä puheenaolevalle arvokkaalle herralle, ja todentotta hänessä on
syttynyt liekki. Toistan vieläkin, hän on arvokas herra. Hän on vasta
seitsemänkymmenen vanha; häntä pidetään ankarana muhamettilaisena;
hän ei juo viiniä eikä viinaa, ja se seikka viehättänee suuresti Umm
Djehania, joka ehdottomasti vihaa sellaisia ihania aineita. Vielä
enemmän inhoaa kaimakami eurooppalaisia, ja se sopii myös mainiosti
Umm Djehanille, joka huonosti kätkee tunteitaan tässä suhteessa.
Lopuksi ukko on rikas. Tunnen hänen kolmessa kylässä Batumin ympärillä
olevat maatilansa, ja sitäpaitsi hänellä on sievät tulot Gymyshkhanan
hopeakaivoksista. Niin, katsokaahan nyt, mitä teette."
"Rakastan Umm Djehania hellästi", vastasi Kauneudenloiste. "Hän on
ottotyttäreni. Sydämeni vuotaa verta pelkästään kuullessani sananne.
Miten käy minun, kun minun on luovuttava lapsestani? Kuolen tuhat
kuolemaa, minut on haudattava, olen jo haudattu! Tässä on harkittava!
Kuinka paljon annetaan minulle suostumuksestani sellaiseen uhriin?"
Gregor Ivanitsh pyyhkäisi leukaansa.
"Se on itse asiassa tärkeä kohta. Umm Djehan saa kolmanneksen siitä,
mitä kaimakami maksaa, toisen kolmanneksen saan minä tämän onnellisen
liiton varsinaisena alkuunpanijana, ja kolmannen kolmanneksen saatte te
jakaa meidän rakkaan ja hyvän ystävämme poliisipäällikön kanssa. Ostaja
tarjoo kaksi tuhatta hopearuplaa."
"Kaksituhatta hopearuplaa?" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin
ilmein, "mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella
sellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen
ja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin
arvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille,
korkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja
ranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja
kirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka..."
Gregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja
jatkoi puolestaan valitusvirttä: "Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös
hyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen
lempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita
asioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti,
sillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti
kyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö,
joka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta
ruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti
kuin suinkin mahdollista."
"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?"
"Kolmas osa, tarkoitatte."
"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"
"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä,
mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän
humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet
syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen
on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut
hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja
sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä
ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te
saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"
"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä
en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein:
Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis
Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen,
emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla
on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."
"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada
mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika
rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"
Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.
"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!
Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi
hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.
Sinikivi tuo onnea mukanaan!"
"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja
tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten
poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden
aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei
samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella
raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta
lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia
ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän
sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm
Djehanin oven ja astui sisään.
Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin
lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään
ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä
pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes
ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin
tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle
parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista
piirteistä.
Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi
vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli
mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen
karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen
pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan
tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja
korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.
Gregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis.
Siitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se
oli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan
houkuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää.
Joka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen.
Hän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla
kietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi
kylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut:
hän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä
ollessaan jäänyt piittaamattomaksi.
"Rakas käpyni", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen,
"kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus".
Huomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta
loppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor
Ivanitshin kanssa.
Lukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti,
houkuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien
sanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä
hän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti,
huomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta
lesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun
tyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon
toinen ei ollut valmistautunut.
"Mutta kuinka voin olla varma", sanoi hän, "ettei tuo Gregor Ivanitsh
ja muut viritä minulle ansoja?"
"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin
mieheksesi?"
"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi."
Hän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan
eivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein
tuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin
syvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että
Kauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:
"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan
saada mitään sellaista toimeen."
Umm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui
unelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani
kätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni
tyttö astui sisään.
"Valtiatar", sanoi hän, "herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille,
että teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä
kuvernöörin luo tanssimaan".
"Onko siellä juhla?"
"Siellä on vieraita."
"Upseereja?"
"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga
Khan ja Shemseddin Bey."
"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?"
"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte
kauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja."
Pikku tuhrus poistui.
"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu", mumisi
Kauneudenloiste. "Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos
niihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne
mennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni,
koska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse
viehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat."
"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten
kanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin
kanssa" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi),
"kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain
saman helmiluvun".
Hän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa
käsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi
seisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta
todistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli
rasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen
pukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan
uutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä
näytti tahtovan hänet kietoa.