Kello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon
makuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä
myöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan
huolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen
silkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään
paksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut
tuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja
venähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti
haukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.
"No, vanha ystävä", huusi hän, "meidän on siis lähdettävä.
Nousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä
palveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa,
jotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa
luitasi!"
"Ei pisaraakaan samppanjaa", sanoi Moreno, "meidän on lähdettävä. Ette
muista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan,
kun kuljettavamme matka on niin pitkä."
"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies,
eikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin
kerjäläinen."
"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme."
Insinööri taipui, ja rallatellen "mansikkalaulua", joka siihen aikaan
oli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran
rannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä
oli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin
hemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen
upseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä
kapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon
vähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti
kulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö
tullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen
valjakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin
olemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset
sanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta
syystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff
halusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut
muuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin
he tekivätkin.
Oli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea
telttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten
matkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja
vaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta
kahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa
pitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa
askel askelelta.
On oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä.
Pikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee
nelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset
muinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti,
niin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa
seudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei
voisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja
raivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia
laineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta
kuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat
ja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin
jyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja
käsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin
päällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa,
yhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä
kovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin
puolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen
äänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee,
vaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä
vetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet
lepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset
valossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet
muodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin
peikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain
suurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten
pienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.
Moreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen
ja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä
ja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin,
jotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia
kävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja
molemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten
nopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat,
pistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno
huomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin
autio kuin aluksi saattaisi luulla.
Aika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän
lauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian
porsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat
niin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden
eurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan
nähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua,
minkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan
kätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle
paimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui
siellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli
antanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.
Niin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut
hyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide
on tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty,
jumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin
yksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen
rakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse
pitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien
kurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria,
vaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä
molemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen
heidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei
järkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan
tyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.
Usein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään
sievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän
uskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät
ominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin
koko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen
tule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja
jättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu,
sanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä,
on kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se
tahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan
erikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä
talonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan
ilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat
viehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki
muu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka
tasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden
rakenteessa ei ole moitteen sijaa.
Assanoff oli liian tottunut näkemään imeretiläis- ja ghurialais-tyttöjä
joutuakseen niin ihastuksiinsa kuin Moreno. Hän piti heitä kyllä
sievinä, mutta kun hänen päähänpistonsa nyt kerran oli sivistys, niin
hän piti, madame Marron vanhemman viehätystä suuremmassa arvossa,
vaikka tämä jo vuosien vieriessä oli käynyt vähän kuluneeksi.
* * * * *
Lukijaa on ehkä hämmästyttänyt, ettei "hengen vihollinen" ollut
upseerien matkassa, vaikka päättäen hänen eilisiltaisista
vakuutuksistaan hänen puoleltaan olisi tätä aikomusta voinut
edellyttää. Assanoff, joka lähtöhetkellä ei ollut likimainkaan
selvä, ei ollut vähääkään välittänyt ystävänsä poissaolosta; hän
tuli sitä ajatelleeksi vasta kun vene oli jo jotenkin kaukana.
Moreno ei ottanut illalliseen keskusteluun ollenkaan osaa, niin että
Gregor Ivanitshilla oli ollut täysi vapaus toimia mielensä mukaan.
Yön kuluessa oli asia hänelle selvinnyt. Hän oli kesken humalaansa
harkinnut — sillä koskaan hän ei ollut älykkäämpi ja ovelampi kuin
päissään — että olisi tuhmaa saapua Shemahaan sellaisen elostelijan
kanssa kuin Assanoff, joka kulkisi vain nautinnosta toiseen ja joka
muuten ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Gregor Ivanitsh ei suinkaan
ollut kyllin sokea olettaakseen, että kiitokseksi monista nautinnoista,
joita hän oli Assanoffille toimittanut, seuraten osaksi uskonnollisia
periaatteitaan, osaksi synnynnäistä hyvänahkaisuuttaan, tämä nyt
näyttelisi jalomielisen osaa ja ensi kerran eläissään arastelisi
sekaantumasta hänen asioihinsa ja tuottamasta hänelle harmia.
Päinvastoin hän tiesi varmasta kokemuksesta, ettei mikään olisi tälle
sivistyneelle tataarille niin mieluista kuin sellainen yhteentörmäys,
josta varmasti voisi olla seurauksena riittävä määrä hyviä ja huonoja
piloja, hassutuksia ja kerskumisen aiheita koko vuodeksi kerrottavaksi
kaikille Kaukaasian varusjoukoille ja joka majapaikassa.
Tämän tähden hän jätti lupauksensa täyttämättä, päätti matkustaa yksin
ja nopeasti ja otti pari tuntia sotilaiden lähdön jälkeen oman veneen.
Hän järjesti niin, että hänen ja edellä kulkevain välille jäi pieni
välimatka, ja kun sitten tuli pimeä, ei hän suinkaan jää nyt ystävysten
kanssa viettämään yötä jossakin niistä lautamajoista, joita valtion
puolesta on rakennettu matkustavain tarpeeksi, vaan pani venekuntansa
ponnistamaan kaksin verroin. Niin hän ehti aamulla Kutaisiin, otti
kyytihevosen, kulki läpi Tiflisin pysähtymättä ja saapui Shemahaan.
Shemaha ei ole suuri, ei edes merkillinen kaupunki. Vanhat
alkuasukkaiden majat ovat miltei kokonaan kadonneet antaakseen tilaa
monille uudenaikaisille rakennuksille, jotka kyllä saattavat olla hyvin
tarkoitettuja, mutta joilta puuttuu kuitenkin kaikki omintakeisuus.
Rikkaat muhamettilaisetkin ovat rakennuttaneet tarpeisiinsa ja
tottumuksiinsa sovellettuja venäläismallisia taloja. Siellä näkee
komeita myymälöitä, kasarmeja, kirkon, lyhyesti, mitä kaikkialla
muuallakin. Poliisipäällikkö, entinen ratsuväen upseeri, kunnon mies,
joka kesytti laululintuja ja suuren osan elämäänsä vietti samassa
jättimäisessä häkissä kuin hänen kasvattinsakin, asui kuvernöörin
ohella parhaiten koko maassa, koska hänen asuntonsa oli lähinnä
samanlainen kuin saksalaisen keskisäätyyn kuuluvan porvarin koti.
Gregor Ivanitsh Wialg lähti ensin sinne, koputti ovelle ja pääsi sisään.
Hän astui saliin sillä perin huolettomalla tavalla, joka oli hänelle
ominainen. Hän ei edes tervehtinyt pyhäinkuvaa, joka riippui korkealla
nurkassa.
"Parhain ystäväni", sanoi hän, "olen tehnyt pitkän matkan; tulen
Konstantinopolista ja lähinnä Potista. En ole suonut itselleni
hetkenkään lepoa ja tuon onnea mukanani taloon."
"Se on minulle erinomaisen tervetullutta", vastasi Paul Petrovitsh,
"todellakin erinomaisen tervetullutta. Onni on kunnon naikkonen,
joskaan ei aivan nuori eikä oikuton. Luulisin kuitenkin, ettei kukaan
maailmassa ole sentähden tietoisesti sulkenut siltä ovea."
"Sanalla sanoen, minulla on hommissamme ollut enemmän menestystä kuin
koskaan olisin voinut uneksiakaan."
"Kertokaahan minulle kaikki aivan juurta jaksain", vastasi Paul
Petrovitsh onnellisen näköisenä levittäen pumpulisen punaraitaisen
nenäliinan polvilleen ja pistäen suuren tukon nuuskaa nenäänsä.
"Asianlaita on nimittäin näin. Kuten päätimme, läksin minä sanottuani
teille hyvästit pari kuukautta sitten ensin Redut-Kaleen ja kohtasin
siellä sen armeenialaisen, jonka kanssa olin tehnyt sopimuksen.
Hän on selittänyt minulle asiain tilan. Hän ja hänen apurinsa ovat
ostaneet kuusi pientä tyttöä ja neljä pientä poikaa todellakin halvasta
hinnasta. Hän arvelee, että kymmenestä toivorikkaasta lapsesta ainakin
neljä tulee tavattoman kaunista, ja eräästä pienestä tyttösestä, jonka
hän osti suorastaan leipäpalasella, näyttää tulevan ehdottomasti
jotakin aivan erinomaista."
"Ilahdutat sydäntäni, ystäväiseni", huudahti Paul Petrovitsh.
"Armeenialainen on minulle selittänyt, että vaikka hän jo viime vuonna
oli ostanut kaiken parhaan, mitä oli saatavissa, niin tavara olisi
tällä kerralla vielä parempaa."
"Hän on älykäs mies, niin olen aina sanonut ja ajatellut", mutisi Paul
Petrovitsh itsekseen.
"Tässä tarkoituksessa", jatkoi Gregor edelleen, "hän on ostanut kauniin
maatalon ja asuu nyt siellä neljän tytön, kahden veljentyttärensä,
erään veljenpoikansa ja ja vaimonsa serkun kanssa. Kaikkiaan on heitä
kymmenen henkeä. Voitte kai seurata kertomustani?"
"Kyllä."
"Koko tälle pikku väelle hän on hankkinut passit, paperit, todistukset,
niin täydelliset kuin suinkin voi saada, lyhyesti kaikki, mitä
tarvitsee. Olen nähnyt hänen kirjoissaan hinnat ja, suoraan sanoen,
kauppa ei ole tullut kalliiksi."
"Siitä voisin miltei suuttua", sanoi poliisipäällikkö. "Sehän on
virkavallan saattamista huonoon huutoon, kun sen edustajat myöntyvät
niin helposti antamaan lupia. Mutta ehkä minulla on liian ankarat
periaatteet. Jatkakaapa!"
"Armeenialainen on ottanut palvelukseensa sekä venäjän- että
ranskankielen opettajan, ja viimemainittu opettaa samalla maantiedettä,
ja sitäpaitsi on sveitsiläinen kasvattajatar. Näiden eri henkilöiden
kustannukset eivät sentään vie häntä perikatoon, ja hänen yrityksensä
tulokseksi jää, että meidän yhtiömme tästä lähin voi hankkia sopivat
rouvat ja kunnolliset tilanhoitajat kaikille turkkilaisille, jotka ovat
saaneet kasvatuksensa Euroopassa ja haluaisivat perustaa miellyttävän
kodin, tai muuten jokaiseen uskontunnustukseen kuuluville, jotka
pitävät kauneutta ja lahjakkuutta arvossa."
"Tuo armeenialainen on todentotta teräväpäinen", mutisi Paul Petrovitsh
nostaen silmänsä taivaaseen päin ja pani kädet ristiin vatsalleen.
"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme
lausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on
epäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton
laajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon
yläpuolella toiveitamme."
"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee
vielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan
huolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä —
ajattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!"
"Se on aivan selvää", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen,
"me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten
olisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme
heidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja
sitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin
kunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka
maailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut
luoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi."
Näin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun
ja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset
syventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille
ilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin
lopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa.
Lasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui "hengen
vihollinen" toverilleen:
"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä,
tuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä
käteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on
ostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen
muutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä
auttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen."
"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä
Kauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan
tahdo enkä minäkään."
"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh!
Kauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos
hän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku
oli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan
painaisi... Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin
tahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan
varma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja
siitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä
hyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia.
Hetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista
kannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää.
Hänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä
ei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se
ei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen
puunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee
Trapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin
kasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen
käännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle
erinomaisesti."
"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä
haluaa", vastasi poliisipäällikkö. "Puhu siitä Kauneudenloisteelle.
Saat kuulla hänen mielipiteensä."
Näin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan
huomautus. Tehtäisiin "hengen viholliselle" vääryyttä, jos häntä
pidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä
pahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee,
hyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä
he olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi
miltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei
voinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän
oli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen
toimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se
oli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin,
jotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen
toimintaan.
Eurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä
ei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen
poliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija
ja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä
— aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan
olosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon
todellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa
välittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan "hengen
viholliselta" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla
saattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu
Gregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi
oikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta
elostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon
edistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä
ketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti
sitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä.
Tässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.