Naimiseen tarvitaan kaksi, vastasi Marianne nopeasti. Mielemmin
ottaisin lapseni käsivarrelleni ja hyppäisin hänen kanssaan
Rein-virtaan, kuin antautuisin sellaiseen vaaraan. Sillä sehän olisi
vain ilveilyä kaikki ja jäljestäpäin seuraisi sitä suurempi kurjuus.
Jos te tuntisitte hänet, niinkuin minä -- vaikka, ei kukaan paitsi hyvä
jumala tunne häntä niin hyvin kuin minä -- niin ette tekään kehoittaisi
minua siihen. Ei sen vuoksi, että hän petti minut, miksikä minä olin
sellainen narri, että annoin pettää itseäni? Vaikka olisinhan minä
ansainnut parempaa kohtelua hänen puoleltaan, kun olin vielä niin
nuori ja olisin ollut valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä;
-- mutta että hän saattoi sillä tavalla kohdella poikaa, jonka moni
ventovieraskin kernaasti ottaisi omakseen, hän -- oma isä -- ei, se
on niin jumalatonta, ettei sitä tahraa mikään helvetillinen tuli voi
valkeaksi polttaa!
Onko hän nähnyt lapsen?
On kyllä, eikä siitä ole niinkään pitkä aika, hän oli jo silloin yhtä
herttainen ja sukkela kuin nytkin. Ajatelkaahan, sen jälkeen kuin hän
oli jättänyt kaikki minun kirjeeni vastaamatta, ja kuitenkin olin
viimeiseen kirjeeseen, ohjaamalla Fritzin pikku kätöstä, antanut
hänen itsensä lähettää terveiset isälle, sillä minä ajattelin, että
kun hän vain kerran näkisi pojan, tuon kullannupun, niin kaikki
olisi vielä voinut tulla hyväksi ja minä olisin kernaasti antanut
hänelle anteeksi kaiken sen, minkä hän minua vastaan oli rikkonut,
niin ajatelkaahan, minä astuin kerran viime keväänä Fritzin kanssa
teatteriaukion yli ja näin erään vieraan miehen lähestyvän meitä --
ensi hetkessä en tosiaankaan tuntenut häntä, hän kun oli siviilipuvussa
ja minä ennen aina olin nähnyt hänet vain univormussa. Mutta kun hän
kääntyi puoleeni tiedustellen tietä hotelliin -- jo ennenkuin hän
avasi suunsakaan, tunsin minä hänet ja vastasin saksaksi, vaikka
hän oli puhutellut minua ranskankielellä: Minä saatan herraa vähän
matkaa, muuten herran on vaikea löytää perille. -- Mitä? sanoi hän
tuntematta minua sittenkään. Oletteko te kotoisin Pfalzista, kaunis
tyttöseni? Mistä sieltä? -- Minä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi
edelleen: Tunnettekohan te erästä Marianne nimistä tyttöä ja tiedättekö
miten hän jaksaa? -- Hänkö? sanoin minä ja vedin salaa pienokaiseni
päähineen enemmän kasvoille, jotta korvat peittyisivät eikä hän kuulisi
keskusteluamme -- mitenkä hän voisi jaksaa? Hänellähän on lapsi. --
Todellako? sanoi hän, ikäänkuin hän olisi kuullut jonkun uutisen aina
Turkinmaalta saakka, tiedetäänkö kuka isä on? -- Kyllä, vastasin minä
ja mainittuani nimen, lisäsin: ihmiset sanovat, että hän on kohdellut
tyttöä kavalasti ja ettei hän tahdo tietää mitään lapsesta -- --.
Sanottuani sen avautuivat äkkiä hänen silmänsä. Hyvä jumala! sanoi hän
pysähtyen kadulle, ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen edessään,
sinäkö se olet! Sinua en tosiaankaan olisi tuntenut enää. -- Kummako
se, sanoin minä, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen saanut kokea.
Kuudessa vuodessa ihminen voi vanhentua, kun huolet painavat ja on
hyljätty ja yksin. -- Sillä välin hän huomasi Fritzinkin ja pelästyi
vielä entistä pahemmin. Onko tuo -- sen pitemmälle hän ei päässyt. --
On kyllä, sanoin minä, se on Fritz. Eikö hän ole suuri ja kaunis? Ei
hänellä mitään hätää olekaan. Hyvä jumala on pitänyt huolta siitä, että
lapsilla ainakin on äiti, silloin kun heidän isänsä katoavat teille
tietämättömille. Kuuleppas, poikaseni, sanoin minä, anna kättä herralle
ja katso häntä silmiin. Lapsi totteli ja ojensi hänelle kätensä. Mutta
hän tarttui hyvin varovaisesti pojan käteen, ikäänkuin hän olisi
ollut likainen kerjäläiskakara, ja katsellen häntä ylhäältä alaspäin
sanoi: Lapsi näyttää terveeltä. Se on oikein se, Marianne, että hoidat
häntä niin hyvin. Usko minua, minä auttaisin sinua mielelläni, mutta
minulla itselläni on varsin kireät ajat. Kun isäni kuolee ja minä saan
perintöni, niin muistan kyllä sinua ja lasta, siihen voit luottaa.
Minun täytyy nyt mennä tänne; olen luvannut tulla tapaamaan erästä
toveriani. Jumalan haltuun, Marianne; ja ole kiltti poika, Fritz!
Niinkuin sanottu, tänään minun on kiire, sillä aamulla varhain minun
täytyy palata rykmenttiini. -- Sitten hän nyökkäsi päätään ja jätti
meidät kadulle. Äiti, sanoi Fritz, kuka tuo mies oli? -- En minä
tiedä, sanoin minä. Hyvä jumala hänet kyllä tuntee. Ja sitten vein
lapsen kotiin, eikä hän jumalan kiitos ollut mitään huomannut. Mutta
kun olin saanut hänet nukkumaan, en malttanut olla menemättä hotellin
ulkopuolelle, jossa hän asui. Silloin näin ikkunasta hänen istuvan
ravintolasalissa parin upseerin seurassa shampanjaa juoden ja hän
kertoi varmaan jotain huvittavaa juttua, sillä he nauroivat kaikki
niin äänekkäästi, että kuulin sen kadulle saakka. Ja siinä seisoessani
huomasin, että jokin tunne sydämessäni äkkiä ikäänkuin jäätyi, jokin
tunne, joka siihen asti siellä oli elänyt; varmaankin se oli rakkauteni
häneen, sillä siitä hetkestä alkaen saatoin ajatella häntä yhtä
kylmästi kuin Kiinan keisaria. En edes vihannut häntä. Jos hän ei
välittänyt pojasta, niin oli se hänen oma vahinkonsa, ajattelin minä,
ja minun oli vain häntä sääli, ja siitä saakka on lapsi yksin minun ja
minä saan rakastaa häntä kahden edestä.
Oliko se viimeinen kerta? kysyi Hubert leikitellen samettitakin
hihalla, ikäänkuin pieni käsivarsi olisi siinä piillyt.
Oli, sanoi Marianne. Neljä viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle
vielä kirjeen, se oli täynnä tyhjiä sanoja, niin ikävä ja kohtelias
kuin asiakirje jollekin räätälille, jolle suorittaa vanhan velkansa.
Kirjeessä oli kymmenen guldenia. Ne minä panin heti kuoreen ja vastasin
hänelle, että Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei tarvitse mitään,
herra kapteeni voi ne kernaasti käyttää shampanjan juomiseen. --
Sen jälkeen olen päässyt kirjeistä rauhaan. Hän tuumi kai: olkoon
menneeksi, koska hänelle ei kelpaa, niin voin kernaasti säästää
mustetta ja vieläpä rahani kaupan päällisiksi! -- Ja niinhän se onkin,
en minä kaipaa häneltä mitään, ja vaikka hän kaataisi kultarahoja
ylitseni, niin lastani en sittenkään möisi. Ken ei häntä rakasta, ei
saa ainoatakaan kiharaa hänen päästään, ja mielemmin Fritz voi olla
ilman isää kuin tyytyä sellaiseen!
Marianne oli puhunut niin kiihkeästi, että hänen kasvonsa punoittivat.
Nyt hän tarttui jälleen työhönsä, vaikka oli jo melkein pimeä. Täti
sytytti tulen keittiöön ja kalisteli pannujaan ja lautasiaan, ja ulkona
tuomiokirkon kello julisti pyhäpäivän alkaneen. Vasta kun kellon ääni
oli vaiennut, sanoi Hubert:
Ei suinkaan hän ennen ollut niin paha, tai kai hän ainakin osasi
tekeytyä paremmaksi, koska te saatoitte hänelle sydämenne antaa.
En tiedä, vastasi Marianne. Hän oli kaunis, ja minä typerä
seitsentoista-vuotias tyttö. Siihen aikaan hän oli vain luutnantti
ja oli vuoden päivät palvellut meidän kaupunkimme rykmentissä ja
kaikki toverini olivat ihastuneet häneen. Mutta minua ei päästetty
koskaan ulos, ei tansseihin eikä kävelemään, sillä isäni, joka oli
puuseppä, piti minua lukon takana kuin kiiltävää rahaa. Vain kirkkoon
sain mennä, koska siellä kodittomat linnut eivät pesi. Minä olin
kohdannut hänet kuitenkin pari kertaa kadulla ja huomasin kyllä,
että hän katseli minua. Eräänä sunnuntaina hän tuli meille lautoja
ostamaan isän poissaollessa, ja istui sisällä keskustellen äidin kanssa
eräästä kaapista, jota hän halusi saada, eikä tuosta puheesta tahtonut
loppua tulla, sillä alituisesti hän keksi jotain erikoista hänelle
sanottavaa; minua hän tuskin kuitenkaan näki, ikäänkuin olisin ollut
vain puupalanen. Jäljestäpäin äiti ei tiennyt miten häntä kiittää, hän
oli niin kaunis ja hieno ja rehellinen ja jumala ties mitä kaikkea.
Ja sitten hän tuli yhä useammin aina kun hän tiesi mestarin olevan
poissa, eikä äiti kertonut isälle mitään hänen käynneistänsä, ei
edes sittenkään, kun hän oli tullut jo paljoa tuttavallisemmaksi ja
tuhlasi minullekin kauniita sanoja. Sillä äiti ylpeili tyttärestään,
joka miellytti tuollaista herraa. Mutta kerran, kun hän jälleen oli
meillä ja istui aivan kuin kotonaan sohvassa, astui isä äkkiä sisään,
varmaankin joku naapuri oli antanut hänet ilmi, ja hän ajoi aivan
yksinkertaisesti herra luutnantin ulos ovesta; ja kun tämä kiivastui,
sillä eihän hän ollut tottunut noin raakaan kohteluun, niin tarttui
isä muitta mutkitta häntä rinnuksista kiinni ja huusi: Ulos naisten
viettelijä! -- ja kun herra luutnantti aikoi puolustautua, iski isä
häntä kasvoihin ja lennätti hänet ovesta ulos, ennenkuin meistä
kumpainenkaan ennätti väliin. Sitten isä purki vihaansa meille;
minuun se kuitenkin vähimmin koski, sillä minä näin edessäni vain
rakastettuni, miten hän kasvoiltaan kalpeana tarttui tikariinsa ja
loi minuun katseen, joka oli kokonaan murskata sydämeni säälistä. Sen
päivän meidän täytyi olla alallamme. Mutta seuraavana hyvin myöhään
hiivin minä ulos ja tapasin hänet aivan kuin tilauksesta; hän vannoi
silloin kostavansa verellä tuon häpeän, joka häntä oli kohdannut,
ja minä lapsellisen tuskani vallassa koetin kaikella tavalla häntä
lepytellä -- ja siten onnettomuus tuli ylitseni.
Lapsi parka! sanoi Hubert; kuinka hirveästi sinä mahdoit saada kärsiä
isäsi päästyä asian perille!
Hän oli kauan aikaa aivan kuin sokea, vaikka muut sen tiesivätkin.
Äidin täytyi vihdoin sanoa se hänelle, jotta hän ei naapureilta
saisi sitä kuulla. Kerran yöllä, kun äiti oli rohkaissut mielensä
ja ilmaissut sen hänelle, tuli isä huoneeseeni, hänen kasvonsa
olivat aivan muuttuneet, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa, ja
silmät aivan lasiset; kauheinta oli kuitenkin se, ettei hän raivonnut
lainkaan, vaan sanoi vain hiljaa: Nouse heti paikalla ylös ja mene
minne ikänä haluat. Minun lapseni et ole enää. -- Sitten hän poistui
luotani, ja äiti tuli sisään itkien aivan haljetaksensa, ja koska me
tunsimme isän, niin ei ollut muuta neuvona kuin lähteä suoraan kylmään
yöhön; isä itse sälytti matkalaukkuun minulle vaatteita ja työnsi sen
jälkeeni kadulle, ja sitten kuulin, miten hän sulki oven perässäni
kiinni. Luulin tuskasta ja pelosta siihen paikkaan menehtyväni, vain
ajattelemalla viatonta lasta saatoin pysyä pystyssä, ja eräs hyvä
tuttava otti minut yöksi luokseen. Rakastettuni luo en voinut mennä.
Hän oli heti siirtynyt toiseen rykmenttiin huomatessaan, etteivät asiat
olleet oikealla tolalla. Sitten muistui täti täällä Strassburgissa
mieleeni, enkä siitä saakka ole nähnyt isääni enkä saanut häneltä
ainoatakaan riviä.
Marianne, sanoi Hubert, joka oli noussut pystyyn ja astuen tytön eteen
tarttui hänen käsiinsä, antaisiko isä sinulle anteeksi ja tunnustaisiko
sinut jälleen tyttärekseen, jos ilmoittaisit hänelle, että olet
löytänyt rehellisen miehen, joka tahtoo myös olla pikku Fritzille
hyväisä?
Marianne katsoi Hubertiin osoittamatta hämmästystä tai liikutusta,
sitten hän veti hiljaa kätensä pois ja sanoi: Voisihan se olla; en
ole sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Sillä minä en aio koskaan mennä
naimisiin, senhän teille jo sanoin.
Ihminen päättää ja jumala säätää, sanoi Hubert laskien arasti kätensä
tytön olkapäälle. Jos minä nyt tuntisin tuollaisen miehen, josta voisin
mennä takuuseen, niin ettei sinun tarvitsisi katua mitään, sellaisen,
joka myös rakastaisi lasta ja arvelematta ottaisi hänetkin luokseen ja
kohtelisi teitä molempia ikäänkuin olisitte suoraan puusta pudonneet,
ajattelematta lainkaan entisyyttä --
Hänen äänensä tukehtui kurkkuun, sillä liikutus valtasi hänen mielensä.
Mutta tyttö ei aprikoinut kauan.
Ehkäpä te olette itse tuo hyvä ystävä, sanoi hän, ja minun täytyy
rehellisesti tunnustaa, että sellaista jo olen aavistanutkin. Mutta
sittenkin minä kiitän kunniasta. Sillä ettehän te itsekään voi tietää,
voisitteko te pitää lupaustanne. Ehkäpä te nyt olette rakastunut
minuun, mikä minua ihmetyttäisi, jollei sellaista usein olisi minulle
tapahtunut. Mutta se menee ohitse, ja sitten me olemme vain teidän
taakkananne, ja Fritz saa siitä kaikkein ensiksi kärsiä. Te tiedätte,
mitä siinä suhteessa ajattelen; ja koska minä toivoisin meidän pysyvän
hyvinä ystävinä, niin heittäkää nuo ajatukset mielestänne. Minä huomaan
kyllä, että te olette hyväsydäminen mies, ja teidän käy sääliksi,
että minulta, tyttö raukalta, noin kehnolla tavalla on riistetty
kunnia ja maine. Mutta niin huono minun asemani ei sittenkään ole
kuin te luulette. Minulla on poikani, ja kun hän tulee suureksi ja
saa tietää, mikä on aiheuttanut hänen olemassaolonsa maailmassa, niin
ei hän senvuoksi halveksi vanhaa äitiään; ja kun hän vain pitää minua
kunniassa, niin mitäpä minä välittäisin kaiken maailman puheista?
Mariannekin oli noussut pystyyn ja katseli Hubertia iloisesti ja
ystävällisesti kasvoihin, jotta hän aivan voitti hänen sydämensä.
Kylläpä me nyt olemme jutelleet! sanoi tyttö. Täti luulee varmaankin,
että aion opiskella metsänhoitoa. No, koska se nyt on ensimäistä ja
viimeistä kertaa, niin olkoon menneeksi. Sillä minun täytyy sanoa
teille, minä en ole tottunut ottamaan vastaan herrakäyntejä, naapurit
voivat sen teille todistaa. Ja koska minä en vastaisuudessakaan
sitä halua, niin täytyy minun pyytää, herra Hubert, ettette uudista
käyntiänne, sillä en missään tapauksessa päästäisi teitä sisään. Älkää
panko sitä pahaksenne; minä tiedän, mitä minä olen Fritzilleni velkaa.
Marianne, sanoi Hubert ja tarttui hänen käteensä.
Älkää huoliko, sanoi tyttö, niin se on kuin minä sanon, turhaa on
koettaa minua taivuttaa. Ja jääkää nyt hyvästi! Illallisemme on jo
valmis. Eikö totta, Barbara? huusi hän keittiöön päin.
Etkö pyydä herraa syömään iltasta meidän kanssamme? huusi täti vastaan
näyttäytymättä kuitenkaan.
Emme me voi tarjota illallisia, naureskeli tyttö, eikä herra
metsänhoitaja ottaisi kutsuamme vastaankaan. Lähtekää nyt, älkääkä
kantako minulle vihaa. Jokaisen täytyy tietää, mitä hän tekee, ja
jokainen on edesvastuussa omasta teostansa. Minä olen kyllä kiitollinen
teille kaikesta hyvyydestänne, mutta ei se sittenkään käy päinsä.
Marianne oli näin puhuessansa lempeästi työntänyt hänet ovea kohti
ja laskenut kätensä kahvalle. Kun Hubert näki hänet nyt siinä
edessään, tuon kauniin, kookkaan vartalon, kaunismuotoisen pään ja
voimakkaat hartiat, niin tuntui hänestä mahdottomalta erota hänestä
ikiajoiksi. Hän joutui niin tunteittensa valtaan, että hän kietoi
äkkiä käsivartensa hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä suulle.
Marianne vetäytyi heti pois, mutta hän ei tehnyt sitä tylysti.
Olkoon se jäähyväisiksi teille, sanoi hän. Mutta enkö ole oikeassa
karkoittaessani teidät talosta? Kun hyvä ystävä jo näin pian käy
ylen rohkeaksi, niin mitäpä hän voisi yrittää viikon kuluttua? Ei,
herra metsänhoitaja, pysykää kauniisti omalla jahtialueellanne; sen
ulkopuolella teillä ei ole lupa metsästää.
Hubert epäröi vieläkin hetken aikaa seisoessaan ovella. Sinä mietit
vielä asiaa, sanoi hän kiireesti, ja kun muutat mielesi, niin kirjoita
heti minulle. Minun puoleltani tämä on täyttä totta.
Minunkin puoleltani, sanoi tyttö. Siitä ei pääse mihinkään, tietäkää
se, ja nyt hyvää yötä!
Hän sulki oven, ja Hubert läksi hoiperrellen pois, puoleksi
alakuloisena tytön vastarinnasta, puoleksi huumautuneena hänen
suudelmastaan. Kaikesta huolimatta hän ei sittenkään voinut uskoa
olevansa hänelle vastenmielinen. Ja jos hän siinä suhteessa ei
erehtynyt, niin miksei hän saisi toivoa, että Marianne aikaa voittaen
muuttaisi mielensä, kun hän huomaisi hänen rehellisen tarkoituksensa?
Sillä että hänen tarkoituksensa oli täysin vakava, sitä hän ei enää
hetkeäkään epäillyt, niin nopeasti kuin kaikki olikin käynyt.
Hän jäi yöksi Kehliin ja vielä sunnuntai-päiväksikin, ja hänen
tuttavansa, jotka kauan olivat häntä kaivanneet, iloitsivat suuresti
nähdessään hänet niin hyvällä ja iloisella mielellä ja tekivät
hänelle kaikenlaisia viittauksia, joihin hän peitellen ja leikkiä
laskien vastasi. Mutta kun hänen oli jälleen pakko palata metsäänsä
ja tuomiokirkon torni katosi hänen näkyvistänsä, haihtui myös hänen
iloisuutensa ja hän toimitti työnsä viikon varrella ääneti ja
hajamielisesti. Mitä enemmän hän asiaa aprikoi, sitä vaikeammalta
hänestä tuntui keksiä jokin keino, jonka välityksellä hän voisi jatkaa
tuota tuttavuutta, joka niin äkkiä oli katkennut. Mariannen ääni ja
katse, kun hän lausui hänelle jäähyväiset, oli ollut sellainen, että
se herätti hänessä kunnioitusta, ikäänkuin tyttö todellakin olisi
tarkoittanut täyttä totta kiellollansa ja tuskinpa hän muuttaisi
mielensä, jollei jotakin erikoista tapahtuisi.
Jo kerran hän oli varustanut Mariannen osoitteella jäniksen, jonka
hän itse oli ampunut ja aikonut salaa lähettää sen hänelle. Mutta
sitten hänen mieleensä johtui, että ehkäpä hän, joka oli niin ylpeä
luonteeltansa, loukkaantuisi tästä lahjasta, jonka antajan hän heti
voisi arvata, ja sen jälkeen pysyisi vieläkin ankarammin päätöksessään.
Niinpä hän repi jälleen osoitelipun rikki ja poltti palaset uunissa,
jotta ei kukaan talossa saisi tietää hänen nimeänsä.
Vihdoin hän luuli keksineensä hyvän keinon. Metsäapulainen oli
lauvantaina ampunut peltopyitä. Niistä Hubert valitsi parhaimman parin,
pisti ne metsästyslaukkuunsa ja astui sunnuntaina varhain aamulla taas
rajan toiselle puolelle. Hänestä tuntui koko iankaikkisuus siitä, kun
hän viimeksi oli nähnyt Rein-virran.
Oli harmaa marraskuun päivä, tiet olivat tyhjinä, sillä tuima tuuli
puhalsi lakeudella ja tuprutti hienoa lunta maahan. Mutta Hubert
kulki niin iloisena tietään, ikäänkuin ihanin kevät olisi hänelle
hymyillyt, sivuuttipa vielä talonpoikien pienet ajoneuvotkin, jotka
olivat matkalla Strassburgiin. Hänen mielensä oli yhtä hilpeä kuin ensi
nuoruuden päivinä, jolloin hän ensi kertaa kauniin silmäparin vuoksi
oli vaeltanut pyhäpäivinä metsäopistosta vuorien ja laaksojen poikki.
Kun hän vihdoin saapui talon edustalle, kuuli hän oven takaa
pojan olevan äitinsä luona eikä hän malttanut hetken aikaa olla
kuuntelematta. Marianne opetti pienokaiselle kirjaimia ja vastasi hänen
kysymyksiinsä kuvien johdosta, joita aapisessa oli kirjainten vieressä.
Hubert olisi voinut kuunnella miten kauan hyvänsä, mutta vihdoin hän
kolkutti, jotta häntä ei tavattaisi oven takana.
Kuka siellä? kysyi Marianne avaamatta ovea, ikäänkuin hän olisi
aavistanut mistä oli kysymys.
Minä se olen, Hubert, ja pyytäisin vain kysyä, saisinko hetkeksi nähdä
Fritziä.
Fritzillä ei ole aikaa, hänen täytyy lukea, kuului heti vastaus.
Sunnuntainako?
Niin juuri! hänen opettajallaan ei ole arkena aikaa.
Mitä teillä on hänelle sanottavaa?
Ei mitään erikoista. Olen vain äsken ampunut pari peltopyytä ja
arvelin, että sellainen paisti voisi kelvata pikku ystävälleni, jos
täti ne hänelle kynisi ja paistaisi. Eikö hän saa tulla sen verran
ulos, että annan ne hänelle?
Hetken aikaa oli nyt hiljaista. Lapsi näytti aikovan sanoa jotain,
mutta äiti esti häntä puhumasta ja lähetti hänet keittiöön. Vasta kun
ovi oli sulkeutunut, kuului vastaus:
Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei ole sellaisiin paisteihin
tottunut; sellaisten herkkujen jälkeen ei hänelle tavallinen ruoka enää
maistuisi.
Pitääkö minun sitten kantaa linnut taas kotiin, koko tuon pitkän
matkan, sanoi Hubert katkerasti.
Koettakaa päästä niistä miten parhaiten voitte. Eiköhän kaupungissa ole
kylliksi herkkusuita, joille ne eivät ole liian hienoa ruokaa.
Marianne, sanoi Hubert hiljaa, karkoitatteko te todellakin minut
ovelta? Minulla olisi teille niin paljon sanottavana!
Mutta minulla ei ole teille mitään sanottavaa, koska ette tahdo uskoa
minua. Se on viimeinen sanani ja jumalan haltuun. Minun täytyy mennä
lapsen luo.
Uskokaa minua, huusi Hubert, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta,
kerran te vielä kadutte, että täten karkoitatte minut pois; lapsen
vuoksi te vielä kerran kadutte, ja ajatellessanne sitten tätä hetkeä te
ehkä toivotte, että olisitte toisin kohdellut minua. Mutta olettehan te
isäntä talossa, ja voitte tehdä mitä haluatte. Jos tämä todellakin on
viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä, niin --
Hubert vaikeni ja odotti, mitä Marianne siihen vastaisi. Mutta kun
tyttö oli vaiti, niin huudahti hän kiivaasti: Jääkää hyvästi! Saatte
nähdä, että olen liian ylpeä tunkeutuakseni vielä kerran luoksenne.
Mutta te teette väärin, sen jumala tietää, Marianne, te teette väärin
minua ja lasta kohtaan; jääkää hyvästi ikiajoiksi.
Hubert riistäytyi pois ovelta ja läksi kiihkoissaan talosta. Hänen
verensä kiehui, viha ja suuttumus ja hyljätty rakkaus kuohuttivat
kilpaa hänen mieltään; ei hän toki ollut odottanut sitä, ettei hän edes
saisi nähdä häntä, ja Mariannen äänettömyys loukkasi häntä lopulta
kipeämmin kuin pahimmatkaan sanat. Ensimäiselle kerjäläislapselle,
joka lähestyi häntä kadulla, hän heitti peltopyyt niin äkäisesti, että
pienokainen luuli hyväntekijäänsä mielettömäksi ja juoksi kiireesti ja
kiittämättä pakoon. Ihmiset kadulla pysähtyivät ja pudistivat päätään
tuolle merkilliselle miehelle, joka vuoroin uhmaillen naureskeli
itsekseen, vuoroin seisahtui ja katsoi synkkänä maahan, ikäänkuin
hän olisi jotakin kadottanut. Vihdoin hän astui erääseen kapakkaan
ja tyhjensi nopeasti pullollisen viiniä; hän toivoi voivansa huuhtoa
kurkustaan alas surunsa, mutta se ei tahtonut onnistua. Sitten hän
poistui kaupungista. Kaupungin portille hän pysähtyi vielä kerran;
hänen oli aivan mahdoton käsittää, että hänen piti nyt luopua kaikista
toiveistaan. Vihdoin hän puri huultaan ja päättävästi alkoi astua
tasankoa kohti. Jos kaikki on lopussa, mutisi hän itsekseen, niin
minäkin tahdon tukahduttaa tunteeni. Mikä häpeä, jos tuo ylpeä olento
voisi pilata elämäni. Jos huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestani
todellakin olisin niin hullu, niin tapahtuisi minulle vain oikeus ja
kohtuus!
Tuollaisilla puheilla hän pääsi hiukan järkiinsä, aivankuin uninen
ihminen koettaa pitää itseään hereillä nipistämällä itseään käsivarteen
tai iskemällä kylkeensä. Saavuttuaan kotiin hän alkoi heti suorittaa
muutamia laiminlyötyjä toimiansa, ja kun hän kauhukseen huomasi, miten
kahden viime viikon kuluessa jo yksi ja toinen asia oli joutunut
epäjärjestykseen, niin hän ryhtyi nyt tarmokkaasti näihin töihin. Koska
ulkonakin oli paljon työtä suoritettavana, pääsi hän jollakin tavalla,
joskin ruumiillisesti väsähtyneenä, marraskuun ja joulukuun alkupuolen
läpi. Mutta nähdessään almanakasta, että joulu lähestyi, yllätti kuume
kaksinkertaisella voimalla hänet jälleen. Hän ajatteli sitä ainoata
joulua, jonka hän oli viettänyt nuoren vaimonsa kanssa keskellä
lumista yksinäisyyttä, jolloin heidän mielissään oli päilynyt se
iloinen toive, että seuraavana vuonna joulukuusen tulet heijastuisivat
pienen lapsosenkin kirkkaissa silmissä. Sen jälkeen oli seurannut
kaksi murheellista joulua, jolloin hänen muistonsa olivat kummitusten
tavoin häirinneet juhlan viettoa. Tällä kertaa olisi jälleen voinut
olla joulu; mutta sekin ilo oli nyt kadonnut. Vaan ei! tuumi hän
mielessään, minä vietän sittenkin joulua, vaikka minun täytyisi
taivasta vastaan uhmailla. -- Niinpä hän meni metsään, kaatoi itse
solakan kuusen ja asetti sen suurimpaan huoneeseensa seisomaan, jossa
kesy orava heti alkoi hyppiä sen oksilla. Vanha emännöitsijä seurasi
hämmästyneenä isäntänsä toimia. Hän ei enää ollut epäillyt herransa
naimahankkeita, koska hän jälleen hoiti toimiaan entiseen tapaansa.
Mutta nyt epäilykset heräsivät jälleen, kun hän käski hänen hankkia
kynttilöitä ja kullattuja omenia ja pähkinöitä. Ja samalla hän ensi
kertaa pitkien, alakuloisten viikkojen jälkeen näytti iloiselta, läksi
seuraavana päivänä taas Kehliin ja toi sieltä mukanaan suuren joukon
leikkikaluja. -- Vanha vaimo uskalsi arasti tiedustella, ketä varten ne
olivat aiotut? -- Pienelle ystävälleni, vastasi Hubert iloisesti. Hänen
nimensä on Fritz, ja kun hän tulee tänne, niin pitäkää huolta, Katrina,
ettei häneltä mitään puutu; valmistakaa hänelle hyvä vuode, ehkäpä hän
jää tänne pariksikin päivää.
Muuta ei Hubert nähnyt hyväksi ilmaista emännöitsijälle. Sitten hän
läksi jälleen matkaan, vuokrasi Kehlissä itselleen ajoneuvot ja ajoi
eräänä kauniina talvipäivänä -- vain paria päivää ennen joulua --
taaskin rajan yli.
Kun hän saapui sen kadun varrelle, jossa vanha pariskunta, pojan
kasvatusvanhemmat, asuivat, näki hän jo kaukaa pojan itsensä laskevan
liukua ojassa toveriparven etunenässä, jotta kiharat liehuivat ja hänen
pyöreät kasvonsa kuumottivat. Hänellä oli yllään samettitakki, jonka
Hubert ennestään tunsi, ja vaikkei siitä voinut huomata, että se kuusi
viikkoa sitten oli ollut aivan uusi, niin näytti poika siinä sittenkin
ikäänkuin pieneltä prinssiltä.
Hubertin huutaessa häntä katsahti poika ihmeissään ylös, mutta tunsi
hänet heti ja juoksi tuttavallisesti ajoneuvojen ääreen ojentaen
hänelle kätösensä. Tahtoisitko tulla ajelemaan, Fritz? kysyi hän.
Minä näytän sinulle metsän ja hirvensarvia ja opetan sinua ampumaan
pyssyllä. Ja oravalla saat leikkiä ja syöttää sille pähkinöitä.
Lapsi nyökkäsi ihmeissään hänelle päätään, ikäänkuin hänelle olisi
kerrottu satua. Mutta en minä pääse, sanoi hän sitten. Äiti ei tiedä
mitään.
Odotahan, sanoi Hubert laskeutuen alas kärryiltä, minä menen
puhuttelemaan kummiasi, ehkeipä hänellä ole mitään sitä vastaan.
Ei kukaan ole kotona, sanoi poika. Setä ja täti ovat menneet ulos enkä
minä tiedä, milloin he palaavat. Minä en saa poistua portilta. Pahat
ihmiset voisivat tulla ja varastaa koko talon.
Hubert seisoi hetken aikaa kuin puusta pudonneena.
Koko hänen hauska aikeensa oli mennä myttyyn. Hän oli luullut
helposti voivansa esittää itsensä vanhalle pariskunnalle Mariannen
hyvänä tuttavana, jolle he pelotta olisivat uskoneet pojan päiväksi.
Mahdotonta hänen oli täällä ruveta odottamaankaan. Hän tiesi liiankin
hyvin, että jos Marianne itse tulisi paikalle, niin kaikki olisi turhaa.
Tule, Fritz, sanoi hän vihdoin, vie minut sisään, niin järjestämme
asiat niin, ettei äiti suutu eivätkä kummit ole sinusta huolissaan.
-- Hän jätti hevosen erään pojan huostaan ja astui pihalle. Eräs
vaimo tuli uteliaana portaita alas nähdäkseen kuka Fritzin kanssa
jutteli. Tälle Hubert ojensi paperiliuskan muistikirjastaan, jolle
hän seisoviltaan nopeasti kirjoitti olevansa perheen tuttava ja
tulleensa hakemaan poikaa pariksi päivää maalle, voidakseen valmistaa
hänelle hiukan jouluiloa. Päivää ennen joulu-aattoa hän lupasi tuoda
hänet takaisin ja vakuutti pitävänsä hänestä hyvää huolta. Alle
hän kirjoitti nimensä ja osoitteensa ja pyysi vaimoa heti antamaan
kasvatusvanhemmille tämän kirjeen sekä säilyttämään asunnon avainta
kunnes he palasivat kotiin. Sitten hän nosti pienen ystävänsä
kärryille, kietoi palttoon lujasti hänen ympärilleen, antoi hänelle
piiskan ja ohjastenpäät käteen, jotta pojan silmät ylpeydestä loistivat
ja käännettyään kevyet ajopelinsä hän läksi kuin tuulen ajamana samaa
tietä kuin oli tullutkin. --
Myöhään illalla vielä samana päivänä, niin kuin tavallisestikin, läksi
Marianne lastansa katsomaan. Hän oli väsyksiin asti tehnyt työtä
saadakseen hiukan lisätuloja, sillä kaiket päivät hän mielessään
hautoi, miten hän voisi saada kokoon pojalle joululahjoja. Pyssyä poika
oli kovin hartaasti itselleen toivonut, sellaista, jossa olisi oikea
hana ja jota saattoi nalleilla ampua. Nyt hän mietti riittäisivätkö
hänen juoksevat tulonsa siihen, vai pitäisikö hänen myödä joku
vähäisistä korukaluistansa. Tällaisissa mietteissä hän astui vanhan
parin luo ja hänen ensi katseensa kääntyi tyhjään vuoteeseen. Mitä?
sanoi hän, onko poika vielä ylhäällä? Ja missä hän on? -- Vanha
ukko istui suuressa tuolissaan uunin nurkassa ja katseli hymyillen
eteensä! Mutta hänen vaimonsa tuli nopeasti viereisestä huoneesta ja
kertoi miten kaikki oli käynyt, vakuuttaen omaa syyttömyyttään. Hänen
oli ollut pakko mennä miehensä kanssa notarion puheille testamentin
vuoksi, koska ukko usein ei ollut oikein selvä, tuskin puolta
tuntiakaan he olivat olleet poissa ja kauheasti he olivat pelästyneet,
kun he takaisin tullessaan olivat Fritzin asemesta löytäneet vain
paperiliuskan. Hän oli heti kiiruhtanut täti Barbaran luo saadakseen
tietoja Mariannelta itseltään, mutta täti oli rauhoittanut heitä: jos
poika oli metsänhoitajan luona, niin ei ollut vähintäkään hätää, ja
sitten hän oli alkanut kehua, miten kelpo ja hyvä ja hieno mies hän oli
ja miten mainiosti hän tuli Fritzin kanssa toimeen.
Näiden selitysten aikana seisoi äiti liikkumatta ja kalmankalpeana
pöydän ääressä tuijottaen jäykkänä paperiliuskaan, jonka kummi oli
hänelle ojentanut. Tämä ihmetteli Mariannen omituista käytöstä ja
kysyi tunsiko hän pahoinvointia vai paniko hän pahakseen, että hän
oli jättänyt pojan puoleksi tunniksi yksin kotiin. Mutta tyttö ei
näyttänyt edes huomaavan, että hänelle jotain sanottiin. Hän kysyi
vaan vihdoin, mitä kello oli, ja kun hän kuuli, että se oli kahdeksan,
mutisi hän itseksensä: Tältä päivältä se on siis myöhäistä! Käärittyään
paperin kokoon ja pistettyään sen taskuunsa hän läksi pois toivottaen
välinpitämättömästi hyvää yötä.
Niin mykkänä ja jäykistyneenä hän palasi asuntoonsakin, että Barbara,
joka oli valmistunut myrskyiseen kohtaukseen, ei tiennyt mitä ajatella.
Itse hän ei ruvennut siitä puhumaan. Metsänhoitajan nimeäkään hän ei
halunnut enää mainita, sillä hän oli aivan toista mieltä kuin tyttö,
ja hän oli kovin pahoillaan siitä tavasta, jolla tälle oli annettu
matkapassit. Tiesikö äiti nyt missä Fritz oli vai eikö hän tiennyt?
Siitä Barbaran oli aivan mahdoton illan kuluessa päästä selville. Sillä
tyttö oli yleensä kovin vaitelias, kun jokin asia tuotti hänelle surua
tai tuskaa, ja kukapa saattoi tietää, vaikka hänelle päivemmällä olisi
jotain muutakin ikävää tapahtunut.
Yöllä Barbara tosin huomasi, ettei Marianne paljonkaan nukkunut, ja kun
hän aamulla nousi tavallistakin aikaisemmin ja aamiaista odottamatta
pisti taskuunsa vain leipäpalan, ei hän enää epäillyt, että tyttö oli
menossa lastaan hakemaan. Pue hyvin päällesi, sanoi Barbara, ja kuule,
älä pilaa hänen iloansa. Sinä tiedät kyllä, että eräästä asiasta en
puhu enää mitään, mutta liiallinen ankaruus on turmioksi, sillä se
minkä pitää tapahtua, tapahtuu sittenkin, vaikka yrittäisi käsin ja
jaloin tapella vastaan. -- Siihen tyttö vastasi tietävänsä, mikä hänen
velvollisuutensa oli ja sen enempää sanomatta hän läksi matkaan.
Päivä, joka vasta sarasti Mariannen astuessa kaupungin portista
ulos, nousi hitaasti sumun keskeltä, ja parin tunnin kuluttua oli
taivas kirkkaansininen. Lumisessa metsässä kimaltelivat kaikki oksat
ihanassa joulukuun auringossa. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut, mutta
pakkanen oli siksi kova, että lumi narisi joka askeleella. Mutta
metsänvartijan mökillä, jossa ei tarvittu puita säästää, oli sitä
lämpimämpi ja kodikkaampi. Rengit ja metsäapulainen olivat metsässä
työssä, emännöitsijä askaroitsi keittiössä paistaen omenakakkuja,
joiden makea tuoksu levisi koko taloon; suuressa tuvassa, missä
edellisenä iltana joulukuusi oli palanut, oli pöytä ja tuolit täynnä
lahjoja; pieni linnoitus seisoi lattialla sotamiehineen ja kanuunineen,
näyttipä siltä kuin siellä vastikään olisi herneillä pommitettu, mutta
parasta aikaa vallitsi rauha, sillä päällikkö itse harjoitteli juuri
ampumista. Hubert oli avannut viereisen huoneen oven ja kiinnittänyt
seinään pienen maalitaulun, jotta oli tilaisuutta ampua varsin
pitkän välimatkan päästä. Nyt hän opetti pojalle, miten jousta oli
jännitettävä, terävä nuoli asetettava kouruunsa ja tähdättävä. Hän
oli asettunut puoleksi polvilleen pojan viereen ja nojaten kasvojaan
oppilaansa kiharapäätä vasten hän seurasi nuolen suuntaa. Kummallekin
tämä koe oli niin tärkeä, etteivät he puhuneet sanaakaan, ja sillä
välin kesy orava istui kaikessa rauhassa pöydällä kuusen juurella
nakerrellen kullattuja pähkinöitä.
Äkkiä pikku elukka hypähti pelästyksissään pystyyn, heitti
pähkinänkuoren vasten ikkunaa, jotta lasi kilahti ja kiipesi kiireesti
joulukuusen ylimpään latvaan, koettaen piiloutua kultaisen joulutähden
taakse. Poika oli juuri saanut ammutuksi ja jännitti joustaan
uudelleen. Katsoppa, miten orava kiipee. Hän hyppäsi äkkiä puun
latvaan. Mikähän hänen on?
Varmaankin jotkut vieraat kasvot tirkistivät ikkunasta sisään, sanoi
Hubert. Meidän seurassamme hän on aivan kesy, mutta jos joku outo tulee
huoneeseen, tekee hänen heti mielensä karata ulos.
Minut hän heti tunsi, sanoi poika viekoitellen elukkaa luokseen, mutta
tämä pysyi piilossaan. Sillä samassa kolkutettiin ovelle, ja ennenkuin
Hubert ennätti käskeä sisään, astui Marianne huoneeseen.
Ilosta huudahtaen heittäytyi Fritz hänen kaulaansa. Äiti tuli! huusi
hän. Häntä ei oravan tarvitse pelätä. Äiti ei tee hänelle pahaa.
Katsoppas, äiti, miten pikku veitikka istuu tuolla ylhäällä ja vapisee,
ikäänkuin sinä aikoisit sen tappaa. Tule tänne, kultaseni, sehän on
vain äiti, ja katsohan, mitä kaikkea minulla on!
Näin sanoen poika juoksi aarteittensa luo ja toi toisen tavaran
toisensa jälkeen äidille, joka sanattomana katseli vain maahan.
Hubertkin oli vaiti. Hän oli tätä odottanutkin, ja kuitenkin, kun
hän näki hänen astuvan sisään, ja ensi kertaa niin pitkästä aikaa
tarkasteli hänen kauniita, raittiista talvi-ilmasta punoittavia
kasvojaan, joiden ilmettä synkensi silmien välissä oleva syvä ryppy,
tunsi hän niin kovaa ahdistusta rinnassaan, että hänen oli pakko
nojautua kaappiin ja olla laittavinaan jousipyssyä kuntoon, jotta hän
voittaisi jälleen tasapainonsa. Mutta Marianne ennätti ennen häntä.
Fritz, sanoi hän, minun on paha mieli, mutta sinun täytyy heti panna
palttoo päällesi ja seurata minun mukanani. Minulla ei ole aikaa
viipyä, sillä minun täytyy ennen iltaa päästä kotiin, ja päivät eivät
nykyään ole pitkät, niinkuin tiedät. Ole siis kiltti ja anna herralle
kättä ja kiitä häntä, niin voimme heti lähteä matkaan.
Poika katsoi häneen suurin silmin. En minä tahdo lähteä pois,
äiti, sanoi hän. Täällä setä Hubertin luona on hauskempi olla kuin
kaupungissa, oravaa en voi ottaa mukaan eikä kukaan opeta minua siellä
ampumaan. En minä tahdo tulla kaupunkiin. Jää sinäkin tänne. Metsässä
on paljoa hauskempi olla.
Tottele nyt minua, sanoi tyttö ja hänen poskensa kävivät kalpeiksi
pakkasen punotuksesta huolimatta. Nyt sinä et vielä sitä ymmärrä, mutta
tiedäthän sinä, etten minä vaadi sinulta muuta kuin mikä on sinulle
itsellesi parasta.
Pojan pää painui surullisena kallelleen. Mutta saanhan ottaa nuo
kauniit tavarat mukaan? sanoi hän hiljaa.
Ei, Fritz, ne eivät ole sinun. Äiti antaa sinulle mitä tarvitset, ja
vaikka hän onkin köyhä ja pakoitettu ansaitsemaan leipänsä, niin sen
verran hänellä on kuitenkin, että hän voi antaa pojalleen joululahjoja,
eikä kenenkään vieraan tarvitse sinua sääliä; kukapa tietää, vaikka hän
enemmän olisikin ajatellut itseään kuin sinua, lisäsi hän hiljaisella
ja vapisevalla äänellä. Tule, laita itsesi valmiiksi. Päivä kuluu
turhaan.
Sillä välin astui huoneeseen emännöitsijä, joka kesken tulen rätinää
oli kuullut vieraan äänen sisältä, katseli ihmeissään Mariannea ja
huomatessaan että pojan kasvot vetäytyivät itkuun, kiiruhti hän hänen
luokseen, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet keittiöön luvaten hänelle
omenakakkuja maistiaisiksi.
Molemmat toiset jäivät yksin huoneeseen ja katselematta toisiaan
he seisoivat jonkun aikaa niin ääneti, että saattoi kuulla kuusen
neulasien rapisevan oravan hyppiessä oksilla.
Marianne, sanoi vihdoin nuori mies, nyt te, herra nähköön, teette
sellaista, josta te ette voi vastata. Mitä minä olen teitä vastaan
rikkonut, jota te arvelette voivanne lapsellekin kostaa? Minä olisin
lupaukseni mukaisesti jo huomenna tuonut hänet takaisin, ja jos
minullakin on ollut hiukan iloa siitä, että sain panna toimeen hänelle
pienen juhlan, niin tokko se on niin suuri rikos? Te tiedätte kyllä,
etten aio sitä toistamiseen tehdä, ja jollette tahdo uskoa minua --
Mitä minä en uskoisi? keskeytti Marianne hänet varsin tyynesti.
Sitäkö että te pidätte minusta ja tahdotte naida minut? Miksikä sitä
epäilisin? Ja että te ette vieläkään ole kokonaan luopunut tuosta
toiveesta, vaikka te tunnette minun syyni, näen myöskin selvästi. Mutta
että te tahdotte piiloutua lapsen selän taakse ja vieroittaa hänet
minusta ja että te luulette, saatuanne pojan puolellenne, minunkin
vihdoin myöntyvän ja suostuvan teidän viekoitteluihinne, se -- se --
Hän vaikeni, ikäänkuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja millä
ilmaista suuttumustaan. Mutta Hubert heitti vihoissaan jousipyssyn
maahan ja sanoi nyt koettamattakaan salata vihaansa: Marianne -- vaan
ei, mitäpä minä turhaan hukkaan sanojani! Vaikkapa sanoisin sata
kertaa, että olen kiintynyt lapseen ja että tahdoin viettää joulua
hänen kanssaan yksinäisessä kodissani välittämättä siitä, mitä hänen
äitinsä uhkamielisyydessään ja ylpeydessään minusta ajattelisi -- ei,
onhan se sittenkin turhaa, hulluhan minä olin ollessani niin rohkea,
ja siksi pyydän tuhannesti anteeksi, -- viekää vain lapsi mukananne ja
antakoon jumala teille tekonne anteeksi, Marianne!
Sen hän tekeekin, sanoi Marianne rauhallisesti ja loi Hubertiin
miltei vihamielisen katseen. Minä olen köyhä vaimo enkä omista mitään
muuta kuin tämän lapsen, ja ken yrittää salaa, kaunein puheinparsin
ja leikkikaluin anastaa minulta minun lapseni sydämen, hän älköön
väittäkö rakastavansa minua, sillä hän tavoittelee vain nuoruuttani
ja kauneuttani ja sen vuoksi on valmis uhraamaan sekä rahaa että
vaivaa; mutta kun hän myöhemmin päivän valossa tarkastelee kauppaansa,
ihmettelee hän itseänsä, ja äiti ja lapsi tuntuvat hänestä sitä
raskaammalta taakalta mitä kiihkeämmin hän alussa toivoi heitä
itselleen. Ei, kerta minut on viekoiteltu paulaan, toista kertaa se
ei enää tapahdu. Silläkin kertaa tuntui siltä kuin koko elämä olisi
hukkaan mennyttä, jollei Mariannea saisi omakseen. Entäs jälkeenpäin?
Älkäämme siitä sen enempää puhuko, ja olkoon tämä yleensä viimeinen
sana, jonka me keskenämme vaihdamme ja kiitoksia vain kaikesta hyvästä
tahdosta ja kauniista lahjoista!
Marianne loi Hubertiin vielä viimeisen silmäyksen, joka kiivaista
sanoista huolimatta ei ollut epäystävällinen ja sitten hän kääntyi
mennäksensä ja astui ovesta ulos. Hubert kuuli, miten hän haki
keittiöstä pojan, joka jälleen oli iloisella mielellä, laski juomarahan
penkille emännöitsijää varten, kun tämä ei mitenkään suostunut ottamaan
sitä vastaan, ja läksi sitten Fritzin kanssa pois talosta. Silloin
Hubert hyökkäsi ikkunaan katsoen heidän jälkeensä. Marianne kantoi
poikaa käsivarrellaan, ikäänkuin rosvo olisi ajanut heitä takaa, ja
hän kulki niin pitkin askelin, että hän jo muutaman minuutin kuluttua
katosi näkyvistä. Silloin nuori mies joutui kokonaan tuskan valtaan.
Hän itki, ensi kertaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Mutta ei yksin
surusta. Viha ja harmi kuohui hänessä, eikä intohimo laskeutunut
ennenkuin se oli täyteen valtaansa purkautunut. Kyyneltynein silmin
hän katseli vielä ympärilleen, nosti joulukuusen pöydältä alas ja
taitettuaan siitä kaikki oksat hän työnsi ne räiskyvään tuleen. Sitten
saivat linnoituspulikat seurata jäljessä, ja kun viimeinen leimahti
tuleen, katsahti hän siihen, ikäänkuin kaikki olisi nyt lopussa ja
hänen elämänsä aivan tyhjä. Jousipyssyä vain hänen oli mahdoton
hävittää. Hän jännitti sen kerran vielä, ikäänkuin yhä pojan raitis
poski olisi tuntunut sitä vasten. Sitten hän lukitsi sen eteisen
kaappiin, ripusti pyssyn olkapäälleen ja läksi metsään.
* * * * *
Lumi oli aikoja sitten sulanut ja ankara talvi loppunut, jona aikana
tuskin ainoatakaan vierasta oli metsänvartijamökissä näkynyt. Vieläkin
harvemmin oli Hubert ollut Kehlissä tai muualla lähiseuduilla, hän oli
vain nopeasti aina toimittanut asiansa ja välttänyt kaikkia vanhempia
tuttaviaan. Kerrottiin, että hän oli onnettomasti rakastunut erääseen
leskeen, joka oli antanut hänelle rukkaset. Sellaiseen johtopäätökseen
oli emännöitsijä tullut. Kuka tämä oli ja miksi hän oli hyljännyt niin
komean kosijan, siitä ei kukaan voinut päästä selville.
Kun metsätiet alkoivat jälleen tulla käymäkuntoon, tuli joku tuttava
silloin tällöin metsänvartijan mökille toivoen pääsevänsä salaisuuden
perille, mutta sai aina palata tyhjin toimin takaisin. Nuori
metsänvartija otti vieraansa ystävällisesti vastaan, mutta syytti
töitään, kun häntä kutsuttiin käymään eikä ottanut korviinsa yhtä vähän
salaisia kuin suoriakaan viittauksia.
Millä mielellä hän oikeastaan oli, sitä ei kukaan aavistanut. Hän ei
näyttänyt iloiselta, mutta ei myöskään surulliselta. Katkera, puoleksi
uhkamielinen ryppy pujahti vain hänen suupieliinsä, milloin hän istui
mietteisiinsä vaipuneena. Eikä se ilmaissut kovinkaan paljon.
Kun sitten toukokuu kallistui loppuaan kohti ja metsä pukeutui
ensimäiseen vihreyteensä, sai Hubert kirjeen, jossa hänen ainoa
sisarensa kutsui hänet luokseen lapsensa ristiäisiin. Ensi hetkessä hän
aikoi vastata kieltävästi. Mutta sitten ääni hänen rinnassaan kehoitti
häntä lähtemään matkaan ja koittamaan, eikö yhdessäolo omaisten kanssa
vaikuttaisi häneen parantavasti. Niinpä hän kävi pöytänsä ääreen
istumaan ilmoittaakseen sisarelleen, että hän aikoi määräpäivänä saapua
hänen luokseen.
Aurinko paistoi lämpimästi ja keväisesti huoneeseen, vanha seinäkello
naksutti ja orava istui kaapilla nakerrellen kirjojen kulmia.
Samassa syöksyi Katrina sisään ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä
suurinta hämmästystä. He tulevat, herra metsänhoitaja, huusi hän,
ajatelkaahan, he tulevat todellakin, aivan heti he ovat täällä!
Ketkä? kysyi Hubert ja katsoi levollisesti ylös.
Pikku Fritz ja hänen äitinsä, katsokaahan ulos ikkunasta! Hyvä jumala,
kuinka hyvä mieli minulla on, että kerrankin taas saan nähdä hänet.
Hubert oli hypännyt ylös tuoliltaan ja kiiruhtanut ikkunan ääreen.
Tietä pitkin vierivät ajopelit, ja niissä istuivat nuo molemmat, joita
hän ei koskaan enää luullut näkevänsä.
Hetken aikaa hän töin tuskin saattoi hengittää. Sitten hän sanoi:
Menkää ulos ja ottakaa lapsi huostaanne, Katrina. Minä lopetan vain
tämän kirjeen.
Uskollinen palvelija aavisti hämärästi, miten hänen isäntänsä laita
oli. Hyvänen aika, sanoi hän, miltä Fritz rukka näyttää, niin laihalta
ja huonolta, hän, joka vielä jouluna oli niin pyöreäposkinen!
Varmaankin hän on sairas. Minä kiiruhdan hänen luokseen.
Hän läksi huoneesta ja avasi ulko-oven. Ajopelit pysähtyivätkin
samassa, Marianne nousi niistä ja nosti pojan maahan. Onko herra
metsänhoitaja kotona? kysyi hän. Annappas kättä, poikaseni, Katrinalle,
ja mennään sitten heti sisään, hevonen saa sen aikaa odottaa. Vieläkö
orava on hengissä? kysyi hän sitten. Mutta odottamatta, vastausta hän
tarttui lasta käteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Kun he astuivat yhtenä huoneeseen, istui Hubert pöydän ääressä ja
katsoi heihin ikäänkuin johonkin hänelle aivan välinpitämättömään
vieraaseen. Mutta hän oli yhtä kalpea kasvoiltaan kuin Marianne
punakka, ja noustessaan ylös ja lausuessaan liikutuksensa vallassa
muutamia kohteliaita sanoja, ei hän voinut olla ihmettelemättä äidin
hilpeää käytöstä, varsinkin kun poika näytti kalpealta ja huonolta.
Suokaa anteeksi, sanoi Marianne, ja hänen poskensa alkoivat vieläkin
enemmän punoittaa, että me jälleen uskallamme näyttäytyä täällä, vaikka
me viimeksi niin epäkohteliaalla tavalla täältä poistuimme. Emme me
teitä vaivaisiltaan, jollei hätä meitä siihen pakoittaisi. Katsokaa,
miltä poika parka näyttää. Joulun jälkeen hän sairastui tuhkarokkoon,
ja tauti oli niin kova, ettei hän kaikesta hoidosta huolimatta ottanut
voimistuakseen. Nyt on lääkäri määrännyt hänet maalle, raittiiseen
ilmaan, sillä kaupungissa hän ei pitkiin aikoihin voi parantua. Ja
koska hän sairautensa aikana alituisesti puhui metsästä ja oravasta
ja hyvästä Katrinasta -- ja myöskin teistä, niin päätin kysyä teiltä,
olisiko hän teille kovin suureksi vaivaksi, jos hän olisi täällä pari
viikkoa, vain sen verran, että hän tulisi jälleen punaposkiseksi. Sillä
en koko maailmassa tiedä ketään muuta, jolle voisin pojan uskoa. Mutta
jos me tulemme sopimattomaan aikaan ja olemme teille vaivaksi --
Poika oli tällä välin irtaantunut äidin kädestä ja keksinyt rakkaan
oravansa, joka heti hyppäsi hänen olkapäälleen.
Katsokaa, sanoi Hubert, hän on täällä aivan kuin kotonaan. Te teitte
oikein tuodessanne hänet tänne. Kyllä me koetamme hoitaa häntä. Eikö
totta, Katrina?
Voi tuota rakasta lasta, sanoi vanha vaimo, me kannamme häntä
käsillämme! Minä lähden heti paikalla keittämään hänelle soppaa. --
Hän kiiruhti kuitenkin ensin pojan luo, silitti hänen poskeaan, riisui
palttoon hänen yltään ja puhutteli häntä hellin sanoin. Saanko minä
ampuakin? kysyi poika. Antakaa hänelle jousipyssy, Katrina, sanoi
Hubert. Tiedättehän minne olen sen pannut talteen. Niin, poikaseni, ei
sinulta täällä mitään puutu. Sepä hyvä, ettet kokonaan ole unohtanut
setä Hubertia.
Vanha nainen vei pojan eteiseen ja antoi hänelle siellä jousipyssyn.
Silloin sanoi äiti:
Tahtoisin vielä kysyä, miten maksun laita on, riittääkö teille se,
minkä hänestä kummeille olen maksanut?
Hubert oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: Se ei voi tulla
kysymykseenkään. Ken minun luonani asuu, on myös minun vieraani. Te
voitte luottaa minuun kun sanon, ettei Fritz tuota minulle vaivaa eikä
kustannuksia, ainoastaan iloa.
Hyvä on, sanoi Marianne; sitten kiitän teitä jo edeltäkäsin. Mutta
siinä on vielä toinenkin asia. En tiedä, onko se teille mieleen, jos
silloin tällöin tulisin häntä katsomaan, noin kerran viikossa. Sillä
koska hän on ollut sairas, niin en malttaisi olla sitä tekemättä.
Taaskin Hubert oli vaiti. Tietysti! sanoi hän sitten. Sen asian me
voimme aivan helposti järjestää. Sunnuntaina viikon kuluttua olen
poissa, ja yleensäkin voin asettaa siten, etten sunnuntaisin ole
kotona. Silloin voitte olla täällä niinkuin haluatte.
Mutta se ei käy päinsä, sanoi Marianne epäröiden. Silloinhan
karkoittaisin teidät kotoanne. Enkö voisi käydä täällä, vaikka te --
Äkkiä hän muutti äänensävyään ja astui Hubertia askeleen lähemmäksi
katsoen häntä lämpimästi tummilla silmillään. Ei, sanoi hän, tällä
tavalla me emme pitkälle pääse. Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi; jos
sen johdosta saan kärsiä, niin olen sen ansainnutkin; miksi silloin
käyttäydyin niin pahasti. En ole tullut tänne yksin Fritzin tähden,
vaan myöskin itseni; sillä tuhannesti olen katunut ylpeyttäni enkä saa
rauhaa ennenkuin tiedän, että te ette ole enää minuun suuttunut.
Jollei muusta ole kysymys, vastasi Hubert välinpitämättömästi, niin
voin rehellisesti vakuuttaa teille, etten ole enää pahoillani.
Niin, mutta hiukan ystävällinenkin mieleltänne, sanoi Marianne ja
ojensi suloisella liikkeellä, hiukan arasti, mutta samalla luottavasti
kätensä Hubertille. Olisin kovin pahoillani, jatkoi hän panematta
huomiota siihen, ettei Hubert tarttunut hänen käteensä, jos te
karttaisitte minua joka kerta, kun tulen Fritziä tervehtimään. Sillä
minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui paljon enemmän kuin mitä
olin aavistanutkaan, kun te että enää tullut luokseni. Vasta myöhemmin
huomasin, miten hyvää te tarkoititte ja ettei teissä ollut vähintäkään
vilppiä.
Minä kiitän teitä hyvästä ajatuksestanne, sanoi Hubert synkkänä. Mutta
asia on nyt kerta sellainen kuin se on.
Mutta pitääkö sen tälleen jäädä? sanoi Marianne ja loi silmänsä maahan.
Minun pitäisi hävetä, kun puhun tällä tavalla, mutta sama asiahan se
sittenkin on. Jos te olette vielä samaa mieltä kuin silloinkin --
tiedättehän -- kun minä ompelin samettitakkia ja te kysyitte minulta ja
minä olin niin valmis vastaamaan kieltävästi --
Hän vaikeni eikä uskaltanut katsoa Hubertiin; mutta Marianne kuuli,
miten nuoren miehen rinta aaltoili.
Parasta, että me keskeytämme tämän keskustelun, sanoi Hubert vihdoin.
Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä; minä näen sen selvästi. Silloin
minut hyljättiin pojan vuoksi. Siihen minun täytyi alistua. Mutta minun
ylpeyteni ei salli sitä, että minut nyt otettaisiin taaskin pojan
vuoksi. Minä ymmärrän kyllä, että teistä juuri nyt on vaikea olla
erossa Fritzistä ja sen tähden olisitte taipuvainen tulemaan minun
vaimoksenikin. Mutta niinkuin jo sanoin, sellaiseen olen minä sentään
liian hyvä. Minä olen kerran ollut onnellinen avioliitossani, ja minun
vaimoni rakasti minua minun itseni vuoksi. En tahdo tehdä itseäni
huonommaksi kuin olen; siksi hänen muistonsa on minulle liian pyhä. Ja
sen vuoksi on parasta, että jätämme asian sillensä, ja täksi päiväksi
sanon teille nyt hyvästi. Minulla on työtä metsässä, ja te pidätte
huolta siitä, että Fritz saa kaikki mitä hän tarvitsee.
Hän tarttui lakkiinsa, joka oli pöydällä, ja kääntyi ovelle. Marianne
seisoi liikkumatta.
Pitääkö minun todellakin paljastaa itseni kokonaan, ettekö te tahdo
säästää minulta lainkaan rangaistustani? sanoi hän. Tiedättekö te
siis, miksi minä pidin niin kovaa kiirettä antaessani teille kieltävän
vastauksen ja miksikä en päästänyt teitä enää luokseni? Siksi että
pelkäsin, että lopulta joutuisin sittenkin tunteitteni valtaan ja
ajattelisin enemmän omaa onneani kuin lastani. Luuletteko, että olisin
sallinut kenenkään muun suudella minua? Joskin olen yhtä kuumaverinen
kuin kuka muu hyvänsä, niin en sittenkään ole muulloin ollut niin
antelias, sen täti voi todistaa. Mutta että teihin en suuttunut, se
todisti vain, miten kiintynyt jo silloin olin teihin, ja siksi minä
tuumin mielessäni: jollet nyt heti tule järkiisi, niin on kaikki
mennyttä, etkä sitten enää kysy, onko se Fritzille hyväksi vai ei. Ja
siksi -- miksi te katselette minua tuolla tavalla? Eikö sekään vielä
riitä? Pitääkö minun sanoa se teille vieläkin selvemmin, että olin
rakastunut teihin kuin hullu -- --
Kaksi minuuttia myöhemmin avasi emännöitsijä, joka talutti poikaa
kädestä, oven auki, mutta vetäisi sen heti taas kiinni.
Miksi me emme mene sisään? sanoi Fritz. Ei nyt, lapsi, vastasi vanha
vaimo hämillään. Mutta ole huoleti; minun luullakseni ei kestä enää
kauan, ennenkuin saat isän. Tulehan, niin lähetämme hevosen pois.
Tänään sinun äitisi ei varmaankaan lähde täältä. --
Ja kuitenkin tuo uskollinen sielu erehtyi. Kun kuu kurkotti metsään,
astuivat nuo kaksi ihmistä, jotka olivat löytäneet toisensa, hitaasti
käsi kädessä Kehliin johtavaa tietä myöten. Heillä oli niin paljon
sanottavaa toisilleen, että heidän täytyi usein pysähtyä henkeään
vetämään. Hubert katsoi silloin joka kerta ikäänkuin loihdittuna
Mariannea kasvoihin, jotka hymyilivät kuutamossa. Tämä ainoa keväinen
yö korvasi monin kerroin koko pitkän, ankaran talven.
Kun he saapuivat kaupungin ensimäisten talojen kohdalle, sanoi
Marianne: Anna minun nyt mennä yksin. Minä jään majataloon yöksi, ja
jos sinulla on aikaa, niin tule luokseni jo varhain Strassburgiin.
Mutta katoa nyt jo silmistäni. Sillä muuten minä käännyn takaisin sinun
kanssasi, etkä sinä pääse koskaan minusta eroon, ja kaiken täytyy
kuitenkin käydä säädyllisesti, jotta sinun väkesi ei saisi sanoa, että
taloosi on tullut joku kunniaton maankiertäjä. Vie tämä suudelma
lapselleni ja vielä toinenkin -- ja kolmaskin, ja sitten sitä jo saa
riittää!
Vielä yksi, sanoi Hubert, sulkien suloisen olennon lujasti syliinsä,
_vielä_ yksi suudelma, Marianne, _meidän_ lapsellemme. Vai enkö minä
saa Fritziä kaupanpäällisiksi ottaessani sinut?
Tietysti, sanoi Marianne punastuen ja painautui häneen; siinä onkin
ainoa omaisuuteni, jonka tuon taloon!