Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa
iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat
takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan
halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan
kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin
ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä
nyt oikein on?
Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä
sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?
Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä,
raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen
rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.
Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,
joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?
Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!
Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.
Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan
ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi?
Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene
erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi?
Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi
niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm.
Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin
muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa!
Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen,
avuttoman nahjuksen holhoamistako?
Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta!
Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa
laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa
tehdä Yli-Sarrin kaupan!
Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä
asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut
määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä
pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet
hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän
ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine
säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes
henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!
Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon,
painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto
kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti
sekä viekoitteli että vaivasi.
— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään
mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan
Annalle Parrilan veräjän.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä
pidättäen.
— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.
— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?
Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan
veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen.
Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.
— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos
niikseen on.
Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin
sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.
Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat
jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun
Kalle emäntineen.
Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille
kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat
Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen
keskusteluun.
Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton
hiljaisuus huoneessa.
— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin
lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut
Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna
Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?
Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko
kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään
ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana
sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti.
Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen
kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.
Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren
nousua poskipäihin.
— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman
kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto
Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian
Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?
Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä
karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen
kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen
mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään,
kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli
nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot
tummenivat.
— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui
Oton käteen.
Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen
taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.
— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen
mainittu perinnönjakokirjoissa.
— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi
mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes
kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois
ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.
Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta
Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.
— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän,
että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme,
— sanoi Iisu.
Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili.
Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa
sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.
— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin
kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin
kysymys.
— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen
kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.
Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka
nyt asetti pöydälle.
— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!
Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi
hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.
— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni
vitkaan.
— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun
kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi
sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei
sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että
on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.
— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! —
sanoi Otto.
— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni,
siirrellen katsettaan toisesta toiseen.
— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu
olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi
ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee
sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän
suostunut. Minä tunnen hänet.
— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan...
— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä
väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä
tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman
henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään
verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä
kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo
riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.
— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin
maksettu ja helposti ansaittu.
Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä
kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta
onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei
kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti
Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.
— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.
Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu
kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.
— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo
asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.
— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä
koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien
piirtämisen?
Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä
huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa
korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin
kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut
olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili
tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa
ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon
oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa
ajatukset ja olivat tyytyväisiä.
Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat
asianomaisten haltuun.
— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin
pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.
Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.
Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten
liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen
sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.
Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat
onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen
sananvapaus.
Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja
sokerirasioineen.
— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on
muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko
vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?
Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään
kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki
kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen
tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni
hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina
pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona
valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.
Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän
ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä,
joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään
suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen,
kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten
totipöydissä.
Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut
pilkistelivät suupielissä.
— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.
— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!
— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset
vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin
isäntä?
— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.
— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, —
sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.
— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki
kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.
— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä
hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun
henkiin jäämisestäni.
— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.
Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat
arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään
poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.
— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä
siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi
Kervilän emäntä.
— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna
silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se
mieleesi, Anna!
Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa,
eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut
jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi
levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.
Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti
koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu
aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja
näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän
asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän
uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.
Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä
vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran
lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan
tahtoi panna täytäntöön.
Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun
se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka
pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.
— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella
mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole
kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti
vainiolla.
Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä
vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä.
Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen
kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.
Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti
keskustelun ohjaksiin.
— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että
kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää
meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä
pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen
papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä
vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.
— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua
tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai
joista minulle ilmoitetaan.
— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.
— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.
— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi
Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru
pulpahti ilmoille.
— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle
rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole
vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä
joku ihminen pamputtelisi?
Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa
Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi
sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja
otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän
oli oppinut käyttämään aika taitavasti.
— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä,
jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin
isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että
hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos
tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.
Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista
pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun
alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki
ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.
Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan.
Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan
miten mielivät!
Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja
seurasi Annaa ulos.
— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin
äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.
— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.
— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.
— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima —
sitten Kujansuun Tanun aikojen —
— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.
— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen
tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin
käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he
mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat.
Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat
jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en
siihen pysty! — puheli Kervilä.
— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.
— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti
vallesmanni toivorikkaasti.
— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa
ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten
tapellaan!
— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla
ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut
raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina
kaukana.
Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä
Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä,
ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa,
sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja
pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.
Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa,
jota Elinan puolesta oli noutamassa.
— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja
palasi kamariin.
— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin
vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän
ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?
Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän
katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka
olikin päättänyt hoitaa kulut itse.
Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia
ja muita.
— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä
nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli
vallesmanni Otolle.
— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla!
— sanoi Otto iloisesti hymyillen.
— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti
ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni
hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että
hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan
yleisestä käsityksestä.
Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.
— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen
löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni
Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen,
jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.
— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.
— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte!
— katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta
asialtaan.
Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä
saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä
päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.
Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.
— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla
nyt rauhassa! — sanoi Otto.
Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi
päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.
— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy
maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan
Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun
kanssasi kisailen joutohetket.
Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.
Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui
hellästi Oton käteen.
Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla
kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä
viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa
heidän ajatuksissaan.
Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi.
Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli
pöydän kulmaa.
— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti
huokaisten.
— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa
kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat
käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä
nyrkkeihinsä kietomaan.
— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan
isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.
Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.
— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.
— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi
vallesmanni ylimielisesti.
Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman
nesteen hörppimistä.
Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.
— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä
helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin
pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.
— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun
pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.
Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti
Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä
hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä?
Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto
ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi
hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut
juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten
hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän
kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä
olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?
— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.
— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn
katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne
pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan.
Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa
saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu
viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen
miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.
Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui
otsalle.
— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin
ivallisesti kuin osasi.
— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla
siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että
meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta
peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat
hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!
— Mitä sitten?
— En tiedä — mutta jotakin muuta _täytyy_ tapahtua.
— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi
Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.
— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!
— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan
isäntä.
— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla
kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.
Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan
ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten
miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan?
Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten
talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko
mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!
— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi
tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi
vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä
ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille.
Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä
siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.
— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän
alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin
joutavanpäiväiseen velmuamiseen.
— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se
meille kuulutettiin!
Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja
rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen,
että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään.
Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän
sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän
esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen
ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen
sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos
uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?
— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! —
sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.
— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä
huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna
merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.
— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. —
Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.
— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi
Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.
— Entä sitten?
— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja
kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu
jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se
mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko
pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut
kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut
nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän —
on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut
tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun
käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen
voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii
sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä.
Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä,
niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin
syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy
jotakin tapahtua.
— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi
Jartun jättiläinen vakavasti.
Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä
emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.
Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät
korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä
noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät
polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä
hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi
saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa
kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi
hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.
Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa
ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän
sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa.
Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi
vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.
— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.
— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole
ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin
sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki
penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!
— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi
vallesmanni yhä ilveilevämmin.
— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä
entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä,
teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme
ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta
palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan.
Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me
talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi
emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista
yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin,
mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja
kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä
halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me
pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä
esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin
— milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa —
milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä
hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö
vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?
— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni
voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.
— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni
yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee.
Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin
vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti
kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia
kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka
ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä
herrat meitä nykyään ryöpyttävät?
Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei
suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin
paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän
sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei
kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen
ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».
— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan
isäntä henkeään pidättäen.
Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta
vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta
taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän
aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä —
ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni
ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki.
Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut
tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän
metkun.
— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.
Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka
tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat
silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle.
Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta
oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä
näreikköön.
— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se
varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä
vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän
maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne
näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin
teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän
nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti
kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen.
Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole
halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat
aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden,
että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä
nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä
alemmuudessanne?
Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.
— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.
— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan
isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.
Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät
nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä
ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän
piippuaan.
Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi
mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima,
joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin
istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että
viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut!
Kaikkea vielä!
— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle
tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä
sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa?
Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.
Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään
tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin
roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.
— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä
hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki.
Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä
vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu
kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään
tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi
Kervilä.
— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.
— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.
— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän
äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä
virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle,
mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.
Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät
ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli
iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin
aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä
autereisen ilman tyyneyteen.
Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen
järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei
kukaan tiedä.
Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä,
jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan
vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti
repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella
itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin
hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta
rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.
Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua
saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja
räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään.
Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua,
syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi
vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat
isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä.
Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen
käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät
esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen
emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä
läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.
Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista
johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään
voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat
lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden
kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.
Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle
tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti
tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut
saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää
tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä
heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn
sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat
itselleen uuden kiistakentän.