JA MUITA KERTOMUKSIA
ITÄMAILTA
Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.
Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani.
Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa
kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan.
Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren
läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen
omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.
Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään _jus primae occupationis_
kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.
Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti
piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:
»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»
Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla
omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset -- ja
mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan
pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! -- Elimme
todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.
Kumppanini näkyi matkustelleen -- ties missä kaikissa maissa? Mikä hän
muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet
tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.
Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.
Hän jäi sinne yhä edelleen.
Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja
meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein
nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.
Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja
kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun
kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun
vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. -- Hänen puheensa oli
tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin
perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista,
tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi
ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.
Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu
ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa,
samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, -- kertomus ikäänkuin
tapailee uutta ponnahduspohjaa -- ja kertojan katse harhailee hetkisen.
Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen
seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. -- Me katsoimme
toisiamme koko ajan silmästä silmään.
Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee
kertonut.
Minun täytyy luulla: -- joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti
minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen
kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan,
silkkaa totta.
_Heikki Kenttä._
VALKOINEN KAMEELI
Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena
auterena yli kaliifien kaupungin.
Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita
tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama
tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin
ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä
muuttumattomina -- samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa
vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä
ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen
rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan
kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki
Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja
jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä
kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!
Hohoi -- niin, niin! -- Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni
kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista
romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.
Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi
taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.
Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin
maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä,
missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka
iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan
kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.
Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka
voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin
fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää
sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.
Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina
hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä
peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista
kajahtaa muezzinin sointuva huuto.
Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä
odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään
on pitkä paastonaika -- Ramadân -- päättynyt.
Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin
Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt
juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia
tärisyttävästi.
Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.
-- Varjele, sitä mölyä -- --
* * * * *
Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään
tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.
Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:
»Näin valkoisen kameelin. -- Basaarissa. -- Seurasin majapaikkaan. --
Hagenbeck! -- Jumbo! -- _Famos: Dschemel libna!_
Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, -- valkoinen kuormakameeli?
-- Kuormakameeli -- eihän toki! -- »Sanokaa ihminen, _Hegîn libna!_» --
Hyppäsin pystyyn. -- Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? --
»Anteeksi!»
Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:
»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja
nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa
Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»
Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten
kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.
Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi
olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten
kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja
kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee
kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia
kieliä -- vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti -- ja on puolittain
unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten
elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa,
salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans
Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on
todella _ganz ein Naturalist_ -- kokonaan naturalisti --, puheenparsi,
jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.
Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha,
hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin
matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.
Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin
voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana
kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista
silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat
sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja
oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä
hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen,
verevä herrasmies.
Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden
ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt
matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa,
Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä,
jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin
käsialaa.
Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan
matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän
herran tuttavuuteen.
Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann
osasi kertoa. Puhe oli nopeata -- tosin hiukan katkonaista ja
sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin
mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja
kokemusten moninaisuutta!
Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta
harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt
paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa
Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä
muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden
vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.
»_Gut!_ Yksi _Teufel_ sai _also_ luopua nahkaisesta häntävyöstään. --
Näkisittepäs! -- Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! -- _Ach_, se
on arvokas! -- Yhden _Naturalistin_ pään arvoinen!»
Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja,
kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien
kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia
myrkkykäärmeitä. -- Ne olivat _wunderschön_! -- Brasilian aarniometsissä
-- niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai
pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji.
-- Hän näkee! -- Matkii! -- _Also_: lintu on verkossa!
Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta
Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista
korjannut mukaansa viimeiset dugongit. -- Ne ovat nyt Hagenbeckin
eläintarhassa Hampurissa. -- Hagenbeck on suuri mies. -- _Ganz ein
Naturalist._
Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli
intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen
mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat
katsottavat sanan mukaan tosiksi.
Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä
housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja
nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen
Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin
maailmaa.
Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta
kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti
välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa
vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.
Minun matkani lähin määrä oli Ateena -- pöllöjen kaupunki -- mutta tulin
sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo
aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans
Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin
arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. --
»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. -- »Luonnollisesti: Hegîn
libna!»
Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.
Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli
eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä-
ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja
haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen
kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on
lajiaan.
-- Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä
harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt,
-- mutta _juuri siitä syystä_ ei epäilystäkään! -- Hän osasi erottaa
valkoisen kameelin valkoisesta.
Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli
toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. -- »_Colossal succès,
furore!_ -- Valkoinen elefantti, Jumbo, -- _nix_, humbug -- luonnon
oikku! Valkoinen korppi! -- Tämä _etwas anders_!»
Mitäkö olisi valmis maksamaan? -- Enemmän taikka vähemmän: --
kolmesataa, neljäsataa puntaa, -- mistäpä sen tietää?
Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan
istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli
lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan -- toinen ei ollut
räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin,
Kuweitin, -- puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. -- Ei mitään! --
Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! -- Yhtä hyvin olisi
voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.
»_Ach, venwünschter Bube!_» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään
samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa
tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan
majapaikkaan.
Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla
varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua
saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan
tuntui mielenkiintoiselta.
Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista
yhdistelykykyä.
»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»
Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli
vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän
vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.
Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon
edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja
hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin
olojen etevä tuntija. -- Kolmannen nimeä en muistakaan.
Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.
-- Ah, Dick Donovan!
Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn
viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle
tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein
huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa
valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi
maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan
Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin.
Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka
kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin
yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen
kaikki hienoimmatkin langat käsissään.
No niin -- mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia
sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt
pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme
tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.
Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.
»The honorable Parker? -- Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. --
Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr
Donovanille?»
»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» --
--
»_Well!_ Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»
Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä,
jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan
punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja
kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen,
joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat
olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa
kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos
kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka
voi saada sen syntymään.
-- Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!
Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri
minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen
itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä
alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi
alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän
taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä
vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö
näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään.
Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat
paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai
hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea
kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen,
käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja
jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli
tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi
vahvistuksensa.
Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina
Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa
myöten.
Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt
köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään
egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut
hänelle kunnianimen _Ledschâm Pasha_ »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä
tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja
»Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.
Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja
uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa
jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa
englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat.
Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan
pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen
pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan
dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta
ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään
päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman
salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli
saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä
asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei
legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka
kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan,
lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.
Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana
kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta
epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita
ja solia pitkin lähes tunnin ajan.
Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi
avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti
minut sisään.
Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan
kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä
makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän
kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan
perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden
mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat
ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta
arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit
päässä.
Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat
puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen
egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu
sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on
turkkilainen upseeri.
Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä.
Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja
asiani olikin jo toimitettu.
En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta
sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.
Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman
korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula
kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan
takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä
lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa
oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi
ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja
etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta
ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää
ilmaa sen silmissä.
Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa,
tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa
kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden
maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä
loitolla!
Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.
»_All right?_»
»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää
tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse
ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja
kaikista länsimaista.»
»_Well!_ Sepä nähdään.»
Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä
leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin,
joka tiesi Donovan Pashan asunnon.
Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. --
Mitähän tästä tulleekaan?
Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia
oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja
tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet
selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti
järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista,
ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton
tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin _deus ex machina_.
* * * * *
Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin
masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut
tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt
ystäväni.
»Mr Breitmann -- tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä
puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. -- Mr Parkerista en
voi niinkään... Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä
höyhentänyt.»
Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.
Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr
Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan,
istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.
»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi
asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa
henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta
ulottuu yli koko Arabian. -- Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»
Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä
tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen
kameelin omistajan seurassa.
»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa
kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne.
-- Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta --»
»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja
täytettäväksenne», ehätti saksalainen.
Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. --
»En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen
koskemattomana takaisin. -- Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»
Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia
te oikeastaan tahdotte ostaa?»
»_Ein Exemplar_ niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia
pakoon Mekasta Medinaan. -- Hedschra 622.»
»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä
kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja
uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson
välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella
kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla
ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti
haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta
ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. -- Jos arabialaisten
muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa
Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. -- Valkoisen kameelin selässä
Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi
Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää
ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan
Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa
Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin
varsoineen. -- Nyt ehkä näette! --
»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin,
muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset
sittemmin saivat tilaa Gosenissa. -- Tällä välin Ismaelista oli tullut
suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki
laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai
yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen
vuotta ennen Muhammedia!
»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan
liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan
saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.
»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat
seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten
lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen
liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.
»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin
1000--1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.
»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten
salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän
miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin
ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä
Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, -- kysykää näiltä eurooppalaisten
peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun
heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, -- kysykää
heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin
on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan
kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka
istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen
tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka
koskee valkoista kameelia.
»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen
omistamansa eksemplaari -- vai?»
Istuimme hämmästyneinä vaiti.
»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne.
Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en
viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin
kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa
ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva
hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»
Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.
»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi
ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa
pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen
seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi.
Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää
nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta
ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»
Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä
määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin
huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen
kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika,
hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle
ajomiehen viereen.
Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan
edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä
meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko
hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee
onnistua, taikka -- mikä on luultavinta -- meidät käsketään sisään. Tämä
merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä
draamallisen kuvaelman.
Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on
takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»
»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme
majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut
sisään. -- »Lyömmekö vetoa?»
»_Zum Henker_ kaikki vedot! Odotan ainoastaan _das Spektakel_.»
Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan
edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta
suurpolitiikkaa.
Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään,
jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.
Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset
seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista
vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä,
teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.
Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.
Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut
sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi
pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren
kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä
malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat
seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.
Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan
Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin
browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä
teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan.
Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen
kivettyyn pihamaahan.
Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi
sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten
revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin
ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.
Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja
lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät
säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti
tiehensä, poistuen kujanteelle.
Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen
nolous nähtiin heidän kasvoissaan.
Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan,
kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan
kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin
käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.
Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat
välkkyivät ikenissä. -- Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja
sotamiehiä tarpeen tullen sisään!
Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti
sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme
äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja
olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle -- Donovan Pasha ja
Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen --, kun kumpikin äkkiä
hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta
pääsi leveä kirous.
Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää
ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä
polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se
kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja
johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui
puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan
meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.
Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan
takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä
lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät
syrjään.
Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:
»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia,
johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat
tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty
kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo
tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise
lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.
»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata,
tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei
äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä
pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä
kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä
perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat,
eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»
Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan.
Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan
Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.
-- Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? -- Hän vei meidät tämän moskean
korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.
-- Hyi -- inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! -- Oli ihan
tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui
aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti
soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.
Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen,
vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä
korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman
suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.
Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa
ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista
askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää,
ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä
päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä
varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»
Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. -- »Ahaa!» -- Hän puhdisti
huolellisesti kiikarinsa lasia. -- »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan
suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. -- Meno yhtämittaista, vauhti
rynkäisevä. -- Hm -- luulen, että voimme toivottaa heille onnellista
matkaa!
»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä
tuuminee.» -- Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.
Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme
selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä
juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti
matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut
korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen
seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua.
Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken
punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.
Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti:
»Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»
* * * * *
Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon
komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle
lunchille.
Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi
Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin
loistokautta kohti.
En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta
kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei
koskenut minua, muukalaista.
Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan
Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset
lähentelevät toisiaan. -- Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910.
-- Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa
maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten
kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet
osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli
pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.
Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset
lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään
kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran
olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar
itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.
Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä,
jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten
vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.
»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»
»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän
luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa.
Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen
takana.
»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi.
-- Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet
lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. -- Kiitos teidän, hyvät
herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! -- Mitään sopimusta,
yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on
raastanut viritetyt verkot hajalleen.»
Hän kääntyi minun puoleeni. -- »A propos, teillä tulee olemaan laivassa
Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli.
Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä
voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan
aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.
»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä
hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla
puoliharmistunutta asianymmärrystä.
Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti
hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen
vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.
»No niin! -- Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten
alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka
sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä
ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä --
epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä,
vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.
»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai
siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia
pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. --
Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. --
»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että
kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani
alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta,
kuusituhatta puntaa.»
Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.
»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. -- 'Miksi tahdotte, _sadat el
bascha_, saada erämaan sielun?' -- 'Seid Omar, mitäpä minä sillä
tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät _Hegîn libnan_
raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta
näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä
hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? -- Niinpä sanon: missä
lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'
»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan.
Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin
ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse
pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat
hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin
heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan
poissaolo.
»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että
he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän
jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi.
Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?
»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: '_Bismillah_, ei mikään ole häneltä
salattu!'
»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen
nimessä vangitsen Abdallah Effendin. -- Loput te jo tiedättekin.» -- --
Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti
meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.
Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme,
kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun.
Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti
puettua herrasmiestä. -- Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.
Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen
vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.