Se oli aina ennen ollut isännän asia. Mutta tällä kertaa hän näki
mahdottomaksi tehdä kokkosia yksin niin paljon kuin eloa maahan
leikattiin.
Sentähden hän käski Puolamäen isännän pysättymään leikkuusta ja
tulemaan hänelle avuksi kokkosien tekoon.
He eivät kuitenkaan paljon puhuneet keskensä, tätä työtä tehdessään. He
olivat vanhat miehet molemmat, että he olisivat kyenneet kieltänsä
väsyttämään.
Kello oli ehkä noin kahdeksan aamulla. Työ oli käynyt jotenkin
säännöllisesti sen kahvin päälle, jota talossa aamulla tarjottiin.
Mutta nyt näkyi talkooväki ikään kuin odottavan jotain. Se oli
tavallista siinä talossa. Ja sen tiesi jokainen. Sen vuoksi lakkasi
vähitellen kielen väsytys, ja sirppien liike tuli hitaammaksi.
Isäntä katsoi levottomasti taloon päin.
Ja sieltä tuli aivan oikein Mari ja Severin.
Edellisellä oli kannettava suuri sangallinen koppa. Jälkimäinen kantoi
tuommoista uuden aikaista pläkki astiata, jolla rautatietä pitkin
kuljetetaan maitoa Helsinkiin taikka johonkuhun rautatien ohella
olevaan meijerihin.
Kummankin kannettava oli jotenkin raskas. Se näkyi. He olivat uhalla
ottaneet kantaaksensa kuormansa.
Matka ei ollut pitkä, vaan sittenkin oli kummallakin liiaksi.
"Kunpa vain jaksaisin väen luokse", huokahutti Severin, "kylläpä sitte
pian helppo tulisi."
Samaa ajatteli Mari. Mutta hän ei siitä asiasta lausunut mitään. Emäntä
oli tarjonnut hänelle apua, vaan hän oli kieltäynyt ottamasta.
Molemmat olivat nuoret ja voimakkaat. Uhkamielisesti olivat he kumpikin
lähteneet takkaansa tuomaan.
Severinin täytyi vaikeroita. Mari ei vaikeroinnut.
Se eroitus nähdään joskus miesten ja naisten välillä. Siinä kun
mieheltä pääsee valitus-huuto ei nainen tavallisesti lausu sanaakan.
He saapuivat onnellisesti elovainiolle, Severin nikahtumaisillaan, Mari
vähän rusottavampi kuin tavallisesti, mutta ei hengähtäenkään enemmän
kuin muulloisin.
Myöntäkäämme kuitenkin, että Severinillä oli raskaampi kannettava.
"Ensimmäiselle, jota minä talkoossa lähestyn," lausui Severin
vihoissansa, "juotan minä puolet tästä hinkasta, vaikka se olisi oma
isäni."
"Et häntä ainakaan pakolla juottaisi," vastasi tyttö, "ja
vapaehtoisesti juo hän juuri sen verran kuin häntä janottaa."
Severinin ja Marin kantamat eivät kuitenkaan olisi riittäneet
aamu-eineeksi sille joukolle.
Sentähden tulikin kohta heidän perässänsä palkka tyttöjä, kantaen
samanlaisia tuotavia.
Näitä nyt Mari rupesi jakamaan työväelle. Ne olivat valmiiksi tehtyjä
kelpo voileipiä, jotka olivat katetut juuston ja paistetun lihan
liuskoilla. Niistä hän tarjosi ensimmäisen isännälle.
"Kas niin", sanoi isäntä, hyvissä mielin, "sinähän kiltti tyttö olet,
joka tulet meidän uupuneita voimiamme virkistyttämään."
"Onhan laissa sanottu jotain, joka tähän sopii, vaikken minä tahdo sitä
sovittaa teihin."
"No mitä se olisi?"
"Ei sinun pidä riihtä tappaman härjän suuta sitoman. Ja työn tekiä on
palkkansa ansainnut."
"Ja miksi ei se minuun sopisi, onpa sitä pappeihinkin sovitettu."
"Minä ajattelin, ettette tahtoisi sovittaa itseenne sen lauseen
ensimmäistä osaa."
"Sinä olet kuria täynnä, tyttö", sanoi isäntä naurahtaen. "Etkös tiedä
että härkäkin on kunniallinen työn tekiä siellä, kussa sitä työhön
käytetään?"
Mari rupesi jakailemaan voileipiänsä väelle. Ja Severin kaasi
hinkastansa jokaiselle tuopillisen tukevaa "tupulttia", josta ei
mallasvoima suinkaan puuttunut, sillä se oli juoksutettu emännän
kuurnasta.
Severin tarjosi hänkin isällensä ensimmäisen siemauksen, vaan ei
rohjennutkaan hänen suhteensa täyttää uhkaustansa, vaan seurasi Maria.
Emme ole vielä tähän asti, muistaaksemme, kuvanneet lukiattarillemme
Marin muotoa.
Se on ollut ehkä väärin meiltä, koska kaikki miespuoliset ovat häneen
niin suostuneet, yksin tuo jäykkä ja totinen Siuron isäntäkin.
Olemme nähneet, kuinka hänkin vaihteli sanoja ja laski leikkiä Marin
kanssa.
Se ei kuitenkaan tullut ainoastaan siitä, että Marilla oli kaunis
ulkomuoto, vaan pikemmin siitä että isäntä oli havainnut tytön mielen
laadun uljaaksi.
Mutta tyttö oli todellakin kaunis.
Mitaltaan oli hän muita tavallisia tyttöjä vähän pitempi ja varreltansa
sorea. Se teki että hänen liikuntonsa ja käyntinsä oli muita ylevämpi.
Hänen käytöksessään ja puheessaan ilmaantui jotain tyventä ja tasaista,
joka osoitti mielen jäntevyyttä.
Hän oli nyt vaatetettuna samanlaiseen kansan pukuun, kuin missä hänen
ensikerran tapasimme eilisaamuna kotonansa Puolamäellä.
Hame ja liivi oli hienosta villakankaasta. Niihin oli kudottu tai
ommeltu muutamia punaisia nauhoja, jotka vähän kirkastivat tummaa
vaatteusta. Mutta hiat ja kaulus olivat sen siaan loistavan valkoiset.
Marin kasvot olivat suven mittaan kelpolailla ruskettuneet. Mutta hän,
niin kuin moni muukin tyttö, tahtoi pitää otsansa valkoisena. Ja sen
vuoksi oli hänen päänsä ympäri sidottu ihka valkoinen liina jonka alta
paksut kullan keltaiset hius-palmikot loistivat auringon valossa.
Mari oli sitä viehättävää naislaatua, jolla, vaikka hiukset ovat
vaaleat, kuitenkin silmät ovat ruskeat. Ne painuvat polttavasti sen
nuorukaisen sydämeen, jonka silmiin ne katsovat.
Mari piti tavallisesti silmänsä peitossa, pitkäin tummain ripseitten
alla.
Mutta sitä vaarallisempi oli hänen katsantonsa, kun hän ylensi
ripseensä ja loi silmäyksen johonkuhun.
Itse Siuron isäntä tunsi värähdyksen niistä.
Mutta Siuron isännän tunteet eivät olleet samaa laatua kuin
nuorukaisten.
Hänellä ei ollut tytärtä. Eikä käy väittäminen, että hän tähän asti oli
juuri tytärtä kaivannutkaan.
Mutta sitte eilisillan oli hänessä herännyt tuo outomainen kaipaus.
Ja kun hän aamulla noustessaan ensimmäiseksi tapasi Marin, oli se tunne
ottanut hänessä selkeämmän muodon.
Marin vienous ja suloisuus, joka melkoisesti sotei sitä päättäväisyyttä
vastaan, millä hän ehtoolla oli lausunut kieltonsa Severinille,
vaikutti kummallisesti ukon mieleen.
Hän ei ennen koskaan ollut tarkemmin katsellut tytön ulkomuotoa. Se oli
ollut hänestä yhden tekevä minkä näköinen Puolamäen tytär oli. Sen
verran hän oli nähnyt ja kuullutkin, että Mari oli sievä muodoltaan.
Mutta se rusottava nuoruuden ja neitsyyden hohto, mikä tytössä kuvasti,
sen huomasi hän vasta aamulla ensikerran.
Vaan silloinkaan ei hän tullut läheltä katsoneeksi tytön silmiä, jota
osaksi esti sumukin.
Nyt, kun Mari kopastansa tarjosi hänelle tuomisiansa, katsoi ukko tytön
silmiin.
Mari vastasi silmäykseen -- eikä isäntä luullut ikänä niin kirkkaita
tähtiä nähneensä.
Mutta Mari ei kauvan viipynyt silmäyksiä vaihettamassa, vaan riensi
tervehtämään isäänsä, joka vähän matkaa siitä rakensi kokkosia.
"Melkein minä pelkään," lausui Siuron isäntä itsellensä, "että tuo
tyttö kaikessa kainoudessaan on niin ylpeä, ettei häntä
rukoilemallakaan saa miniäksi. Kuka niiden semmoisten tietää."
Siuron isäntä, joka tähän asti oli elänyt siinä voiton varmuudessa,
että ketä ikänänsä hänen poikansa pyytäisi avioksensa, se ei rohkenisi
kieltäytyä.
Hän oli ylipäänsä kaikissa pyrinnöissään päässyt tarkoituksensa
perille.
Ja jota vanhemmaksi hän tuli, sitä varmempi oli hän voitosta, milloin
hän jotain yritti.
Mutta nyt saatti kaksi kirkasta tytön silmää ukon epäileväksi. Hänen
mielestänsä oli Mari liian ylevä hänen pojallensakin.
Semmoinen valta on kauneudella. Ukko muuttui melkein ujoksi ja katsahti
välin sivulta ja salaa Marin käyntiä, kun tämä liikkui elovainiolla
jakailemassa talkooväelle annoksiansa.
Mari oli aina arka kengistänsä ja piti ne siistinä, jos askareet joskus
vaativatkin hänen tahraamaan muun pukunsa.
Naisen aistilla hän ymmärsi, ettei mikään niin säilytä ihmisten hyvää
ajatusta kuin puhtaat jalkineet.
Ja nytkin ne kiilsivät puhtaudesta, siinä kun hän käveli väen joukossa
sänki pellolla.
Ja Severin vaelsi Marin seurassa.
Se oli tietysti viran puolesta. Sillä hänen velvollisuutensa oli
tarjota juotavaa sitä myöden kuin Mari tarjosi syömistä.
Mutta näyttipä ainakin siltä kuin nämät kaksi olisivat olleet yhteen
sidotut, tahi oikeimmin sanoen, ettei Severin päässyt erkanemaan
Marista.
Hän oli ikään kuin näkymättömillä kahleilla kiinnitetty tyttöön, niin
että mihin Mari meni, sinne täytyi Severinkin mennä.
Se oli kyllä emännän käsky, mutta kaikille näkyi niinkuin siinä olisi
ollut jotain muutakin.
Tämän kaiken havaitsi isäntä. Ja hän, joka ennen isällisessä
itse-rakkaudessaan oli katsellut Severinin hyväksi mille rusthollarin
tyttärelle hyvänsä, nyt tuskin luuli häntä Marin vertaiseksi.
Se tuli siitä eriskummaisesta kunnioittamisesta, mihin hänen
mielipiteensä Marin suhteen olivat näinä viimeisinä hetkinä eksyneet.
Severin oli kaikessa tapauksessa reipas ja pulska nuorukainen --
epäilemätä pulskempi kaikista koko pitäjässä.
Ja sisällisten luonnon lahjainsa puolesta veti hän vertoja kenelle
hyvänsä.
Ja siinäkin, missä hän kulki Marin rinnalla elovainiolla, oli hän
tyttöä puolta päätä pitempi. Mutta hänen isänsä toivoi että hän olisi
ollut koko päätä pitempi ja varustettu monta vertaa enemmillä luonnon
lahjoilla, kuin hän todellakin oli.
Olemme jo osoittaneet ettei Mari ensinkään halveksinut Severiniä. Päin
vastoin piti hän häntä rakkaana -- ehkä rakkaampana kaikista.
Ainoastaan Severinin isän tähden oli Mari kieltänyt Severinin
ajattelemastakaan avioliittoa heidän keskensä.
Tällä tavoin syntyy risti riitaisuuksia ihmisten kesken pelkkien
luulojen tähden.
Tuskinpa ansainnee jatkaa enempää kertomusta talkoosta. Jokainen tietää
kuinka siinä käy.
Mainitsemme vain lyhyesti, että kun väki oli saanut tämän tukevan
aamuravintonsa, oli se taas valmis ahkeraan työhön aina kello
kahteentoista, jolloin soitettiin päivälliselle.
Se oli runsas ja voimakas, niinkuin rikkaassa talossa ainakin, ja kesti
tunnin, jonka jälkeen vielä pidettiin vähän lepoaikaa. Sitte mentiin
taas elovainiolle, johon nyt rupesi kokoontumaan nuorta talon väkeäkin
kylästä. Se saatti työn jos mahdollista vireämmäksi entistään.
Severin ja Mari eivät ensinkään kerinneet leikkuulle, heillä kun oli
isännyyden ja emännyyden toimet huolenansa -- se on: hankkia kotoa ja
tarjota virvoituksia työtä-tekevälle väelle.
Kun ehtoo tuli, olikin kaikki elo maassa. Sitte seurasi päivän paras
osa: ilta-ateria ja tanssit.
Isäntänä täytyi nyt Severin olla pää-kavalieri. Sillä nämät tanssit
eivät olleet tavallisia kylätanssia, vaan koetettiin niille saada vähän
siveämpi muoto. Severin oli pakko muistaa kaikkia talon tyttäriä taikka
niin monta heistä, joiden kanssa hän ehti polkata.
Marikin olisi ollut hyvässä vuorossa. Sillä kaikki nuoret talon isännän
alut tahtoivat kunnioittaa häntä, joka tänä pänä oli emännyyttä
pitänyt. Mutta hän syytti juuri sen emännyyden toimia. Ja ainoastaan
aika harvat nuorukaiset saivat hänen tanssiin keskellä askareita
temmatuksi, ja Severin vain yhden kerran.
Marin ei tehnyt mieli tanssiin, sillä hänen sydämensä ei ollut niin
keveä, että se olisi häntä miellyttänyt.
Sentähden oli hänen mukava syyttää askareitansa, eikä hän siinä
puhunutkaan muuta kuin totta.
Sillä paljon oli tekemistä talkoon loputtuakin, vaikka emäntäkin
kehoitti häntä olemaan iloisena muiden kanssa.
Se. joka myöskin tahtoi vallita osan Marin ilta-aikaa, oli Siuron
isäntä itse. Hän pyrki selvyyteen siitä mitä hänen mielessänsä oli
ollut sitte eilisillan ja sitä johtanut uusille poluille.
Sentähden hän piti varalla, kun Mari liikkui toimissaan, ja tarttui
hänen käsivarteensa. "Kuules, Mari," lausui hän, "huvittaahan sinua
kävelyt kuuvalossa."
"Huvittaa niin," vastasi Mari, säikähtymätä; "kun aikaa on -- ja kelpo
kumppani."
"Tahdot sillä kohta paiskata minulle rukkaset, minä kun olen vanha?"
"Vanhojen kanssa on turvallisempi kävellä kuuvalossa, kuin nuorten.
Minä tulen teidän kanssanne."
Mari arvasi, että Severin oli puhutellut isäänsä, vaikkei hän
käsittänyt milloin se olisi tapahtunut, jollei yöllä. Sillä koko päivän
oli Severin häärännyt samoissa toimissa kuin Marikin. Mutta tytönkin
mielestä oli parasta, että tultaisiin asiassa selville. Hän arveli,
että Siuron isäntä nyt julistaisi hänelle, että tämä oli viimeinen
kerta, jolloin hän, Mari, oli tässä talossa toiminnut emännöitsiänä.
Mutta ei hän peljännyt kovia sanojakaan, sillä hänen oma-tuntonsa oli
puhdas.
Isäntä johti heidän kulkuansa juuri samalle ranta polulle, missä he
eilis illalla olivat käyneet. Siellä he istuivat isännän penkille. Ukko
lausui:
"Minä aivon puhua sinun kanssasi Severinistä. Tehän olette vanhat
tuttavat."
"Niin, lapsuudesta saakka," vastasi Mari, "ja erittäin rippikoulun
ajalta."
"Sen rippikoulun jälkeen lähetin minä Severinin maanviljelyskouluun.
Hän oli silloin kahdeksantoista vuotias."
Ukko puhui tämän ikäänkuin itsekseen.
"Ja siitä ajasta on kulunut kaksi vuotta," jatkoi Mari ukon puhetta.
"Niin, oikein, kaksi vuotta, eikä Severin ole sillä aikaa mitään
unhottanut."
"Mitä hänen olisi pitänyt unhottaman?" kysyi Mari.
"Sinun."
"Minun? Senkö vuoksi hänen lähetitte maanviljelyskouluun?"
"Osittain senkin vuoksi," sanoi Siuron isäntä, "vaan myöskin tietysti
hänen opiksensa."
"Mutta ettehän syytä minua, että minä olisin Severiniä
kehoittanut pitämään minua muistossaan. Me emme koskaan ole olleet
kirje-vaihdossa."
"Minä luotan sinun sanaasi. Vaan kuitenkin olet sinä pysynyt hänen
muistossansa."
"Se on kyllä ikävä," sanoi Mari, "koskette sitä tahtoisi sallia."
"Entäs sinä, Mari? Onko se sinunkin mieltäsi vastaan, että hän sinua on
muistanut?"
"Teettekö minusta pilkkaa, isäntä, vai miksikä niin kysytte?"
Isäntä ei tehnyt pilkkaa. Hänen kasvonsa olivat hyvinkin vakavat
kuuvalossa.
Hetken oltuansa ääneti, lausui isäntä:
"Tiedätkös mitä, Mari, minä istuin tässä eilisillalla ja kuulin koko
teidän keskustelunne."
"No, sittehän tiedätte minun ajatukseni."
"Tiedän niin. Ja se on osittain muuttanut minun omat ajatukseni."
Isäntä oli taas hetken aikaa vaiti eikä Marikaan mitään virkkanut
Yhtäkkiä ukko kysyi.
"Tunnetko Severinin koko luonnetta?"
"Kuinka niin?"
"Luulisitko tulevasi toimeen hänen kanssansa avioliitossa taikka -- --
oikeimmin sanoen -- -- luuletko, että te menestyisitte yhdessä; sillä
se on minun suhteeni tässä pää asiana?"
"Sitä en ole tullut epäilleeksi, yhtä vähän kuin ajatelleeksikaan.
Minun ei ole sopinut sitä ajatella."
"Sen kuulin jo eilen. Ja se on tuottanut mieleeni koko joukon uusia
mietintöjä."
"Ja mitkä ne olisivat?"
"Niitä on paljon, niinkuin sanoin, eikä ne ole yhtä haavaa
selitettävissä. Mutta yksi niistä on se että kunto ja järkevyys ovat
paremmat kuin rikkaus."
Marin mielestä ukko nyt lasketteli arvoituksia. Hän ei saattanut
aavistaakan, mihin isännän ajatukset johtaisivat.
"Minä olen tähän asti ajatellut," jatkoi rusthollari, "että minä
parhaiten katsoisin poikani etua, jos hankkisin hänelle rikkaan
emännän."
"Niin on Severikin sanonut -- taikka oikeimmin, hän sanoi sen eilen,
sillä emme koskaan ennen ole niistä asioista keskustellut," selitti
Mari totuuden mukaan.
"Mutta joskus ja useinkin," jatkoi isäntä omaa puhettansa, "on
suuretkin tavarat nähty äkki-huomaamata katoavan, olletikin ne, joita
helpolla on saatu."
"Se kyllä on tosi," lausui Mari, sanoaksensa jotain.
"Ja minä pelkään, ettei Severinissä olisi miestä säilyttämään helpolla
saatuja tavaroita," lisäsi isäntä.
"Kuinka niin? Eihän Severin mikään tuhlaaja ole."
"Hänellä ei ole ollut suuria tuhlattavia, niin ettei siitä asiasta
tiedetä mitään päättää. Mutta juuri sen vuoksi olen minä päättänyt
antaa hänen itse luoda tulevaisuutensa -- työllä ja taidolla, jos
hänellä taitoa on."
"Aivotteko hänen hyljätä taikka ajaa pois kotoa? Ja ehkä minun,
onnettoman, tähteni!" huudahti Mari, tuskaantuneena.
"En sinun tähtesi, -- en hyljätä, -- vaan Severin omaksi hyödyksi. Hän
on maanviljeliä. Moni on alkanut taloutensa vähemmästä kuin tyhjästä.
Severin ei tarvitse alkaa aivan tyhjästä. Mutta hänen tulee näyttää
miksi hän kelpaa. -- -- Ja kuules, Mari, nyt ei mikään estä sinua
ottamasta Severiniä aviomieheksesi, jos sinä hänestä pidät."
"Ja olla teidän vihanne lapsi."
"Sinä et ole minua vieläkään käsittänyt. Minä sanoin äsken, että kunto
ja järkevyys ovat paremmat kuin rikkaus. Nyt sanoen suoraa, etten soisi
ketään niin halusta miniäkseni kuin sinua. Sinä olet ainoa, joka saatat
tehdä Severinistä miehen. Ja minä tiedän, ettet sinä pelkää köyhyyttä."
"En minä ole tottunut rikkauteen, mutta Severin on."
"Jos hän on, niin hän saa totuttaa itsensä siitä pois. Se on hänelle
terveellistä."
"Minä en tahdo olla siihen syypää."
"Sinä et olekaan. Jos joku on siihen syypää, niin se tietysti on hän
itse. Mutta sinun tulee häntä lohduttaa. Siihen sinä olet syypää,"
sanoi ukko, vähän ivalla. "Ja nyt minä menen hakemaan Severin tänne. Te
saatte itse keskustella ja tuumia tulevaisuudestanne."
Ja ukko läksi, ja Mari jäi.
Se oli raskas hetki tytölle. Hän tunsi itsensä syyttömäksi, mutta
kuitenkin syypääksi siihen, mitä isä nyt oli päättänyt pojastansa. Vaan
millä tavoin olisi hänen käynyt sitä välttäminen?
Severin kaipasi Maria ja etsei häntä väkijoukosta ja äitinsä luota ja
taas väkijoukosta, vaan ei löytänyt. Käydessään näin edestakaisin,
kohtasi hän isänsä.
"Severin," sanoi isä, "Mari odottaa sinua puiston rannalla. Hänellä on
sinulle jotain sanomista."
Severin riensi rannalle.
"Mari, Mari, missäs olet?" huuteli hän.
Mari sai tuskin vastatuksi. Hän oli sillä välillä ehtinyt puhkea
itkuun, eikä olisi tahtonut sitä näyttää Severinille.
"Sinä olet puhutellut isääni?" kysyi hän.
"En ole. Isäsi on puhutellut minua."
"Ja? -- -- --"
"Suostui ottamaan minun miniäksensä ja käski meidän sitte mennä niin
pitkälle kuin tietä kestää."
"Ja sinä lupasit?"
"En minä tiennyt luvata. Ethän sinä ole pyytänyt minua sillä kaupalla."
"Juuri sillä kaupalla olen minä sinua pyytänyt, Mari."
"No, lähdetäänpä sitte yhdessä maailmaa vaeltamaan!" sanoi Mari ja
koetti hymyillä.
He eivät kuitenkaan heti lähteneet, vaan istuivat siinä kauvan aikaa
kuuvalon iltamassa, luoden rusottavia tulevaisuuden kuvia.
Ja me, jotka tämän jutelman olemme luoneet, saisimme tähän sen
lopettaa. Ja ehkä lukiattaremme siihen tytyisivätkin.
Sillä useimmat romanit loppuvat tavallisesti siihen, että ne kaksi
nuorta, joista niissä puhe on, joutuvat keskenänsä kihloihin.
Mutta niitä on romaneja, jotka välin kestävät kauvemminkin. Ja tässä
jutelmassa mainittuin henkilöiden kohtalot eivät ole tulleet kaikin
puolin ratkaistukseen sillä, että Severin ja Mari tekivät elinkautisia
lupauksia toinen toisellensa. Itse heidänkin kohtalonsa vaatii
kehittämistä. Sentähden sanomme vain:
_Edellisen osan loppu_.