VALLESMANNI. Kerro vaan. Älä pelkää ollenkaan.
KAISA (Puhuu ensin vähän hitaammin, mutta kiihtyy kiihtymistään.
Lopuksi sanat tulevat aivan tulvimalla.) Niin, se oli sillälailla, että
toissa iltana, kun tämä meidän Maija rupesi saarnaamahan sitä
körtinuskoa, vaikka se muutoin on niin kelvos ja taati ihminen ja
muutoin niin kovin aimoonen, mutta mikähän senkin on saanut siihen
körtinuskohon villiintymähän, niin kun se Maija rupesi saarnaamahan
täällä, juuri tuon pöydän päässä se seisoi, kun se saarnasi, niin
silloin meidän isäntä kataantui ja löi nyrkkiä pöytähän ja sanoi että
hän on isäntä talossansa ja että täällä ei saa körtinuskoa saarnata,
silloin minä jo ajattelin ja taisin sanoakin Saltulle, että mikähän
tästä oikein tulee.
VALLESMANNI (Koettaa pysäyttää.) Mutta eihän tämä kuulu asiaan.
KAISA. Eikös! Silloinhan Anttikin suuttui Maijahan. Ne kun ovat ollehet
meiningissä yhtehen mennä ja Maija on vaan odottanut sitä, kun Antti
pääsee vapahaksi linnasta. Ja silloin se Antti suuttui Maijahan, kun se
rupesi saarnaamahan, ja sanoi Maijalle, että älä häpäse itseäsi
ihmisten kuullen (Vallesmanni tekee liikkeitä estääkseen Kaisan
sanatulvan.) Joo. Niin se sanoi. Minä kuulin sen omilla korvillani.
Minä seisoin tuossa noin. Ja sitten isäntä sanoi, että huomenna
pidetähän Harrissa hypyt, jotteivät ihmiset rupea pitämähän Harrin
väkeä körttiläisenä. Isäntä itse sanoi niin, vaikka Harrissa ei ole
miesmuistihin hypelty. Mutta se isäntä oli niin kärmehissänsä Maijan
tähden. Ja niin se sanoi. Ja silloin minä sanoin Saltulle, jotta
panepas merkille, sano mun sanoneheni, mutta niistä hypyistä ei mikään
hyvä seuraa ja (Lyö polviinsa.) eikös niin käynytkin.