HARRI. Saisivat käydä katsomassa, ovatko hevoset tallissa.
KAISA (Nousee ja lähestyy Harria.) Tarkoittiko isäntä sitä huutamista?
Nehän olivat Kaappo ja Salttu, jotka täällä huusivat kuin mielettömät.
Salttu mässähtikin nukkumahan.
SALTTU (Avaa verhon, ökeltää.) En minä mässähtänyt ole. Isäntä --
tuota.
KAISA (Vetää verhoa eteen.) Pysy siellä nyt.
(Hetken kuluttua katsahtaa verhon taa ja menee jälleen ulos.)
HARRI (Hymähtäen.) Nekö ne olivatkin. Ja Salttu aivan täynnä.
KOLJOLA (On katsonut moittivan näköisenä.) Niin, naapuri. Aika on paha.
Jotakin tässä on tehtävä. Nuoret miehet elävät juoppoudessa ja
hurjisteluissa. Parhaitten talojenkin pojat pitävät kunnianansa
varastaa lampahia toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten
hevosia ja ajaa ne näännyksihin.
HARRI. Se on nuoruuden hurjuutta. Emmehän mekään ollehet paljon
parempia.
KOLJOLA. Mutta kun tappelut ovat aivan jokapäiväisiä ja murhia sattuu
kymmenkunta vuodessa, niin on kai se jo sunkin mielestäsi liikaa
hurjuutta.
(Istuutuu pöydän taa.)
HARRI. Kyllähän järjestys parempi olla saisi. Mutta sitävartenhan
pitäjän hallitussääntö onkin määrännyt erityiset järjestysmiehet. Ja
vallesmannin asia se etusijassa on.
KOLJOLA. Mutta jos vallesmanni tällä tavalla jatkaa, niin paatuvat
parhaimmatkin.