Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloilla
yriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallista
vilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän "Pohjalaisia"
ja saavutti täysosuman. "Pohjalaisista" tuli heti -- nimensä mukaan --
todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisesta
päänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanut
aiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitä
on myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsä
nimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma ei
vain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessa
draamakirjallisuudessa.
Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksen
antaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmää
vastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmälle
näyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä ja
ylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin,
oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmän
eräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoin
voidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilön
kohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikä
oikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.
Ja kuitenkin "Pohjalaisia" on tehokas näytelmä, joka vangitsee
mielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.
Missä siis piilee sen teho?
Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että "Pohjalaisten"
yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niin
sitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuu
heimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteiden
syvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa se
paatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa ja
lukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaa
jokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapauden
paatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihen
kuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaisten
nuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitä
herravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin.
"Pohjalaisten" vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaan
eräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilysten
aiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja,
jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömään
kuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava.
Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.
Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyä
raikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hän
kohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön.
Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repii
raittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin tai
pakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvän
ja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikan
sopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaan
raikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.
Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaa
syviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esiintuominen on yhtä
varmavaistoista. Hiven ikuisesti vaikuttavaa tukkilaisromantiikkaa on
tässä saanut uuden muodon, ja vaikka tekijä tuomitseekin tämän ilmiön,
niin Karjanmaan Köystin miehekäs esiintyminen ja kohtauksen
oivallisesti ladatut repliikit sähköistävät taitavasti tämän
rakenteellisesti vaikean vaiheen, samalla kun näytelmän alkupuolen
hieman hajanainen mielenkiinto näin johdetaan todelliseen päähenkilöön,
Jussiin. Miehekkyyden ja velvollisuudentunnon vaatimuksia tekijä
korostaa myös esim. Antin paluussa karkuretkeltä ja aivan järkyttävässä
muodossa loppukohtauksessa, jossa Harrin isäntä valmistautuu panemaan
käsirautoihin kuolevan poikansa.
Mutta näiden enemmän tai vähemmän melodramaattisten kohtausten ohessa
on siis myös romantiikkaa. Merkittäköön tällöin myös laulujen osuus. Ja
kansannäytelmän aitoa ilmapiiriä lisäävät vielä osaltaan eräät
humoristiseen valaistukseen joutuvat ukko- ja akkatyypit.
"Pohjalaisissa" on näin ollen runsaasti niitä aineksia, jotka vetoavat
katsojaan. Siinä on myös vauhtia, ripeyttä ja sitä kauneutta, joka
piilee nuoressa ihmisessä, niin naisessa kuin miehessä. Mutta kun
kysymyksessä on näytelmä, niin nämä ainekset ja ominaisuudet eivät
riittäisi, ellei niitä olisi tukemassa draaman lakien ja periaatteiden
tuntemus. Se ei ole tässä tapauksessa perin syvällistä, mutta se on
joka tapauksessa osoittautunut riittäväksi, ja eräin paikoin tekijän
draamallinen vaisto on pystynyt myös pienissä yksityiskohdissa
samanlaisiin täysosumiin kuin näytelmän suuressa kokonaisuudessa.
Harvinaisuuksia ovat suomalaisella näyttämöllä olleet niin
käyttökelpoiset ja elinvoimaiset näytelmät kuin Artturi Järviluoman
"Pohjalaisia".
Vilho Suomi.