Vapaus.
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä,
sit' on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell' on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk' on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill' on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll' on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
koska heilii vapaa henki
alta Suomen surujenki.
1914.
Neljäs käsky.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukana
kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
kontion mukaan,
Kaikk' unohtuu;
myös kansojen kauneimmat virret.
Pois lahoaa
kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
ampune Jouko.
Korvesta tultiin,
kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
laulettu koskaan;
ei runo raiu
nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
ja ratsujen tahdin.
Untenko kansa?
Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
kultainen, hento.
Muistako sitten
jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
sen uskon me hautahan viemme;
ei sovi ihmisen
olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako?
Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
outo on tään ajan henki.
Kaiken kansan laulu.
(Kantaatista "Väinölän väki").
Vaarass' on taattojen tanner,
vaarassa maammojen manner,
onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet,
vastaavat Väinölän korvet:
Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli,
on laki oikeamieli,
on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteen
kaikk' asevelvollisuuteen,
vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen!
Koita ei konsana huomen,
voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt,
vaikea eessä on työ nyt,
tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät,
toivomme, muistomme ylväät,
viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain.
Maailma on oma sorjain,
valpasten, vapaiden!
1914.
Airut.
Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
uros rientävi raisulla ratsullaan.
-- "Mihin kiire sun, mies?" -- "Minä viestiä vien."
-- "Kuka itse sa oot?" -- "Joku joukosta lien."
-- "Mihin? Mistä?" -- "Ma tiedän vain matkani pään,
kun joutunut muuta ma en kysymään,
ma tehtävän sain, polun äärettömän,
näet kirkkautta kohti mun kiirehtivän."
-- "Ja matkasi milloin jo alkanut on?"
-- "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!"
-- "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?"
-- "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!
"En tahdo, en voi epäonnistua!
Ma tiedän, mun viestini turvaa mua,
se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat
mun kanssani maailman kansat ja maat!"
Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy,
Mut kansassa synkeä kertomus käy,
hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys,
ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!
Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin
jo vapauden virsiä veisattiin.
Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!
Hän vain oli ajatus alkavan työn.
Mitä miehestä muuta ois virkkaminen?
Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen
yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen,
pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.
Syksyllä 1915.
Suomen päivä.
Soi päältä Pohjan sankean
nyt taika talvi-yön,
maan kaiken kautta ankean
lyö liekki laulun voittoisan
kuin tähtikalpa Väinön-vyön
tai mahti hengen työn.
Jo rauta, vaski vaipuvat,
kun kultakannel soi,
yön tahdot julmat taipuvat
ja vainon haamut haipuvat,
suur' Rakkaus, min Tieto toi,
myös Suomen päivän loi.