Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka,
olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen
salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin
jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja
Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa
aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset,
uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa
kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa
hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä
vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja
lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja
ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä,
ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta,
ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja
viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan
vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia
käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja
jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin
useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään
kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia,
rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti
talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai
purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai
käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai
vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna
kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin
talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu
silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan
lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita
petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea
ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin
seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat
kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..
Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan
on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan
harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa
semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka
luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä
Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri
siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi
haara vetosi -- sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että
kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten
herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta
toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan
etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet
nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka
sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt
lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi
tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen
lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.
Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue
odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen
kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti
nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät
sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan
kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella
sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen
tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto,
että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli
kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla
täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin,
että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen
eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.
Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616,
mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen
pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen
kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen
nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä
muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon
seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten
helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan
ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme
tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki
uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin
Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi,
läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.
Valtiopäivät -- maakuntakokoukset -- eivät olleet tähän aikaan
harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden
valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle
että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme
miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan
ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä
eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan
läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen
edustajat -- tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa
kansan ja valtakunnan etunenässä -- samalla kertaa myöntämään varoja
sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan
Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti
vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan
vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana
kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa,
tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä
valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle
puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja
Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä
Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut
kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän
valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi
Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä
sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet
pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi
Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva
vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä
yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät
Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.
Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja
kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen
päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla
kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina
kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä,
enimmäkseen mainehikasta aatelia -- nimet Boije, De la Gardie, Kurki,
Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors,
Slang ym. -- iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin
seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä
kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat
perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia
tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan
seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki
vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine
puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari
Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja
toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon
mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä
olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika
sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja
sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen
hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi
aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan
oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa
esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt
Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa
oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.
Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei
edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä
tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai
Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä
ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen
sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen
vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja
arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi
valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa
Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka
Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka
välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui
vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen
häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli
jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan
ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat
saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat
vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle
itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä
edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin
puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja
paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi
sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli
säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin
erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".
Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin
sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan
ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin
puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää
ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen
tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo
helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan
antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja
isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta,
joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta;
ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei
Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne
taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa
säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän
kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi
vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään
kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat,
vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät
kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli
hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen
majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja
oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren
sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin
kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan
säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan
säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet
sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet
olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka
viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa
kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne
epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi
samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne
kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli
heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä
mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat
yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.
Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta
valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama
miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä
uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan
hädässä antaneet.
Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin
vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren
pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli
rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen
takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka
antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen
heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat
säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi
aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus.
Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata
liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva
voima hehkuu niistä ja samalla -- mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren
kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus
niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet;
harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia
voittoja -- hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.
Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä
nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki
niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun
varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes
isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa
Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja
pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien
tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen,
on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin
yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt
talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet
oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin
oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen
hiljaisuuteen.
Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous
oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.
Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä
väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei
nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut
keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta
ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli
pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita,
nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia
silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne
nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä
suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules
nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt
sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti
miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan
mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä
suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa
ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien
niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun
renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.
Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta
herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli
löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä
pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna
pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas
asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka
kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle
suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat
markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen,
uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka
kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä
kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka
kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen.
Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti
Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten,
väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella
marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu
auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä
pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi
Sigismundin julistukseksi.
Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet!
tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen
omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä
sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti
vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi,
milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin
jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä
valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi
nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta
päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo
ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen
olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli
ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä
koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman
virran alapuolella.
Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät
seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien
niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien
mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.