Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin
odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa
hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut
arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle.
Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne
tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet
ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla
peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan
rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan
vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia
versoo suurten miesten varjossa.
Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin
nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna,
että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi
kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.
»Herra de Berault?» sanoi hän.
»Niin», vastasin.
»Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.»
Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi
kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen,
antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa
aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui
joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen
oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä
leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi
minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin
ja huomasin seisovani varjostimen takana.
»Onko siellä herra de Berault?» kysyi ohut epäsointuinen ääni.
»On, teidän ylhäisyytenne», vastasin vapisten.
»Astukaa esiin, ystäväiseni, niin saamme puhella.»
Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona
odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt,
hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan
miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista
hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko
maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä
houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa
lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit
kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun
kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa
oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen
veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti
hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen
vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän
pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni
hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä,
melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen
yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus,
että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi)
seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin
huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen
yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla,
niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille
tilaisuutta voitonriemuun.
Tätä mietiskelyä oli kestänyt ainoastaan pikku tuokion.
»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän
ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»
»Teidän ylhäisyytenne tiesi siis...?» mutisin.
»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen
illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun
selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja
puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera,
siitä olen varma. Missä hän on?»
Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus,
jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua
täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut
unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen
kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni.
Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan
vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.
»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä
väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista
neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin
Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», änkytin vastaukseksi.
»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin
voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut
hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää,
sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen
hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan
hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi
kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään
ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän
ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut
häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»
»Te olette — _mitä_?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin,
kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka
pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.
»Olen laskenut hänet vapaaksi», toistin tyynesti.
»Ja miksi?» kysyi hän äänellä, joka muistutti viilan rahinaa.
»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin.
»Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä
olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte
tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet
väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa
ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi
täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan
tekojani — _tätä_ en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»
»Ja te päästitte hänet vapaaksi?»
»Niin.»
»Sitten kun olitte tuonut hänet Auchiin?»
»Niin.»
»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»
»Niin», vastasin epätoivoisen välinpitämättömästi.
»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille,
herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin
lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja
uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman
lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan,
vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin
teille?»
»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, —
olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni
rangaistukseni.»
»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä
käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden,
että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette
kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan
herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut
— — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman
kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut!
Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»
»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei
asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt
mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa,
nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän
ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä
uskossa, ja tässä se on.»
Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti.
Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.
»Olkaa hyvä ja soittakaa tuota kelloa», sanoi hän.
Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen
pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin
paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä
pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.
»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka
minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»
Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen
kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.
»Seuratkaa minua!» sanoi hän, kummallinen kiilto terävissä silmissään.
Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten
seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli
kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja
muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat
minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä
järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa
kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen,
lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:
»Tilaa! Tilaa hänen ylhäisyydelleen!»
Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme —
tyhjään huoneeseen.
Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat
vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin,
näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet
huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle
puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.
»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä
sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa
ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»
Munkki jupisi myöntävän vastauksen.
»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat
hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»
»Niin on», vastasi munkki. »Aamen.»
»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali
kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme
ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme
suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias.
_Vanitas vanitatum — omnia vanitas!_ Vetäydymme takaisin.»
Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin
ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme
kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen,
pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän
seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen,
joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan,
ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti:
»Narreja! Narreja! Narreja!»
Vihdoin hän kohotti katseensa, huomasi minut ja hätkähti.
»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni
mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja,
tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää
häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»
Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän
luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän
soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.
Mustapukuinen tuli varjostimen taakse.
»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen»,
sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de
Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään
keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä
päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja
tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani,
mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin
häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden,
saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani
lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään
oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua
käymään sisälle.
Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni,
vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin
purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä
nimeltään.
»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne
minua täällä?»
»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä,
mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.
»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä
tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti
sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme
olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault,
yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut
minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän
innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä
levottomuudesta.
»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on
totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»
»Ja...?»
»Ja lähettänyt minut vankilaan.»
»Kuinka pitkäksi aikaa?» kuiskasi hän.
»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta
miellyttää, pelkään minä.»
Hän värähti.
»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän
itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä
tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties
tuottanut vahinkoa.»
Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän
pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan
vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma —
nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.
»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te
haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja
kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te
olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja
sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua.
Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen
kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä
vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni
yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon
minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä
joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»
Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja
lempeästi:
»Se on myöhäistä.»
»Myöhäistä?» huudahdin. »Kuinka niin?»
»Sentähden että... muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä
Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se
voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään
hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»
Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä
säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän
painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.
»_Mitä_ kerroitte hänelle, mademoiselle?» kuiskasin läähättäen.
»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä
minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»
Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin
viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi
unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki,
kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin
suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi,
sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä
äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.
»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen
tehnyt!»
»Juuri sen tiedän», vastasi hän ja katseli minua ihmettelevästi
hymyillen.
»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi... on tämä meidän
välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.
Hän kääntyi ja kalpeni hiukan. Sitten hän huusi nopeasti:
»Avatkaa se! Avatkaa! Se ei ole suljettu eikä sinetöity.»
Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä.
Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan
silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:
»Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka
on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin
Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas
armollisesti toisin määrää.
_Kardinaali Richelieu_.»
Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää
myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden
vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut
vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman
tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti
kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen
kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä
tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa,
nimeltään »narrien päivä.»