Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin
portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen.
Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin
haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli
lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin
kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä
päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten.
Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas
ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion
alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen
sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.
Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä
heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle
vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä
ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, —
ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä
taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein
itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli
ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa
ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö
se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen
nauramaan typeryydelleni.
Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin
Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja
pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu
mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi,
viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen
avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä
selälleen, nähdessään minut.
»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de
Berault!»
»Kyllä on.»
Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi
huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan
ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin
tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen
rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän
vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette
pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»
»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi
hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»
»Milloin?» kysyin ihmeissäni. »Tänäänkö?»
»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja
sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset
uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne
suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin
ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle
tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»
Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni,
tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa
ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin
ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.
»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?»
sanoin ja nostin pojan polvelleni.
»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan
sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.
»No, antakaa kuulua, minkälaisia uutisia ne ovat», sanoin
kuivakiskoisesti.
»Ne koskevat kardinaalia.»
»Vai niin. Mistä on puhe?»
Hän katsoi minuun ja piteli raskasta pataa käsissään.
»Ettekö te ole kuullut sitä?» huudahti hän hämmästyneenä.
»En sanaakaan. Kertokaa se minulle, ystäväiseni.»
»Ettekö ole kuullut, että hänen ylhäisyytensä on joutunut epäsuosioon?»
Tuijotin häneen epäuskoisena.
»En hiiskaustakaan», sanoin sitten. Hän laski padan alas.
»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä
matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on
huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden
tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan,
että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen
käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita.
Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen
vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että
hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen
paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»
»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte
kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään,
tanssii hän... ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.
»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne,
mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään
käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin
odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä
tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan.
Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen
kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra
de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset
eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle
ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»
»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin
kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa
illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku
huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään
noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti
tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää
kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle.
Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti.
Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan,
voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut
kärsiä mitään rangaistusta.
Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään
ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi
mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.
»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle
huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut
kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa
ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina
olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan.
Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän
jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki
suuren liikkeen. »Oi...! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen
rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»
»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät
ihmiset ole.»
»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän
vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»
Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä
huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni
ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät
hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä.
Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut
suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui
ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni
hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni —
sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin,
otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan
jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani?
Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut
mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin
pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli
esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.
Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai
kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta
ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni.
Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin
mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä
päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni.
Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.
Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle.
Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä
hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä,
saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja
kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui
kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.
»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän
vihdoinkin astui huoneeseen.
Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin
uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina
oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee
ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä
kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti.
Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut
ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet
leppeästi syrjään.
»Pelipöytään», sanoin, »tehdäkseni tärkeän heiton.»
Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin
kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat
kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel
kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen,
kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin
olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa
aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua
lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani
huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan
täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta,
vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja
koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään
ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan
taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua
silmillään.
Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin
aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut
odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään
muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla
oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena,
kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat
olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa
tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton
vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös
ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen
oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin
muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.
»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua
ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.
»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on
pääsyoikeus.»
Hän kumarsi hyvin kohteliaasti.
»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä»,
sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen
ylhäisyyttänsä?»
»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet
joukossamme saavat elatuksensa... tervehdyksillä käyminen.»
»Mutta... onko teidät kutsuttu tänne, hyvä herra?»
»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika.
Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»
Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän
astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle
avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan
kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli
tyhjä.