Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan
sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen
vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä
hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka
suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen
taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän
piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut
läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä
tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien
taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä,
kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin
naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli
voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä
päältäpäin.
Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt
häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei
voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin,
että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti
ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin,
että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja
vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut
minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan
vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin
syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä,
että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.
Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone,
joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin
asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän
ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun
puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti
sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki
minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli
järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat
kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin
aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista
ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan
hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän
käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle
kadulle.
Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon
tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä
kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen
muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet
pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta
tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti
tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli
yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi
ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja
alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava,
Pariisi... kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän
ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko
ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme
Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin
ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden
katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä
miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi
luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä,
matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät
edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa
tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren
kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja
taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä
aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.
Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä
itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja
taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten
jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho,
jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen.
Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen
epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että
se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita
voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää
kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan
ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta
hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän
ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka
muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti
erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin,
jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni
kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin
kantavieras, _premier joucur_, vai joku La Manchan don Quixote-ritari,
joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan
kultaa.
Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse
pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava
takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja
herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden
ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia
vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar,
ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin.
Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä
myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka
alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti
toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta,
mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu
antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti
pantiin liikkeelle.
»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme
nauraen. »Toisinaan on _Monsieur_ hänet nujertanut, toisinaan _Monsieur
César_ — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar.
Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin
kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti
hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»
»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.
»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on
kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.
Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä
saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin
hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä
hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka
oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut
kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani,
laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen
näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran,
mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.
»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa,
jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen
kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt,
herra de Berault? _Pardieu_, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä
tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa
ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä
kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»
»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.
Hän irvisti.
»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata
hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette
oikeassa.»
Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin
hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja
siitä johduin kysymään:
»Mitä ajattelette?»
»Te olette ollut monissa kaksintaisteluissa?»
»Niin olen.»
»Ettekö ole milloinkaan käyttänyt epärehellistä iskua?»
»En milloinkaan», vastasin. »Miksi sitä kysytte?»
»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni.
Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi
kaksi eri henkilöä.»
»Kaksi...?»
»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski
ystäväni menemään tänään.»
»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta,
herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän,
milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan
sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»
»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin... niin, teissä
on kaksi eri luonnetta.»
»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa.
Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»
»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän
purevasti.
Kohautin olkapäitäni.
»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on
otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»
Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan
omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko
minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän
ystävälliseen tapaan.
»Mahdollisesti.»
»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista,
— sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät
vaanimaan minua?»
»Herra kardinaali.»
»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut
vihaa minua vastaan?»
»Ei.»
»Te ette tuntenut minua?»
»En.»
»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä
herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen
käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan
siis syynä?»
Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli
sammumaisillaan.
»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin
sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»
Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta
silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti
levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä
matkalle.
Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat
kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen
maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä
syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden
lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella
on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka
osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen
Montaubaniin.
Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni,
kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja
näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin
sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli
saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta
lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä
ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa
vanhaan elämääni.
Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi
oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta
teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen —
saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?
Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de
Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin
eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä.
Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin
viittauksella herra de Cocheforêtin.
»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä
suosionosoitusta.»
Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka
osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli
aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli
hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä
kärsimättömyyttään.
»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»
»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken»,
selitin hänelle.
»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.
»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät.
»Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte.
Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa
mademoisellen kanssa.»
»Kertoaksenne hänelle jotakin?»
»Niin.»
»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä
takaan, että mademoisellen ei tee mieli...»
»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä.
»Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»
»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani»,
vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme
ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.
»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja
pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi!
Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei
mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko
ikänsä.»
Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.
»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen
ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä
en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän
aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta
Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa
ihmisiä silmiin?»
»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin
voinut lyödä sitä narria.
»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen
raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä... möisi itsensä
teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä
katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan,
vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos
olenkin elänyt niinkuin narri.»
»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin
suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.
»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän
vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»
»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti.
»Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan
hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan
puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en
halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä
sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä
hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»
Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja
epäluuloisena.
»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan
kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan
kadonnut.
»Te tiedätte, mitä _en_ aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét»,
vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»
Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän
sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.
Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä,
varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen
luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen
kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän
käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää
kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten
paljastin pääni hänen edessään.
»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä
pikku matkan eteenpäin?»
»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut
kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.
»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»
»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli
sanoja julmempi.
»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut
menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että
te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»
»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän
kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän
kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»
Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.
»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin
hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin
erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»
»Mahdotonta», sanoi hän.
Se koski minuun.
»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te
itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän
kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä
tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»
»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen
äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei?
Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni
menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne?
Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen
häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy
teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän
katkerasti ivaten. »Se _on_ jotakin! Mutta sen merkitystä en usko
teidän milloinkaan ymmärtävän.»
Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa
oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se
luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut
kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä
sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana.
Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de
Cocheforêtiin.
»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä
oli tarttunut minuun.
Hän ei vastannut.
»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä
kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän
teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»
Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän
voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan
kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten
hävinnyt.
»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.
»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni
menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä.
Veljenne tulee takanamme.»
Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen
vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin
silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se
päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten
kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja
annoin sen kävellä hitaammin.
»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa
vapisi kuin häntä olisi palellut.
»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä.
»Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että
mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta
sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka
tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut
mies.»
Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.
»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen
halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»
»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän
taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman
englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli
suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä
kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin,
tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa.
Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa
kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu
palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»
Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse
tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:
»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa
hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita
lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen
puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin
vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan
miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen
saattoi joku toinen vangita, kenties surmata... mutta siitä kylliksi,
mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi
vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena
varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä
ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en
uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:
»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette
kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan,
ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn
uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen
voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa,
olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta.
Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista,
ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi
vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet
pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja
yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut,
nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä
kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain
puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän
masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi
murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa
tarvittiin enää _yksi_ vaikutin.»
Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat
kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan.
Niinpä jatkoin:
»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion
sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua
kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta
minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään
elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran
moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa
ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä
oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti.
Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa
satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden,
jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta
ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa,
jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä
suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä
luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa,
hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen.
Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä
soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet
salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja
tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi
joutunut toisten vangiksi.»
Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että
hänen hevosensa hätkähti.
»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.
»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli
teeskennelty tyyneyteni lopussa.
»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut
minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä
hetkessä? Minä... mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla
äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut
kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen
Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»
»Mutta te ette ole kuunnellut minua loppuun», sanoin kiihkeästi.
»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä
vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen
sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen
ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi
hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi
hyvin.»
Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi
itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja
kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat
häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin
vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei»,
läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»
»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän
on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin,
sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi
tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen
päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin
siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi,
vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin
tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota
olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain
hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä
peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka
minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa
oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»
Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän
huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken...
sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut...» Ja hän alkoi hypistellä
naamion sidenauhoja.
»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan
veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän
on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on
neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä
varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin
aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan,
jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti
hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»
Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki
naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne
umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:
»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin
sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»
»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni,
mademoiselle. Me eroamme tässä.»
»Mutta minkätähden?» huudahti hän kiivaasti.
»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta
kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla
jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä
olen tullutkin.»
»Châteletiin?» kuiskasi hän.
»Niin, mademoiselle. Châteletiin.»
Hän koetti kouristuneesti kohottaa naamiotaan.
»En voi oikein hyvin», änkytti hän, »en voi hengittää.»
Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta,
riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan
hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana,
sillä tukiessani häntä hän huusi:
»Älkää koskeko minuun! Älkää koskeko minuun! Minä kuolen häpeästä.»
Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut
väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin
hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de
Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas
hevosen selästä.
»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä olette sanonut hänelle, kunnoton?»
»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen
katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa.
Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne
ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»
Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt
kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan
ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani
oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä,
käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin
patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni
mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin
taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman,
muodottoman kasan.