Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista
tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat,
vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja
että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet
ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että
hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani
vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen
ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se
näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin
luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen
sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt
alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt
seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä,
ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en
tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan
ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja
huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia
märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita,
joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin
eteissuojamaan.
Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä.
Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas,
katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin
luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu
puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin,
kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen
asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa.
Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.
Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua
takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä,
epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi
minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen
nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!
Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat
kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa
ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut
hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli
järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat
katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt
niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan
työtänsä, sanaakaan virkkamatta.
»Madame! Madame!» huudahdin tuskaisesti. »Mitä tämä merkitsee?»
»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla,
mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»
»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en
tahdo...»
Hän kohotti kätensä, ihana kärsivällisyyden ilme kasvoillaan.
»Vaietkaa, älkääkä häiritkö minua», sanoi hän.
Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos,
luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa
tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin,
ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän
laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin
itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia
vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin
vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.
Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi
ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä
tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun
edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan.
Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi
kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä
tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja
rauhoituin taas.
Hän kääntyi äkkiä ja tuli luokseni.
»Te ette syö», sanoi hän.
»_Mon Dieu_, madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on
sydän?»
Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden
olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan
lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita
vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen
henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää
ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla
saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä
tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini
juuressa!
»Voi, hyvä rouva... hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän
teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»
»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi.
»Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa
sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me
rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko
elämämme ajan.»
Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden
kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi
kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani.
Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.
»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran
tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että
valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi
tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä
ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista
liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani...»
Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua
kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni
selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni
kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan
suustaan.
»Niin, niin...» änkytti hän. »Nyt tiedän... tiedän!» Hän pisti käden
poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen
minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän... tiedän», sanoi hän taas.
»Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä
palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja
kiitollisesti!»
Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin
veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön,
jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä
sisältävän käärön.
Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt
tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen
kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä
viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen
pöydälle lautasien sekaan.
»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut
vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi
paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa,
ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää
teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En
ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa
olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen
kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin
käteni!»
Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de
Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta
mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat
renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä,
nähdessään madamen.
»Sitä... että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin
jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.
— — —
Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa
vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin
ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin
antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja
omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de
Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti
edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että
sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla
mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?
Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni
tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen
kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän
koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja
verhosi musta naamio.
»Mademoiselle tulee mukaan?» virkoin muodollisen kohteliaasti.
»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan
alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan
mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin
poispäin.
Istuessamme kaikki ratsailla hän katsoi minuun.
»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa
yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja...»
»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli
voi käydä päinsä.»
Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen
kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan
päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain
silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt
mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista
metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en
ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään
ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani
viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes
olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa
vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka
tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä.
Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt
minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.
Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi
katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua
vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme
käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan
paikoillaan.
Hiukan epäröityäni palasin hänen luokseen.
»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä
nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano
hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de
Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä
paremmin.»
»Aiotte kai emäntänikin surmata?» vastasi hän iskien silmänsä minuun.
»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena.
»Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä
seurauksen.»
»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän
sylkäisi maahan.
»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin
hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että
hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja
kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin
perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.
Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja
lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista
alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien
nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö
millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli,
peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena,
olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta
mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä
vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen
olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»
Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se
tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon
pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut,
mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion
ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu
levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen
takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin
lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono
ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja
huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin
milloinkaan nähnyt.
Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi
minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin
sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut
suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin
hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani,
sitten hän katsoi toisaanne.
Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä
tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra
de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja
mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä
vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara
pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle.
Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin
suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin
luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen
tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat
palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.
Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien
salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi
onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme
johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista
aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki
hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois
vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin
edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni
yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin
ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle
ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän
hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.
Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut
ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi
hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa,
minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin,
niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme.
Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään
vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä
laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan
varoitushuudon.
Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki.
Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut
aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä
olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä
sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien
— saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.
Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa
kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui
putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti
epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.
Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni.
Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen
vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa
neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui
näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.
Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet.
Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain
odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.
Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin
olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani
vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi
pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät,
jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä;
seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä
satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka
myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen
päässä minusta.
Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin
kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin
taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa.
Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin
haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa
erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä,
jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa
vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin
nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin
ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän
nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten
käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.
»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän
ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään
häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani
huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.
»Antaudu!» huusi hän. »Verikoira!»
Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä
muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua
molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia
hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun
täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä
olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen
Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken
ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun
kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla
pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät
alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos
he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies
ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla
pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus
sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti
armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan
kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään,
juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin
hänet peräytymään.
Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan.
Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan,
että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin.
Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten.
Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi
tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan
ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies,
joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan,
miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen
hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka
näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen
meidät voittajiksi.
Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin
mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista
rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka
oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä
iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut
tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu
oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa
ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani
oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni
puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän
arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta,
ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki,
sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti
pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti
ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.
»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä
olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta
herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»
»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he
olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»
Hän kohautti olkapäitään.
»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä.
Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»
»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu
herrasmies tallella...» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.
»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.
Minä pysähdyin.
»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.
»Tuo herrasmies...» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään,
»oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet
viranomaisille?»
»Kuka hän on?» kysyin karskisti.
»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.
»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu
naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen
suhteensa.»
Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat,
kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja
ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein
köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin
näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä
vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan,
että minä silmäilin häntä.
»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä
mieleeni juolahti uusi ajatus.
»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.
»No?»
»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»
»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten
uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»
»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa
saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.
Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi
uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti
minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla
maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.
»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee
minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai...»
»Ei, _mon Dieu!_ Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét
innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan
matkaamme!»
»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta
kiireestään. »Kuinka voin...»
»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt
tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä
antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan
hautaan.»
Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja
vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme
pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden
minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin
taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän
jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä
väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon
oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.