Nyt se oli tullut, enkä nähnyt mitään pakotietä. Kersantti seisoi
välissämme, enkä siis voinut antaa hänelle kuolettavaa iskua. Enkä
saanut hiiskutuksi sanaakaan. Monen monituiset kerrat olin levottomana
mietiskellyt miten ilmaista salaisuuteni mademoisellelle — mitä
sanoisin ja mitä hän siitä ajattelisi. Mutta ajatuksissani oli tämä
tunnustus aina ollut vapaaehtoisena tekona, minä itse olin aina ollut
paljastajana ja hän kuuntelijana, yksinään; ja tässä vapaaehtoisuudessa
ja kahdenkeskisyydessä oli ollut jotakin nöyryytyksen lievennystä.
Mutta tässä — tässä ei tullut kysymykseen mitään vapaaehtoisuutta
minun taholtani, mitään tuttavallista yksinäisyyttä, mitään muuta kuin
häpeää. Ja siksi seisoin vaiti syylliseksi todistettuna, mykistyneenä
hänen silmiensä edessä — ihan sellaisena kuin olin.
Mutta jos mikään olisi voinut antaa minulle voimaa, sai sen aikaan
hänen äänensä, kun hän vastasi luutnantille.
»Jatkakaa, hyvä herra», sanoi hän rauhallisesti; »sitä pikemmin saatte
puhuneeksi loppuun.»
»Te ette usko minua?» vastasi luutnantti. »Mutta katsokaahan häntä
toki! Katsokaa häntä! Jos hävyntunto on kuuna päivänä...»
»Hyvä herra», sanoi hän kiivaasti — minuun katsahtamattakaan —, »minä
olen itse häpeissäni.»
»Mutta te ette kuuntele minua», huudahti luutnantti tulistuneena.
»Hänen nimensäkään ei ole hänen omansa! Hän ei ole nimeltään de Barthe.
Hän on Berault, peluri, kaksintaistelija, tappelupukari. Jos te...»
Taaskin mademoiselle keskeytti luutnantin.
»Sen tiedän», huomautti hän kylmäkiskoisesti. »Minä tiedän kaikki,
ja jollei teillä ole enempää sanottavaa minulle, niin voitte mennä.
Menkää!» pitkitti hän määrätöntä suuttumusta ilmaisevalla äänellä.
»Tyytykää siihen, että olette ansainnut minun halveksimiseni ja inhoni.»
Luutnantti näytti hetkiseksi nolostuneelta. Sitten hän puhkesi
voitonriemuiseen vahingoniloon:
»Niin, mutta minulla on enemmän sanottavaa! Minä unohdin, että te
vähät välitätte tästä. Minä unohdin, että tappelupukarilla on aina
naiset puolellaan. Mutta minulla on enemmän sanottavaa. Tiedättekö
myöskin, että hän on kardinaalin palkkaama!? Tiedättekö, että hän on
täällä samalla asialla, joka on meidätkin tänne tuonut — vangitsemassa
herra de Cocheforêtia! Tiedättekö, että meidän ryhtyessämme työhön
avoimesti ja soturin tavoin hänen pyrintönään on kiemurrella teidän
luottamukseenne, mielistelyllä päästä madamen uskotuksi, kuunnella
ovellanne, seurata askeleitanne, tarkata huultenne liikkeitä, vakoilla
teitä, kunnes kavallatte itsenne ja hänen etsimänsä miehen? Tiedättekö
tämän... ja tiedättekö, että kaikki hänen osanottonsa on valhetta,
mademoiselle? Hänen apunsa ainoastaan salaisuuden urkkimista? Hänen
päämääränsä verirahojen saanti... verirahojen! Ja jos epäilette minua,
jos tarvitsette todisteita, niin katsokaa häntä. Minä sanon vain:
katsokaa häntä!»
Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä,
kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle
ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.
»Oletteko lopettanut?» sanoi hän.
»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat
hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»
»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki,
mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko
teitä.»
»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan
hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei
olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen
oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella
meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»
»Hänellä on miekkansa», vastasi toinen ylvään halveksivasti.
»_Mille diables_!» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa
raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen
kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli
yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»
»Ja jos niin on asia, herraseni, niin miksi annatte hänet nyt ilmi!»
Se sattui häneen, ja hän mutisi kirouksen partaansa.
»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen.
»Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa
häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan
vastaukseksi?»
Mutta kuitenkaan ei mademoiselle katsonut minuun.
»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin.
Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette
hyvä ja jätätte minut yksin.»
Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana,
luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi
pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja
me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli
yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja
hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.
Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni
hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista,
jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena,
omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut
mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri
oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies,
raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun
halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi.
Mitä sanookaan _hän_, kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun
hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina
vuosina?
Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi
hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot
minusta poispäin käännettyinä?
»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta
omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»
Hän hätkähti rajusti ja kääntyi minuun päin.
»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»
»Mitä tuo mies sanoi minusta», vastasin.
»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua
hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti.
»Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»
Hän kääntyi näin sanoessaan ja meni edellä taloon seurusteluhuoneen
ovesta, joka oli puoliavoinna. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta hän
tarttui pelotta käteeni ja vei minut nopeasti huoneen ja käytävän läpi,
kunnes tulimme kirkkaasti valaistuun eteissuojamaan, jossa suuri tuli
leimusi takassa. Kaikki sotilasten jäljet olivat hävinneet. Huone oli
tyhjä.
Hän vei minut tulen ääreen, ja siellä, kirkkaassa valossa, ei enää
tummana haamuna, vaan huikaisevana, punaposkisena, elämää ja kauneutta
säteilevänä hän seisoi edessäni hehkuvin silmin, rusohuulin ja
aaltoilevin povin.
»Uskonko sitä?» sanoi hän kalskahtavalla äänellä. »Sen sanon teille.
Herra de Cocheforêtin lymypaikka on majassa heinäsuovan takana
parinsadan kyynärän päässä tuolla puolen kylää Auchiin menevän tien
varrella. Nyt tiedätte, mitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, minä ja
madame. Hänen henkensä ja minun kunniani ovat teidän käsissänne, ja nyt
tiedätte, herra de Berault, uskonko minä tuon miehen sanoja.»
»Hyvä Jumala!» huudahdin ja sitten seisoin ääneti siinä katsellen
häntä, kunnes vastustamaton kauhu silmistäni siirtyi häneen ja hän
vavahtaen astahti taaksepäin.
»Mitä nyt? Mitä nyt?» kuiskasi hän ja liitti kätensä ristiin. Kaikki
väri oli hävinnyt hänen poskiltaan, ja hän loi pelästyneitä katseita
nurkkiin ja oveen. »Ei täällä ole ketään.»
Pakotin itseni puhumaan, vaikka koko ruumiini vapisi kuin minua olisi
palellut.
»Ei, mademoiselle, täällä ei ole ketään.» Sitten annoin pääni vaipua
rintaani vasten ja seisoin hänen edessään mitä syvimmän epätoivon
masentamana. Jos hän olisi hiukankaan tuntenut epäluuloa tai epäilystä,
olisi käytökseni avannut hänen silmänsä, mutta hänen sielunsa oli
niin jalo olemukseltaan, että hän kerran ajateltuaan minusta pahaa ja
tultuaan käännytetyksi ei enää voinut taipua pienimpäänkään epäilyyn.
»Voitteko pahoin?» kysyi hän äkkiä. »Vanha haavanne... eikö niin?»
»Kyllä, mademoiselle», mutisin heikosti, »se juuri...»
»Minä kutsun tänne Clonin», huudahti hän kiihkeästi. Mutta sitten hän
jatkoi huoaten: »Voi, Clon-parka! Hän on poissa. Mutta Louis on minulla
vielä jäljellä. Minä kutsun hänet, jotta hän saa antaa teille jotakin
vahvistavaa...»
Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin
jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä,
jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut
avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja
kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili
otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin
ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa,
linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin;
silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa
ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin
keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten
olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin
vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään
oven kiivaasti auki.
Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina,
seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin.
Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli
tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.
»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää
hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet
ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»
»Keksineet hänet?» kertasin minä. »Herra de Cocheforêtin?»
»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan
ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin
juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää
heidän edelleen.»
»Mutta missä se paikka on?»
»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän
kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa
keinomme.»
Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä
oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan
taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan
ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun
hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa
aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki
ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin
edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin
tuimaa vauhtia eteenpäin.
Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että
olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat
yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli
opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen
puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä,
kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten
sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja
aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja
soihtujen kajastusta.
Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin.
Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa:
»Missä on toverinne?»
»Heidän luonaan», sanoi hän hiljaa.
»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä
tarvitsen. Menkäämme.»
Mutta hän tarttui käsivarteeni ja pidätti minua.
»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte
liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme
oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»
»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä
tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani,
me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»
Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin
alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu
ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin
samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan
pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä
siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla
säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka
kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon
takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle,
jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen
ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää
luutnantin joukon edellä.
Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten
käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan
minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni
ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja
majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja
päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä,
että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin
ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan
takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme
loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin
vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin
työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan
etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja
epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua
selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.
»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että
olin pysähtynyt. »Minne päin?... Muutoin he ehtivät ennen meitä.»
Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla;
tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta
minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta
sanoin umpimähkään:
»Ylös kummulle. Suoraan eteenpäin heinäsuovasta.»
Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä,
jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme
ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla
tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat
kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää,
täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan
kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta
päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta
nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa
— ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman
askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten
kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla.
Ja... vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?
Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen
käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan
kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta
ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut
ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla.
Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että
onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.
Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni
ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa
miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen
seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin
pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti
jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle
polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista
kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella
ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin
saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä
kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä
häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut
ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä
vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta
sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.
»_Eh bien_», sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin
kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän...»
»Te olette minun vankini, herra de Cocheforêt», vastasin.
»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä
valita.»
»Niinkö?» sanoi hän kohottaen kulmiaan.
»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena.
Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät
viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos
kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja
silloin kohdellaan teitä vankina.»
»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä
kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos
lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä
terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet,
tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen
ja tarkaten kaikkea.
»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta
siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa
tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa
minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen
kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte
heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»
»Luotatteko kunniasanaani?» sanoi hän verkalleen.
»Antakaa se, niin saatte pitää pistoolinne, herra de Cocheforét.»
»Sanokaa ainakin, että te ette ole yksin.»
»Minä en ole yksin.»
»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan
tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän
sikopahnaan. _Mon Dieu!_ Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi
nukuin hurstien välissä.»
Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen
ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de
Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei
ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä
majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui
minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani
eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin
kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.
»Mitä tyhmyyttä tämä on?» karjaisin minä.
Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin
tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne
niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä.
Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.
»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Missä se mies on?»
»Mikä mies?» kysyin.
»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko
minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»
»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra
de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on
_minun_ vankini.»
»Teidän?»
»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen.
»Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman
valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»
»Pitää hänet?»
»Niin.»
Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin
hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.
»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin
mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään
valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut
tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä
on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»
»Mitä hulluuksia nyt latelette?» vastasin halveksivasti.
»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla
äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta
nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle
naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut
minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän
laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä
kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät.
Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka
luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt
on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta
osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä.
Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin
lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen
sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa
minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö?
Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, vangitsen _minä_ hänet ja teidät myöskin!»
»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja
hänen varmasta esiintymisestään.
»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen
taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä
talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte
naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan
suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin
mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä
kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään
kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa
ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»
Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi.
Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.
»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin
asialla?»
»Juuri niin sanon», vastasi hän kylmäkiskoisesti.
»Ja että minä kuulun kapinoitsijain puolueeseen?»
»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi
hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen
mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto
läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta
mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»
»Hullu!» huusin taas hänelle vasten kasvoja. »Hullu!»
Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja
katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen
ja osoitti minua:
»Pyydän anteeksi... mutta minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi
uskoa. Tämän herrasmiehen nimi... onko se Berault vai de Barthe?»
»Nimeni on de Berault», tokaisin kiivaasti.
»Pariisista?»
»Niin, herraseni, Pariisista.»
»Te ette siis ole se herra, joka on kunnioittanut halpaa kotiani
läsnäolollaan?»
»Kyllä», huomautti luutnantti virnistellen, »sekin hän on.»
»Mutta minä luulin... olen käsittänyt niin, että se oli herra de
Barthe?»
»Minä olen myöskin herra de Barthe», vastasin kärsimättömästi. »Entä
sitten, hyvä herra? Se oli äitini nimi. Minä otin sen, kun tulin tälle
seudulle.»
»Minua... hm... vangitsemaan?»
»Niin», vastasin ynseästi, »vangitsemaan teitä. Mitä sitten?»
»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua —
minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos
olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt
pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»
Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut
mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.
»No, herraseni», sanoin »oletteko nyt tyytyväinen?»
»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä
kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan
_yksi_ ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»
Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta
sen tein hyvin vastenmielisesti:
»Ei», sanoin minä. »Minulla on valtakirja.»
»Näyttäkää se», sanoi hän epäuskoisesti.
»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena.
»Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen
rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta
ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä
valtakirjani. Missä on palvelijani?»
Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni
paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin
sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen.
Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski,
vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä
korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.
»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt
näen...» Ja hän luki ääneen:
»Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin,
etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille
luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin
toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua
vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen
suojelus- ja valtakirjansa.
_Kardinaali de Richelieu_.»
Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti
korostaen — virkkoi joku laimeasti: »_Vive le roi_!» Sitten tuli hetken
hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.
»Joko riittää?» kysyin käheästi ja silmäilin miehestä toiseen.
Luutnantti kumarsi jäykästi.
»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä
kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea.
Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän
kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan
kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.
Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä
oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä
tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän
näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan.
Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme
alas, kiipesivät taas ylös vierua.
Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen
puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de
Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin
etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen
veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän
tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa
astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka
jäseneni vapisi.
Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa
ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin
hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä
sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän
sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin
kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja
puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen
nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi,
mutta ilman kyyneliä.