Clon

»Tekö!» huudahti hän äänellä, joka viilsi sydäntäni. »Oletteko te herra

de Berault? Mahdotonta!» Kun syrjäkatseella vilkaisin häneen — en

voinut katsoa häntä suoraan silmiin — huomasin hänen kalvenneen.

»Kyllä, mademoiselle», vastasin hillityllä äänellä. »De Barthe oli

äitini nimi. Tullessani tänne vieraana otin sen, jottei minua olisi

tunnettu, jottei minun olisi tarvinnut nähdä jalon naisen kavahtavan

taaksepäin, kun puhuttelin häntä. Jotta... mutta miksi väsyttäisin

teitä tällä kaikella?» jatkoin loukkaantuneena hänen vaitiolostaan

ja siitä, että hän piti kasvonsa käännettyinä poispäin. »Te kysytte

minulta, mademoiselle, kuinka saatoin ottaa vastaan lyönnin ja antaa

loukkaajani mennä. Nyt olen vastannut. Se on ainoa erioikeus, jonka

herra de Berault omistaa.»

»Jos minä olisin herra de Berault», vastasi hän melkein kuiskaten,

»käyttäisin sitä enkä milloinkaan enää taistelisi.»

»Siinä tapauksessa, mademoiselle», huomautin kylmästi, »menettäisin

kaikki miehiset ystäväni kuten naisellisetkin. Herra kardinaalin tavoin

hallitsen minäkin peloittamalla.»

Häntä vavahdutti joko lausumani nimi tai sanojeni synnyttämä mielikuva,

ja tuokion seisoimme siinä hämillisen äänettöminä. Aurinkokellon varjo

lankesi välillemme; puutarhassa oli hiljaista; siellä täällä liihoitti

kellastunut lehti verkalleen maahan. Tämän vaitiolon vallitessa tuntui

minusta kuilu välillämme hetki hetkeltä laajenevan ja oma mieleni

käyvän yhä yrmeämmäksi; minä ivasin sielussani hänen entisyyttään, joka

oli niin toisenlainen kuin minun, ivasin omaa menneisyyttäni ja panin

sen kohtalon tiliin. Olin poistumaisillani hänen luotansa kumartaen —

ja hehkuva tulivuori rinnassani; silloin hän taas alkoi puhua.

»Tuolla on vielä viimeinen ruusu jäljellä», virkkoi hän hiukan

värisevällä äänellä. »Minä en ulotu sitä ottamaan. Katkaisisitteko te

sen minulle, herra de Berault?»

Tottelin häntä vapisevin käsin ja hehkuvin kasvoin. Hän otti minulta

ruusun ja pani sen rintaansa. Ja minä näin, että hänenkin kätensä

vapisivat ja että hänen poskillaan paloi purppurainen hehku.

Hän kääntyi poispäin ja lähti kävelemään rakennusta kohti.

»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä

väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan

tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos

minulla olisi ollut voimaa siihen.»

»Mutta te kaduitte, mademoiselle», sanoin käheästi.

Kykenin tuskin puhumaan.

»Ettekö te milloinkaan kadu?» kysyi hän.

»Kyllä. Mutta liian myöhään.»

»Liian myöhäistä se kenties ei ole koskaan», sanoi hän leppeästi.

»Valitettavasti, kun mies on kuollut...»

»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!»

vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole

milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa?

Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de

Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut

itse siihen? Mutta... murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta

minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna

sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'.

Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että

myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren

syvyyteen'.»

»Mademoiselle, te olette sääliväinen», mutisin.

»Minä tarvitsen itse säästämistä», vastasi hän huoaten. »Ja minulla ei

ole ollut paljoa kiusauksia. Kuinka minä voin tietää, mitä te olette

kärsinyt?»

»Tai tehnyt!» sanoin melkein ankarasti.

»Kun mies ei ole valehdellut tai pettänyt taikka myynyt itseään tai

muita», vastasi hän hillityllä äänellä, »uskon voivani antaa anteeksi

kaiken muun. Minä siedän helpommin väkivaltaa kuin petollisuutta»,

lisäsi hän heikosti hymyillen.

Voi, hyvä Jumala! Käänsin pois kasvoni, jotta hän ei olisi nähnyt,

kuinka kalpeiksi ne nyt kävivät, tai aavistanut, miten hänen hyvää

tarkoittavat sanansa raatelivat sydäntäni. Ja kuitenkaan — sitä ei

ollut koskaan ennen tapahtunut — kohdatessani nyt syvimmillään ja

laajimmillaan sen kuilun, joka meidät erotti, en tullut uhkamieliseksi

eikä vanha luontoni tunkeutunut esille. Hänen lempeytensä hyvyytensä ja

säveytensä pehmittivät sydämeni, samalla sitoen minut. Kautta taivaan,

kuinka voinkaan tämän jälkeen tehdä, mitä olin tullut tänne tekemään?

Kuinka voin loukata häntä kipeimpään kohtaan, kuinka voin tuottaa

hänelle tätä raatelevaa tuskaa, kuinka voin kohdata hänen silmänsä

ja seisoa hänen edessään kuin Caliban, Juudas, maailman kurjin,

halpamaisin heittiö?

Silmänräpäyksen seisoin mykkänä ja hämilläni, hänen, sanojensa ja omien

ajatusteni huumaamana. Olen nähnyt miehen seisovan siten, menetettyänsä

pelissä kaiken omaisuutensa. Sitten käännyin häneen päin ja hetkiseksi

luulin, että olin hukassa — että hän oli nähnyt lävitseni. Sillä

hänen kasvonsa olivat muuttuneet: ne olivat kuin kauhun järkyttämät.

Mutta sitten huomasin, ettei hän katsonut minuun, vaan taakseni, ja

käännähtäessäni sille taholle näin palvelijan rientävän luoksemme ulos

talosta. Se oli Louis. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen tukkansa

liehui, ja hänen poskensa olivat tuhkanharmaat pelästyksestä. Hän

huohotti katkonaisesti, kuin hengästyksiin juosseena.

»Mitä nyt?» huudahti mademoiselle, toisen vielä ollessa jonkun matkan

päässä. »Puhu, mies! Kälyni... onko hän...?»

»Clon», läähätti hän.

Se nimi tyrmistytti mademoisellen.

»Clon? Mikä hänen on?» mutisi hän.

»Kylässä», ähkyi Louis; hänen kielensä oli kuin herpaantunut hirmusta.

»Ne ruoskivat häntä! Tappavat hänet! Saadakseen hänet puhumaan!»

Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin

kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.

»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on

mykkä.»

»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja

laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu!

Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä.

»Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli

hirveätä... hirveätä.»

Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka

hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän

ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei

näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle

päin.

Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin

veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.

»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään.

»Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»

»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan,

mademoiselle, ja heti.»

»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä!

Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän

ei voi puhua, ja ne... ne...»

»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän

läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies

voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne

käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»

»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä

— vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja

nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää

heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»

Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut

painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni,

kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista,

väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset

turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies

vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin

kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon

kulmasta ja olin heidän keskellään.

En katsonut _häneen_, mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän

sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi

ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai

omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti

ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska

oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin

läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän

läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.

»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä... mykkä!

Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja

teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa

hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi

on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»

Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja

silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä

miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan

kapteeni puhui:

»Mitä tämä merkitsee? Oletteko järjiltänne, herraseni?»

»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani.

»Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»

Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni

purskahti kaikuvaan nauruun.

»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra

maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»

»Liian myöhään?» sanoin epäluuloisesti.

»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja

luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain

antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja

säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»

»Minä en sitä usko», sanoin kiivaasti, mutta kuitenkin säikähtyen.

»Mies ei voi puhua.»

»Ei, mutta hänen on kuitenkin onnistunut selittää meille, mitä

tahdoimmekin, että hän vie meidät etsimäämme paikkaan», vastasi

kapteeni kuivasti. »Ruoska ei voi palauttaa miehelle kieltä, mutta

se pystyy saamaan hänet järkiinsä. Ja vieläpä totisesti uskonkin,

että hän aikoo pitää sanansa», jatkoi hän uhkaavasti. »Sillä sen

sanon hänelle ennakolta, että jos hän mutkittelee, niin ei mikään

teidän ritarillisuutenne pelasta häntä. Hän on kirottu kapinoitsija,

vanhastaan tuttu meille, ja vaikka minun täytyisi ruoskia hänen

selkänsä luihin asti, kunnes näemme hänen sydämensä pamppailevan

kylkiluiden välissä, niin minä _tahdon_ päästä tarkoitusteni perille,

vieläpä ihan nenänne edessä te lemmon rettelöitsijä.»

»No, no, hiljemmin, hiljemmin», sanoin rauhallisemmalla äänellä. Minä

näin, että hän puhui totta. »Viekö hän teidät herra de Cocheforêtin

piilopaikkaan?»

»Vie kyllä», vakuutti kapteeni. »Onko teillä mitään sitä vastaan, herra

vakoilija?»

»Ei», vastasin, »mutta minä tulen mukaan, ja jos elätte kolmen

kuukauden kuluttua, surmaan teidät tuon minulle antamanne nimen takia

Auchin portin ulkopuolella, herra kapteeni.»

Väri vaihtui hänen kasvoillaan, mutta hän vastasi varsin reippaasti ja

tuikealla äänellä:

»Mukaanko tulette? Sitä en tiedä, se riippuu meidän harkinnastamme.»

»Minulla on kardinaalin määräys», muistutin ankarasti.

»Kardinaalin?» huudahti hän, ja hänen vihansa leimahti, kun hän taas

kuuli sen nimen. »Piru vieköön...»

Mutta luutnantti pani kätensä hänen suulleen ja ehkäisi jatkon.

»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra

kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu

vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»

Kapteeni nyökkäsi nyreästi.

Luutnantti kääntyi vankiin päin.

»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää

hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun,

vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä

se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset

majoituspaikkoihinsa.»

»Tarvitsemmeko hevosia?» kysyi kersantti.

»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?»

Luutnantti astui Clonin luo:

»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää,

ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne

pitempi matka kuin yksi lieue?»

Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty.

Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja

hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat

ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti

uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi

hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja

huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi

puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella

oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt,

kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä

sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin

tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki

suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.

»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan»,

mutisi kapteeni.

»Hakekaa hiukan viiniä!» sanoi luutnantti. »Pian!»

Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman

levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan

ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli

päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua

kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei

varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei

tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että

hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen

näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä

mademoisellen saada tietää totuutta.

Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi

kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja

sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata

yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten

liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä

luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli

pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin

häntä valppaasti silmällä.

Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme,

kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.

Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan,

edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta

hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan

tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät

sinne mademoisellen luo!

Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei

välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle.

Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä,

jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että

heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun

kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja

näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.

»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä

silloin...»

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen

kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja

alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa

kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi,

mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme

pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja

käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme

saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina.

Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen

välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi

kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme

hämärästi jonkinlaisen pengermän.

»Kymmenen yhtä vastaan... ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin

sopiva paikka.»

»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan

voisi pitää puoliansa tuntikausia.»

»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän

pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta?

No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme

kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte?

Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan

päivänvaloa?»

»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää

häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto

naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»

Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että

kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua

koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin

oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin

perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut

niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä

parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain

liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä

jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka

sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen

salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi

tarvinnut arastella tälle tielle astumista.

»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni

Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen

toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta,

ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne

ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa

kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»

Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion

vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman

askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän

harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti

sitä.

»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?»

Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.

»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla

äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»

Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen

Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni

meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon

mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan —

äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä

kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin

ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi

kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun

partaalle.

Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo

painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä

ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai

malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat

ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä

hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja

kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä

taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut

erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja

mykkä oli ihan suunniltaan.

Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät

käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat

kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen

luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen

kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.

»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni.

Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen

huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut,

nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja

olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.

»_Mon dieu_!» äännähti luutnantti; vastaukseksi kuului kumea loiskaus

alhaalta syvyydestä. Hän säpsähti ihmeissään. »Vettä!» sanoi hän.

»Pian, menkää alas! Ehkä voimme vielä pelastaa hänet.»

Mutta sinne ei näkynyt mitään tietä, yön pimeys vallitsi kaikkialla,

ja sotamiehet oli kauhu lamauttanut. Lyhdyt oli sytytettävä ennen kuin

saimme hapuilluksi eteenpäin, ja kun pääsimme alas pimeän lammikon

reunalle, olivat viimeiset poreet särkyneet pinnalla ja viimeiset

renkaat tasaantuneet. Vesi oli vielä kammottavassa keinuvassa

liikkeessä, ja keltaisessa lyhdynvalossa näimme hatun kellumassa ja

vähän edempänä hansikkaan hiukan pistävän esiin veden alta. Mutta

siinä kaikki. Mykän kädet eivät olleet hellittäneet kouristuksestaan;

hänen vihansa ei ollut tuntenut mitään pelkoa. Sain sittemmin kuulla,

että kun seuraavana päivänä molemmat ruumiit saatiin ylös, olivat

Clonin sormet kapteenin silmäkuopissa ja hampaat hänen kurkussaan. Jos

ihmiselle on koskaan kuolema ollut suloinen, niin ainakin hänelle!

Verkalleen poistuessamme mustan veden ääreltä, toiset kauhusta

vapisten, toiset ristinmerkkejä tehden, katsoi luutnantti minuun.

»Jumaliste!» huudahti hän kiivaasti. »Totisesti luulen, että te olette

hyvillänne.»

»Hän oli ansainnut kohtalonsa», vastasin kylmäkiskoisesti. »Miksi

näyttelisin surevaa? Hän olisi joka tapauksessa kuollut kolmen

kuukauden kuluttua. Ja tuon toisen raukan puolesta olen hyvilläni.»

Hän tuijotti minuun tovin mykkänä kiukusta. Vihdoin hän mutisi

hampaittensa raosta:

»Soisin teidän olevan vankinani.»

»Minun mielestäni olette saanut tarpeeksenne vangeista tämän päivän

osalle», vastasin. »Mutta noinpa käy», pitkitin halveksivasti, »kun

laumalle annetaan upseerin univormu. Koirat pitävät verestä. Ajurin

_täytyy_ antaa ruoskan läiskiä, vaikkei hänellä enää olekaan hevosia

rääkättävänä.»

Olimme nyt ehtineet puusillalle; hän pysähtyi.

»Hyvä on», sanoi hän ja nyökkäsi julman näköisenä. »Se ratkaisee.

Kersantti, näyttäkää tietä lyhdyllä! Te toiset menette kylään. Nyt,

herra vakooja», jatkoi hän ja silmäili minua äkäisenä ja uhmaten, »nyt

on teidän tienne minun. Luulen tietäväni, kuinka voin tärvellä pelinne.»

Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä

kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle

oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä

ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä

luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi

pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa

meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä

hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään

pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan

kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne

päin.

»Mademoiselle?» sanoin niin leppeästi kuin osasin. »Tekö siinä?»

»Clon?» huudahti hän vapisevalla äänellä. »Miten on hänen laitansa?»

»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut

— niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»

Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää,

oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän

tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja

inhosta väristen.

»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö

riitä, että olette murhannut palvelijani?»

»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen

tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»

»Kapteeni Larolle?» sammalsi mademoiselle, katsoen minuun eikä häneen.

Minä nyökkäsin.

»Miten se on tapahtunut?» kysyi hän.

»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun»,

ilmoitin hänelle.

Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen

huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka

hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän

havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka

milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen

seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen

istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa,

liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla... sehän oli selvä

todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti

huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti

puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui

sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa

mademoiselleen, mutta en voinut.

»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on

elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä

muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän

ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta

tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te

ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä,

koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia

ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä

olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän

muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni

kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää

kerran saada ilahtua _hänen_ vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt

toimittaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte

tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle...»

»Sen juuri aion saada aikaan! Ja vielä vähän enemmänkin!» vastasi hän.

»Tuhlaatte sanojanne suotta», sanoi mademoiselle.

»Odottakaa... odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä

minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos

milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä

maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää

tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä,

mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa

pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa

halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin

totta kuin Jumala minua auttakoon!»

Luutnantti käännähti koroillaan ja sylkäisi maahan.