Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä
kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa,
sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen
eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen
päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian
hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai
etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli
tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi
valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta
kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin,
mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä
ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä;
silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen
heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.
Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin
merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua
kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan
oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja
likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin
vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle
saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää.
Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.
Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi
naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa
vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen
välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti
syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä
hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän
korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.
Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti
nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta
hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen
aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka
kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta.
Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän
silmämme sattuivat yhteen.
En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta
selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt
tiesin, etten ollut erehtynyt.
»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan,
kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»
Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen
alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai
pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun
käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua
koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä
seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.
»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti.
»Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun
saattaa teidät kotiin.»
Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei
vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän
läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua,
kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja
voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston
tapaista!
Nyt puhuttelin häntä;
»No, mademoiselle», sanoin, »missä ovat tallirenkinne?»
Hän katsahti minuun... hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän
näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään,
vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes
saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän
pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.
»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin
olisi juossut itsensä hengästyksiin.
»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne
voitaisiin teitä häiritä.»
»Ja jollen tahdo?» sanoi hän.
»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti.
»Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte
minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin
rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon
puhella kanssanne seikkaperäisesti.»
»Seikkaperäisesti?» mutisi hän.
»Niin, mademoiselle.»
Huomasin, että hän värisi. »Mutta jollen tahdo», intti hän.
»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka _te_ olette»,
vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi
kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin
mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon
tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli
hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä
kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»
Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta
vieläkään hän ei sanonut mitään.
»Menenkö kapteenin puheille?» kysyin tylysti.
Hän heitti huivin kasvoiltaan ja katseli minua.
»Voi teitä roistoa... teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä.
»Jospa minulla olisi veitsi!»
»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti.
»Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani
kapteenille vai seuraanko teitä?»
»Antakaa minulle ruukku», sanoi hän kiivaasti.
Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän
sinkautti sen kauas pensaikkoon.
»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala
teitä!»
Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä
seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan
asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun
täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan.
Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa,
ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä,
jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni
ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen
alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin
olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää.
Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat
käsissäni.
Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan
valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi
huvittelivat.
»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä
pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi.
Sitten saatte mennä minne haluatte.»
»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää
samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»
»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne
tuollaisilla huomautuksilla?»
»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan;
»te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»
»En», vastasin »mutta nyt teette erehdyksen.»
»Minkä sitten?» läähätti hän.
»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan
myöskin pelkoa... niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi.
»Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa
valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai
kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon.
Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he
päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»
Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa,
joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa.
Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!
»Mikä on hintanne?» kysyi hän puoleksi tukahtuneella äänellä.
»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän
tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä
hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista
kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä,
mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»
Hän äännähti hillitysti ja suoristautui nopeasti.
»Se sisälsi... mutta senhän tiedätte, mademoiselle. Mitä hyvänsä
siinä olikaan, pudotti herra de Cocheforêt sen ratsastaessaan täältä.
Viikko takaperin hän tuli takaisin — onnettomuudekseen — etsimään
kadottamaansa.»
Hän katsoi minua suoraan kasvoihin. Hän näytti tuskin voivan hengittää,
niin suunniltaan hän oli hämmästyksestä ja jännittyneestä odotuksesta.
»Te panitte toimeen etsiskelyjä, mademoiselle», jatkoin sitten
tyynesti. »Palvelijanne nuuskivat joka sopen. Tiet ja polut, vieläpä
metsätkin tutkittiin. Mutta turhaan... sillä koko ajan oli tuo
keltainen maustekotelo kokonaisena ja avaamattomana taskussani.»
»Ei!» huudahti hän kiivaasti. »Te valehtelette kuten tavallisesti!
Maustekotelo löydettiin palasiksi revittynä monen penikulman päässä
täältä.»
»Sieltä, mihin minä ne heitin, mademoiselle», vastasin, »päästäkseni
eroon teidän kätyreistänne ja voidakseni palata luoksenne. Uskokaa
minua», jatkoin antaen lopulta rahtusen omaa itseäni, voitonriemuani,
soinnahtaa äänessäni. »Te olette erehtynyt. Teidän olisi ollut
viisaampi luottaa minuun. En ole mikään kurja raukka, vaikka te olette
kerran tallannut minut tomuun, vaan _mies_, mies, jolla on voimaa
käsivarsissa ja selvä pää sekä sydänkin, kuten teille pian osoitan.»
Hän värisi.
»Siinä vaaleankeltaisessa kotelossa, jonka kadotitte, oli
kahdeksantoista kallisarvoista jalokiveä, eikö niin?»
Hän ei vastannut, mutta hän katseli minuun kuin tuntien minun
salaperäisesti lumoavan itseään. Hänen hengityksensä näytti salpautuvan
hänen kuunnellakseen joka sanaani. Hän oli niin vähän tietoinen
kaikesta muusta, koko ympäristöstään, että jos parikymmentä sotamiestä
olisi ympäröinyt hänet, ei hän olisi huomannut heitä.
Nyt otin povestani pienen käärön, nahanpalaan kiedotun, ja ojensin sen
hänelle.
»Avaisitteko tämän?» kysyin häneltä. »Luullakseni on siinä se, mitä
veljenne kadotti. En voi vastata siitä, että kaikki ovat tallella,
sillä minä pudotin jalokivet huoneeni lattialle enkä kenties löytänyt
niitä kaikkia. Mutta jos mitään puuttuu, voi ne vielä löytää, sillä
minä tiedän, missä ne ovat.»
Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki.
Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona
hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä,
joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä
kunnian. _Morbleu!_ Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin
jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt
vastustamaan kiusausta.
Tarkastellessani niitä alkoivat hänen kätensä vapista.
»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä
on?»
»Kahdeksantoista kaikkiaan.»
»Niitä piti olla kahdeksantoista», sanoi hän.
Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti
ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että
hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä,
ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet
takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada
pitää jalokivet.
»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle
hintanne!»
»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti.
»Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin
seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi
metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin
siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta
toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen,
jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin
jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten
peruutatte ne herjaukset.»
»Kuinka!» mutisi hän. »Minä en ymmärrä.»
Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä
pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja
myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»
»Ja jalokivet?» huudahti hän läähättäen.
»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä
niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua... ei,
minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»
»Mutta on jotakin... muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen
päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin
metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»
»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette
puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla
äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta... on vielä yksi
seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»
Hän huokasi niin syvään, että kuulin sen.
»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin
muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle
on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu
linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada
ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja
kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»
Hän kohotti kätensä otsalleen. Syntyi pitkällinen vaiti olo.
»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin... minä en voi
kuulla...»
Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti
minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen
tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin
tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni,
ja nyt käsitin hänet. Hän itki.
»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle,
että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään
muuta rangaistusta minulle?»
»Ei mademoiselle.»
Hän oli vetänyt huivin päänsä yli, enkä enää nähnyt hänen kasvojaan.
»Onko siinä kaikki, mitä vaaditte?» mutisi hän.
»Siinä kaikki, mitä pyydän — nyt.»
»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa
minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi
enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja
omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen
niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että...
etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä
kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena
häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin
tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja
silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät
puhkeamaan — »anteeksi... olen kovin uupunut. Ja minun... jalkojani
palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»
»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te
olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»
»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän
vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä
on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»
Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki
oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli
pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena
vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli
yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin
riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan
tilanteeseen.
Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi
sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja
sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.
»Ne eivät anna minun tavata Clonia», vastasi hän verkalleen.
»Silloin täytyy kamarineitonne ilmoittaa se hänelle», huomautin,
»muutoin hän voi yltyä toimimaan ja kavaltaa minut.»
»Ne eivät anna meidän puhua palvelijattariemme kanssa.»
»Mitä?» huudahdin perin ihmeissäni. »Mutta sehän on häpeällistä!
Ettehän toki ole vankeja!»
Mademoiselle naurahti katkerasti.
»Emmekö? Ei, luultavasti emme, sillä jos halusimme seuraa, sanoi
kapteeni Larolle, ottaisi hän meidät ihastuen vastaan salissa.»
»Onko hän anastanut salinne?»
»Hän ja hänen luutnanttinsa istuvat siellä. Mutta me kapinoitsijat
saanemme olla kiitollisia», lisäsi hän ivallisesti; »mehän saamme vielä
pitää makuuhuoneemme.»
»No niin», sanoin, »sitten pitänee minun koettaa suoriutua Clonista
parhaani mukaan. Mutta minulla on vielä yksi suosionosotus pyydettävänä
teiltä, mademoiselle. Se vain, että te ja kälynne tulette aamulla
tavalliseen aikaanne alakertaan. Minä olen silloin salissa.»
»Mieluummin olisin tulematta», vastasi hän vapisevalla äänellä ja
pysähtyi.
»Pelkäättekö?»
»En, monsieur, minä en ole peloissani», vastasi hän ylpeästi, »mutta...»
»Te tulette?»
Hän huokasi ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:
»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen
ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät
vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa,
puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle
linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia
ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista
vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä
aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.
Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin
portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella,
ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä
sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan,
ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei
tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita
ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi
työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa
hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.
»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.
»_Morbleu!_ Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet
kiinni!»
Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä
vain kumarsin kohteliaasti.
»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle... missä
hän on?»
»_Diable!_ Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli
pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.
»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se
riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan
kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille
ikäviä seurauksia.»
»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan
sisälle.»
Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle
liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme
tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden
vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin
siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla
lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin
silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä,
ja siitä levisi ilkeätä hajua.
»_Vertu bleu_!» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen
ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän
päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»
He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät.
Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että
kykeni puhumaan, hän sanoi:
»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri
oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.»
Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua
käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!»
virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin
älkää syyttäkö minua!»
Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä
melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä
pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin,
ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan,
kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies.
Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli
haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu
viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa
kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli
puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa,
ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu _à l'espagnole_. Minuun
päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta
huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien
päältä.
»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti!
Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa... Kuka te olette, herraseni?»
»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti
hatun päästäni.
»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette?
Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»
»Ei, minä en ole herra de Cocheforêt», vastasin kylmäkiskoisesti. »Minä
olen vain vieras talossa, herra kapteeni. Olen nauttinut madame de
Cocheforêtin vieraanvaraisuutta jonkun aikaa, mutta onnettoman sattuman
johdosta olin poissa silloin, kun te tulitte.» Niin sanoen astuin
tulisijan ääreen, työnsin varovasti tieltäni hänen isot saappaansa,
jotka oli pantu siihen kuivaamaan, ja kohensin tulta, niin että se
alkoi loimuta.
»_Mille diables_!» mutisi hän. En ole eläissäni nähnyt ihmistä enemmän
ällistyneenä. Mutta nyt olin huomaavinani vain hänen toverinsa, vanhan,
jykeväleukaisen, valkoviiksisen sotaurhon, joka istui taaksepäin
nojautuneena tuolillaan ja silmäili minua avosuin ja kummastelevin
katsein.
»Hyvää iltaa, herra luutnantti», sanoin kumartaen taas. »Onpa se kaunis
ilma tänä iltana.»
Nyt puhkesi myrsky valloilleen.
»Vai kaunis ilma tänä iltana!» kiljaisi kapteeni, joka; vihdoinkin
oli saanut puhelahjansa takaisin. »Ettekö tiedä, herraseni, että
minä olen ottanut tämän talon haltuuni, että kukaan ei saa pistää
nenäänsä tänne minun luvattani? Vieras? Vieraanvaraisuutta? Tyhmää
lörpötystä! Luutnantti, kutsukaa vartio!» toisti hän kiivaasti. »Missä
on kersantti, se apina?»
Luutnantti nousi totellakseen, mutta silloin kohotin käteni.
»Hiljaa, hiljaa, kapteeni», sanoin. »Ei niin kiirettä. Te näytte
kummastuvan, nähdessänne minut täällä. Uskokaa minua, minä olen vielä
enemmän kummastuksissani, kun näen teidät.»
»_Sacré_!» noitui hän, kimmahtaen tästä uudesta nenäkkyydestä,
luutnantin silmien pyöriessä kuin kierähtämäisillään ulos päästä.
Mutta mikään ei vaikuttanut minuun.
»Onko ovi kiinni?» kysyin kohteliaasti. »Kiitos... näen sen olevan.
Sallikaa minun siis sanoa vielä kerran, hyvät herrat, että minä olen
paljoa enemmän ihmeissäni teidän tännetulostanne, kuin te voitte olla
nähdessänne minut. Sillä kun kardinaali soi minulle sen kunnian,
että lähetti minut Pariisista tänne toimittamaan asioitansa, antoi
hän minulle rajattoman valtuuden — niin, herra kapteeni, rajattoman
valtuuden tehtäväni suoritukseen. En olisi voinut mitenkään ajatella,
että minun suunnitelmani tärveltäisiin juuri silloin, kun olen
onnistumaisillani, lähettämällä tänne puolet Auchin varusväkeä
vastenmielisiksi tulijoiksi.»
»Ahaa!» sanoi kapteeni perin muuttuneena sävyltään ja ilmeeltään. »Te
olette siis se herrasmies, josta kuulin Auchissa puhuttavan.»
»Hyvin luultavasti», vastasin kuivasti. »Mutta minä tulin Pariisista
enkä Auchista.»
»Luonnollisesti», äännähti hän miettivästi. »Kuuletteko, luutnantti?»
»Kyllä kuulen, herra kapteeni», vastasi toinen. Ja he katsoivat ensin
toisiinsa ja sitten minuun tavalla, jota en käsittänyt.
»Minä luulen», sanoin sitten päästäkseni asiaan, »että te olette tehnyt
erehdyksen, kapteeni, tai sitten päällikkö on hairahtunut virheeseen.
Enkä oikein usko, että kardinaali tulee tästä hyvilleen.»
»Minä toimin kuninkaan puolesta», vastasi kapteeni hiukan korskeasti.
»Tietysti», huomautin, »mutta katsokaas, kardinaali...»
»Niin, mutta kardinaali...» tokaisi hän nopeasti, ja sitten hän
keskeytti muistutuksensa ja kohautti olkapäitään. Ja molemmat
katselivat taas minua.
»No?» sanoin.
»Kuningas...» aloitti hän verkalleen.
»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te
sanoitte —?»
»No niin, kardinaali...» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja
kohautti olkapäitään.
Nyt aloin epäillä jotakin.
»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen
häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa
teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien
ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»
»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten
sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen,
että se riittääkin.»
»Entä sitten?»
»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä!
Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon
juoda kardinaalin menestykseksi... millainen se lieneekään.»
Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut
kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli
vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea
ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui
toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin
vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla
liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään
tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja
ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin
voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton
vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet
erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali
sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen
ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä
istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.