Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan
päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä
tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana
oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle
mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt
käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin
voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle,
joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan
vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille
pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät
minut ijäisyyteen.
»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla
katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.
»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti.
»Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»
Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei
oikeastaan ollut valitsemisen varaa.
»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani
kohtalooni.
Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta
tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä
ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.
Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat
rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani
pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli
saatoin olla huoletta.
Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä
minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen
orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka
röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja,
joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa
pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti
silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja
harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä
aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian
tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa
sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki.
Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin
taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja
takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka
nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin
puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien
piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.
Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko
heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä
pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin
juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli
liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani
kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita
kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta
mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta
se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että
käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen
maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta
sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista
poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan
kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni
juoni.
Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa,
kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa;
sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla.
Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen
piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat.
Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan
kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.
Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset
kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä
laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse
vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut
ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä,
kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.
Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan
takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin
salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan
ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja
etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman
askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta
valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui
hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi
ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan
pensaaseen — häviten sinne.
Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua,
ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi
minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen
kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella
selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa,
että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot
käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven
toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja
heitin.
Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta
kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä.
Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen;
se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa
ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin
että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot
tulipunaisina ja suu ammollaan.
»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»
»Mikäkö on hätänä?» huudahti hän.
Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä
saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota,
kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen
selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen
kallisarvoisen kangaslapun päälle.
Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä
tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin
heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli
silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he
huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut
pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin
omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa
ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin
kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina
lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen
olla siinä yksinään.
Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme
näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen.
Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan
syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot
olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota
orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua
ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään
epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En
ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen
käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.
He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja
lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme
palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista
käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin
omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat
kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen
asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa
erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä
toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa
ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen,
yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua,
joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.
Viimein huudahti majatalon isäntä kiroten:
»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle
kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on
parasta.»
Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti
aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen
päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi
mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä
kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.
»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa
Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»
Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän
luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että
heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja
ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.
Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi
kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi
saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin
kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi,
ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat
jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen
pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä.
Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.
»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä
raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen
jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»
Clon ojensi toisen pistoolinsa takkutukkaiselle.
»Toinen myös!» sanoi majatalon isäntä kärsimättömästi.
Mutta Clon pudisti päätään yrmeästi.
Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti
Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen
käsiin.
»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur
koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin
ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja
senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»
Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän
katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua,
ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän
suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.
Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei
hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet
suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.
Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!»
Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni,
panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa
vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi
hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi
kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä
näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin
miehet sinne omille oloilleen.
Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen.
Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän
tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten
ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista;
mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman
epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy
satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin
vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin,
monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi
liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä
minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca
Blancaan kohtaloani vastaan.
Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi
ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja
huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme
katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit.
Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin,
ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi
Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen
jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti
häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi
seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä
käsky.
En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta,
kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään
levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta.
Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen
kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me
kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti,
lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki
laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.
Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme
pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa
toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi,
jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä
syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin
niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja
ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa.
Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan
vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja
ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota
ja hiljaista.
_Mon Dieu!_ Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat
kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin
hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen
tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani
jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi
minulle, että minun piti istua alallani.
»Eteenpäin, monsieur!» tiuski hän. »Eteenpäin!»
»Mutta hattuni!» huomautin minä. »_Mille tonnerres_, täytyyhän minun
toki...»
»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä
pyssynsä. »Yksi — kaksi —»
Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin
raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin
minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista
härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan —
kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän
kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan
surmaamana! Niin ei saanut käydä. _Yhtä_ miestä vastaan minä tarpeen
tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö
täynnä pistooleja.
Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni
alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin
jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta
syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut
kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä
tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan
louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko
pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.
Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä
hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän
päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni
lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin
nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu.
Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni
mielenliikutustani aloin vihellellä.
»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin
kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan
pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:
»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi,
monsieur!»
»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni
voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään
huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen
turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.
»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä
siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan
Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä
olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti
kauhuissaan.
Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä
aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta
pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.
»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti
purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso
kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo
merkitsee?»
Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin
hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin
kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua
värisytti väkisinkin.
»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen
silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra
siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne
olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui
käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen.
Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»
Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli
minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan
päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti
suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin
eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin
pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani
taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja
sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin
helposti.
Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain
kauhuissaan.
»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä
hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta
ympärilleen.
»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka
miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan
ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi.
»Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»
Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin,
ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan,
ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja
ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli
nyt pyssy.
Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin
itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen
paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli
selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.
»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta
muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»
Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten
hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni
pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme
edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä
aioin tehdä.
»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun
pääsemme sinne asti.»
»Tunnin kuluttua on pimeä», huomautti hän jurosti.
»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin
voimme.»
Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän
reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän
syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle
liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava
illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli.
Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme
tulta.
Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut
käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi
miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen
mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän
hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos
annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi
keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen,
niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen
paikkaan.
Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa
itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan
oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken
kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän
erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin
halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön
vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute
inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt
sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni
tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän
pyrenealaisen yön.
Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä
istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen
vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä.
Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin?
— kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä
ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä
utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen
auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin
kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me... mutta mitä? Minähän
käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon,
otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla.
Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus
pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —
Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti
tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös
sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa.
Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat
säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia
pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja
ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva
paimenpoika.
»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli
ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet
harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.
»Mitä pikemmin, sitä parempi!» vastasi hän vihoissaan.
»Ja minä toivon, etten ikinä enää näe kasvojanne, monsieur.»
Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme
erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.
»Hehei!» huusi hän laulavalla äänellä.
»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä
on hätänä?»
»Sotamiehiä on kylässä.»
»Sotamiehiä?» toisti Antoine epäuskoisesti.
»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan.
»Puolisataa. Auchista.»
Antoine kääntyi minuun päin kasvot vimmasta vääntyneinä.
»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme
kaikki hukassa. Ja valtiattareni? _Sacré!_ Jos minulla olisi tuo pyssy,
niin ampuisin teidät kuin koiran.»
»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä
vähän kuin sinäkin.»
Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri
kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään
rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä
sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta
toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin
hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että
matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa,
olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli
sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta,
sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut
suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti
kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä:
nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.
»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle.
»Tulkaa mukaan!»
Hän kohautti olkapäitään ja pysyi alallaan.
»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni!
Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»
Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen
seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin
kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos.
Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät
torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen
tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän
ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa
marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan;
heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä
lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia
rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja
kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.
Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha
kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli
pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani
Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi
paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta
minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat
kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin
en nähnyt häntä.
Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en
sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven
edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala
huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä
kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana
savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun
hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi
tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen
minuun kuin pökertyneenä.
Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin
ja sanoi:
»No, likakarhu! Mitä siinä tollotat?»
»Pahaahenkeä!» mutisi isäntä, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi
tuolillaan.
Hän säpsähti, kun huomasi minut seisomassa ihan takanaan.
»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te
palvella minua, veikkonen.»