Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä
soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin _minä_ olisin saavuttanut
voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli
sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen.
Jos hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja
antanut hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä,
pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna ja
voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut teräväjärkisyytensä
minun oveluuttani vastaan, naisellisen tahdonvoimansa minun
kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt voitolle. Ja miten hän olikaan
nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani haudoin kaikkea tätä ja myöskin
aloin oivaltaa etäisempiäkin seurauksia sekä kuinka täydellisesti
hänen menettelytapansa oli tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni
kehittymisen mihinkään suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.
Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua
pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin
uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos
siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin
sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin
ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt
tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen yrityksen
jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön edessä,
olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä häpeällinen
rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani vangitsi raivoni, oli
vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin pimeässä ja nousin
noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin vaatteeni, joita jo
oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin. Lopulta, kun jo
olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun täytyi viettää
yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin kulkuni niitä
kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman minuutin kuluttua
olin kylän raitilla.
Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta, mutta
ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni
vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin
raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni
huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa
silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään,
monsieur!»
Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui
kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi
hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan.
Sitten hän vilkaisi minuun olkansa yli.
»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden ääreen ja
nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.
»Niin tein», vastasi hän nyökäten. »Illallisenne on juuri valmis.
Ajattelin teidän saapuvan näihin aikoihin.»
Hän irvisteli niin sanoessaan, ja vaivoin sain kiukkuni hillityksi.
»Onko mademoiselle de Cocheforêt sanonut teille», kysyin
välinpitämättömäksi tekeytyen, »missä olin?»
»On, mademoiselle... tai madame», vastasi hän taas virnistäen.
Hän oli siis kertonut tuolle miehelle, minne hän oli minut jättänyt
ja miten hän oli minut pettänyt! Hän oli tehnyt minut koko kylän
naurunaiheeksi! Raivoni leimahti uudestaan sitä ajatellessani, ja
nähdessäni miehen ilkkuvat kasvot kohotin nyrkkini.
Mutta hän luki uhkauksen silmistäni ja ponnahti vikkelästi jaloilleen,
muristen ja käsi veitsen päätä tapaillen.
»Älkää tehkö sitä toistamiseen, monsieur!» huusi hän rumalla
murteellaan. »Minulla on vielä haava päässäni. Nostakaa kätenne kerran
vielä, niin minä viillän teidät kuin tapetun sian!»
»Istuutukaa, pölkkypää», sanoin minä. »Ei ole aikomuksenani tehdä
teille mitään pahaa. Missä on vaimonne?»
»Työssään.»
»Hänenhän pitäisi laittaa illalliseni pöytään», huomautin.
Hän nousi vastahakoisesti, haki lautasen ja kaatoi siihen kaalisoppaa.
Sitten hän meni kaapille ja otti sieltä ruisleivän ja tuopin viiniä,
vieden ne pöytään.
»Tässä sen näette», sanoi hän lyhyeen.
»Huono vastaanotto», vastasin.
»Ei, kuulkaas nyt, hyvä herra!» mutisi hän kiukkuisesti. »Saatte olla
tyytyväinen! Minulla on omat epäluuloni. Ja jollei armollinen neiti
olisi antanut käskyä, iskisin puukon nahkaanne tänä iltana. Saisitte
maata ulkona ettekä täällä sisällä, ja minä luulen, ettei kukaan
surisi teitä. Mutta tämän nyt saatte pitää hyvänänne. Pitäkää suunne
kiinni, ja kun huomenna käännätte selkänne Coeheforêtille, niin menkää
kerrassaan älkääkä ikinä palatko.»
»Tyhmyyksiä!» sanoin, mutta myönnän olleeni hiukan tyrmistyksissäni.
»Uhkaukset eivät merkitse mitään, niistä huolimatta voi elää kauan.»
»Pariisissa ehkä», tokaisi hän merkitsevästi, »mutta täällä ei.»
Sitten hän oikaisi vartensa suoraksi, nyökkäsi ja meni takaisin tulen
ääreen; minä kohautin olkapäitäni, aloin syödä ja olin unohtavinani
hänen läsnäolonsa. Liedellä paloivat halot synkästi eivätkä valaisseet
ollenkaan. Viheliäinen öljylamppu, joka levitti aaveellisia varjoja
yli huoneen, teki pimeyden vain vielä tuntuvammaksi. Matalakattoinen
pirtti, jonka permanto oli tiiviiksi tallattua multaa ja jossa
oli likaisia vaatekappaleita viskeltyinä hujan hajan, löyhkäsi
valkosipulille ja pilaantuneelle, huonolle ruualle. Ajattelin
Cocheforêtin linnan valoisaa salia, hauskasti katettua pöytää, sen
rauhallisuutta ja tuoksuvia ruukkukasveja; ja vaikka olin liian vanha
soturi menettääkseni ruokahaluni pesemättömän lusikan takia, tunsin
kuitenkin muutoksen ja panin sen mademoisellen tiliin.
Isäntä katseli minua salavihkaa lieden äärestä, arvasi ajatukseni ja
nauraa virnisteli itsekseen.
»Hieno ruoka, hieno käytös!» jupisi hän halveksivasti. »Pane
mieronkiertäjä hevosen selkään, niin hän ratsastaa — takaisin
kapakkaan!»
»Suu kiinni», vastasin vain, muljauttaen häneen vihaisen katseen.
»Oletteko lopettanut?» kysyi hän.
Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin
likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin,
tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti
sen, avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen.
Ovesta tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän
huoneen yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle
lyödäkseni sen kiinni.
Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni
pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä astioita
ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin hiukan,
kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja vielä
enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.
Hän istui multapermannolla kynttilänpätkä edessään, ja molemmin puolin
oli ladottu korkeaksi kasaksi kaikenlaista kamaa. Näkyviini osuessaan
hän erotteli ja nosteli toisesta; läjästä toiseen kaikenlaisia
likaisia, inhoittavia roskia, puisteli ja tarkasteli jok'ainoaa
rippua erikseen ennen kuin laski sen kädestään, otti pinosta toisen
ja menetteli sen kanssa samaten, tehden kaikki niin tarkalleen ja
varovasti, näköjään niin kärsivällisen väsymättömänä, että jäin siihen
seisomaan ihan kummissani. Toisia esineitä — ryysyjä — hän piteli valoa
vasten, toisia puristeli sormiensa välissä, toisia taasen repi pieniksi
palasiksi. Ja koko ajan seisoi hänen miehensä innokkaasti katsellen,
lautanen yhä kädessään, niinkuin olisi emännän omituinen homma suuresti
kiinnittänyt hänen mieltänsä.
Minäkin seisoin katselijana, ehkä puoli minuuttia; sitten osui mies
vilkaisemaan ovelle, ja hänen silmänsä kohtasivat minun katseeni.
Hän hätkähti, mutisi jotakin vaimolleen, ja nopeana kuin ajatus hän
potkaisi kynttilän kumoon, niin että komero tuli pilkkosen pimeäksi.
Minä noiduin hävytöntä lurjusta ja menin nauraen takaisin tulen ääreen.
Tuossa tuokiossa hän säntäsi perässäni, kasvot raivosta tulipunaisina.
»_Ventre-saint-gris_!» kirosi hän ja tunkeusi ihan lähelle minua. »Enkö
minä ole isäntä omassa talossani?»
»Kyllä minun puolestani», vastasin kylmäkiskoisesti, olkapäitäni
kohauttaen. »Ja jos vaimoanne miellyttää penkoa roskia ja ryysyjä tähän
aikaan illasta, niin se on oma asianne.»
»Kirottu vakooja!» karjui hän kuohuen vimmoissaan.
Minä olin oikeastaan hyvinkin kiukuissani, mutta kun en olisi mitään
hyötynyt riitelemisestä tuon roikaleen kanssa käskin hänen aivan
lyhyesti pitää huolta tehtävistään.
»Valtiattarenne on antanut teille määräyksiä», sanoin halveksivasti.
»Totelkaa niitä.»
Hän sylkäisi lattialle, mutta tyyntyi sentään tuntuvasti.
»Olette oikeassa», vastasi hän yrmeästi. »Samapa tuo, koska teidän on
lähdettävä täältä kello kuuden aikaan aamulla. Ne ovat lähettäneet
tänne hevosenne, ja tavaranne ovat ylisillä.»
»Siinä tapauksessa menen sinne», vastasin. »En ollenkaan kärky
seuraanne. Antakaa minulle kynttilä.»
Hän totteli vastahakoisesti, ja hyvillä mielin käänsin hänelle selkäni.
Mutta ylös tikkaita kiivetessäni en voinut olla kummastelematta, mitä
hänen vaimonsa puuhasikaan, koska mies niin vimmastui siitä, että olin
joutunut näkijäksi. Isäntä ei ollut vieläkään ehtinyt oikein tyyntyä.
Hän syyti haukkumasanoja perääni, ja kun hän ei minun poistuttuani
voinut muulla tavoin purkaa kiukkuaan, huusi hän minulle katon läpi,
että minun tuli olla valmiina kello kuusi, ja muita häpeämättömyyksiä,
joista ei tullut loppua ennen kuin hän oli huutanut itsensä väsyksiin.
Nähdessäni tavarani, jotka muutama tunti sitten olin jättänyt linnaan,
nyt hajalleen heitettyinä ullakkokammion lattialle, oli suuttumukseni
herätä uudelleen. Mutta toisaalta olin näännyksiin asti väsynyt. Illan
nöyryytykset ja vastukset olivat minut niin masentaneet, että pari
sadatusta mutistuani aloin sulloa satulareppujani kuntoon. Kostaa kyllä
tahdoin, mutta miten ja milloin, sen suunnitelman päätin jättää aamuun.
Nyt en jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi jälkeen kello kuuden, ja
korkeintaan kaipasin, että minulla olisi ollut tilkka armagnacia, jonka
olin tuhlannut mokomillekin rihkamakauppiaille alhaalla keittiössä. Se
olisi nyt tehnyt minulle hyvää.
Olin vaivaloisesti saanut ensimmäisen satulalaukun täytetyksi ja
sullonut melkein valmiiksi toisenkin, kun löysin jotakin, mikä
riehaannutti minut kuin pahanhengen villitsemäksi — sen pienen
vaaleankeltaisen maustekotelon nimittäin, jonka mademoiselle oli
pudottanut ensimmäisenä yönä nähdessäni hänet majatalon ulkopuolella ja
jonka olin silloin ottanut talteen. Sen koommin en ollut sitä nähnyt
ja olin melkein unohtanutkin sen. Kun nyt taivutin laskoksille toisia
liivejäni, joita silloin olin käyttänyt, putosi se taskusta.
Sen näkeminen muistutti mieleeni kaikki: tuon yön, mademoisellen
kasvot lyhdyn valossa, omat kavalat suunnitelmani ja niiden lopun,
ja lapsellisen raivokohtauksen valtaamana — kauan tukahdutettu
suuttumukseni siinä purkautui — otin maustekotelon lattialta, revin
sen ja heitin palaset pois. Hienoa, hyvältä tuoksuvaa jauhetta pölysi
pilvenä ympärilläni, ja samalla kertaa putosi joitakin tukevampia
siruja helähdellen lattiapalkeille. Kumarruin katsomaan, mitä ne olivat
— kenties jo kaduin äkkipikaisuuttani — mutta ensimmältä en voinut
nähdä mitään. Lattia oli likainen ja vastenmielinen ja valaistus huono.
Mutta toisinaan on ihminen itsepintainen pikkuseikoissa; niinpä siirsin
kynttilänpätkän lähemmäksi. Silloin huomasin valopilkun, jotakin
säihkyvää, mikä silmänräpäykseksi välähti lian ja roskain seasta
lattialla. Seuraavassa hetkessä se oli poissa, mutta olinhan kuitenkin
nähnyt sen. Jännitin katsettani ja siirsin kynttilää, ja nyt kimmelsi
taas, tällä kertaa toisesta paikasta. Hyvin kummastuneena laskeuduin
polvilleni, ja pian löysin pienen kristallisirun. Aivan sen vieressä
oli toinen... ja tuolla vielä yksi... kaikki olivat jotensakin herneen
kokoisia. Minä korjasin kaikki kolme ja nousin pystyyn, pidellen
kynttilää toisessa ja kristalleja toisessa kädessäni.
Ne olivat timantteja! Kallisarvoisia timantteja! Sen käsitin heti.
Kun liikutin kynttilänpätkää edestakaisin niiden ylitse ja näin tulen
kipinöivän ja välähtelevän niiden sisässä, tiesin piteleväni aarretta,
jolla olisin voinut ostaa tämän rappeutuneen majatalon ja sen sisällön
kymmeneen kertaan! Ne olivat timantteja! Jalokiviä, niin kauniita ja
niin harvinaisen puhtaita — sen verran osasin arvostella jalokiviä
— että käteni vapisivat, otsani kävi kuumaksi ja sydämeni tykki
voimakkaasti. Hetkiseksi luulin näkeväni unta tai mielikuvitukseni
kujeilevan minulle; suljin silmäni ja avasin ne vasta tovin kuluttua.
Mutta niin tehtyäni ne olivat yhä siinä, kovina, todellisina,
särmikkäiksi hiottuina. Vihdoinkin varmistuneena, puolittain iloissani
ja puolittain pelästyksissäni, puristin ne kouraani, hiivin varpaillani
ullakon laskuluukulle, nostin satulani sitä vasten, asetin satulareput
eteen ja levitin viittani koko röykkiön yli, sydämeni rajusti
jyskyttäessä kaiken aikaa.
Sitten hiivin takaisin, otin kynttilän ja aloin etsiä lattialta,
kärsivällisesti, tuuma tuumalta, paljain jaloin, sillä vähäisinkin
hisahdus sai minut vapisemaan ryömiessäni edestakaisin kitisevillä
palkeilla. Koskaan ei ole mikään vaaniminen onnistunut paremmin.
Maustekotelon palasista löysin kuusi pienempää timanttia ja pari
rubiinia. Kahdeksan isoa timanttia löysin lattialta. Kaikkein isoin ja
viimeiseksi löytynyt oli lentänyt kauas seinän vierelle perimmäiseen
loukkoon. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin löysin sen, ja sitten
konttasin vielä tunnin ympäri lattiaa, pitkittäen etsiskelyäni.
Lopulta varmana siitä, että olin kaikki löytänyt, heittäysin satulani
päälle laskuluukulle istumaan ja satulalaukusta ottamani vahakynttilän
viimeisessä lepattavassa valossa istuin ihailemassa aarrettani,
jollaisen olisi voinut kuvitella Golkondan satumaasta saaduksi.
Valon sammuminen lopetti ihasteluni. Kun istuin pimeässä pidellen noita
kalliita kiviä, oli ensimmäisenä ajatuksenani, miten voisin säilyttää
niitä turvallisesti; aluksi kätkin ne saappaani sisustuksen väliin.
Toisena ajatuksenani oli kysymys, kuinka ne olivat joutuneet hyvälle
tuoksuvaan jauheeseen mademoiselle de Cocheforêtin maustekoteloon.
Minuutin mietintä johti minut hyvin lähelle arvoituksen ratkaisua ja
valaisi samalla monta hämärää seikkaa. Mitä Clon oli etsinyt polulta
linnan ja kylän väliltä, mitä majatalon emäntä oli hakenut rikkojen
seasta, sen tiesin nyt — maustekoteloa luonnollisesti. Tiesinpä
myöskin, mikä oli aiheuttanut sen äkillisen levottomuuden, joka oli
herättänyt huomiotani linnassa — tämän maustekotelon menetys.
Siinä seisoin hiljaa hetkisen. Mutta aste asteelta selkeni minulle
kaikki kuin päivä. Mieleeni välähti, kuinka jalokivet olivat joutuneet
maustekoteloon; minulle selvisi, että mademoiselle ei ollut niitä
kadottanut, vaan herra de Cocheforét. Viimeiseksi arvaamani seikka
tuntui minusta niin tärkeältä, että aloin äänettömänä kävellä
edestakaisin huoneessa, sillä nyt olin niin kiihdyksissäni, etten
voinut pysyä alallani.
Mutta laskelmani eivät pysähtyneet siihen. Pian arvasin, että siinä
olivat perhejalokivet, talon viimeinen aarre, ja että herra de
Cocheforêt, nähdessäni hänet majatalon luona, oli matkalla viemään
niitä pois maasta, joko estääkseen hallitusta ottamasta niitä
takavarikkoon tai hankkiakseen rahoja niiden myynnillä — rahoja, jotka
käytettäisiin johonkin viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Pariin
kolmeen päivään Cocheforêtista lähdettyään hän ei ollut huomannut
niiden häviämistä, sillä vuoriteitten vaarat olivat askarruttaneet
hänen ajatuksiaan. Sitten hän oli kaivannut kallisarvoista
maustekoteloa ja heti kääntynyt samaa tietä takaisin.
Mitä enemmän ajattelin eri asianhaaroja, sitä varmemmaksi pääsin siitä,
että olin tavannut oikean ratkaisun, ja koko yön valvoin pimeässä
pohtien, mitä minun piti tehdä. Jalokiviä ei voinut irrallisina ollen
milloinkaan tuntea; kukaan ei voinut vaatia niitä. Se tapa, kuinka ne
olivat minun käsiini joutuneet, ei voinut milloinkaan tulla ilmi. Ne
olivat minun... minun... minä saatoin menetellä niiden kanssa miten
tahdoin. Viisitoistatuhatta kultarahaa, kenties kaksikymmentätuhatta,
ja minun piti matkustaa kello kuudelta aamulla, tahdoin tai en! Voisin
matkustaa Espanjaan, jalokivet taskussani. Mikä estäisi?
Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin
ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi
myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa?
Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen
voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä
nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta
varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja
sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä
hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille
ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena
Cocheforêtin pyydystykseen, tai... ja viiden aikaan aamulla, istuessani
kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä
verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta
ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se
suunnitelma, jonka panin täytäntöön.
Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt
terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli
uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin
koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja
kumpi saisi kurituksen.
Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada
puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa
lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani
suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan
pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni
jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin
hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin
— joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli
tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman
verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä
saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes
sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.
Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua
töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli
kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja
tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja
menin alas.
Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä
sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää
ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan
ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.
Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen
lampun käryä ja murisin:
»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle
tuulelle kuin todella olinkaan.
Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja
halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.
»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi
irvistäen.
»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista
Auchissa.»
»Se voi olla mahdollista», vastasi hän, taaskin virnistäen.
En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista;
avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin
silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma
tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut
minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä
hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua
— minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt
majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale.
Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat.
Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä
toiseen kantapäähän.
Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut
säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle
ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli
tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»
»Käskystä», vastasi hän lyhyeen.
»Kenen käskystä?»
»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se
riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta
sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»
»Mutta jos minä en seuraa teitä?» huudahdin.
»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä
ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.
»Aiotteko murhata minut?» kysyin raivostuneena.
Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa
sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin
sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa,
mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka
säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia
ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan,
värisytti minua.
»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän
ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi
hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja
asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette
pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä
täällä että taipaleella.»
Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin
mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.
»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä
pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme
Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»
Hän nousi heti.
»Lähtekäämme sitten», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja menkää edellä.»
En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa
teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän
miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut
minulle mitään hyvää.
Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni,
ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi.
Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni
satulaani ja tavaroitani.
Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa,
jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko
ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa
ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt
maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja
silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla
oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa
kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään
minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta
kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle,
mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti
olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän
haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.
»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin
purevasti, heittäytyessäni satulaan.
»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen
—toistaiseksi.»
Siihen en vastannut — mitä olisinkaan sanonut?
Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin
pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin.
Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme
lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin
ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi
aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja
me läksimme taas liikkeelle.
Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas
laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon
isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi
hän.
Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka
kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa.
Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat
puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis
hevoseni.
»Miksi niin?» kysyin uhmailevasti. »Ettekö luule minun tuntevan tietä?
Tämähän tie, jota nyt ratsastamme, vie Auchiin.»
»Auchiin kyllä», vastasi hän äreästi. »Mutta me emme ole menossa
Auchiin.»
»Minne sitten?» tiedustin suuttuneena.
»Sen saatte pian nähdä», vastasi hän häijysti hymyillen.
»Niin, mutta minäpä tahdon tietää sen nyt!» huudahdin vimmastuneena,
sillä nyt en voinut hillitä itseäni kauemmin. »Näin pitkälle olen
seurannut teitä hyvällä. Teidän on helpompi saada minut mukaanne, jos
ilmoitatte minulle aikeenne.»
»Te olette mieletön», mutisi hän.
»En», vastasin minä. »Tahdon vain tietää, minne olen matkalla.»
»Espanjaan», sanoi hän. »Oletteko tyytyväinen?»
»Ja mitä aiotte tehdä minulle siellä?» kysyin, ja sydämeni alkoi sykkiä
rajusti.
»Jättää teidät sikäläisten ystäviemme haltuun», vastasi hän töykeästi,
»jos käyttäydytte kunnollisesti. Muutoin on kyllä mukavampikin tapa,
joka samalla säästää meiltä noin pitkän matkan. Voitte valita,
monsieur. Minkä pidätte parempana?»