Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan
madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen ilmestyminen
puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti paatumistani
ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni — minkä kenties
olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa oli, joka erotti
minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me voisimme pitkää
aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me olimme toisistamme
mielipiteittemme, kokemustemme ja tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun
mielessäni tein tai kuvittelin tekeväni pilaa heidän korkealentoisista
tunteistaan, en vähemmin nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt
minut hetkeksikään uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin
kääntyä — kääntyä ja panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten
arkailujen, yksinäisen hetken kuvittelujen tähden.
Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin
yli kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa
uneliaina ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä
minulle hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin
taas uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat
puolittain nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat
kohtaukset, Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä
miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin
elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja
kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi paljoa
enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus enempää kuin rauha ja
turvallisuus.
Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona
päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain
väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen
tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle, mikä
juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui
mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä,
jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne
omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys,
jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin
kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen puute,
mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni välillä,
niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival,
joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan
heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä, joiden
tähden olin tänne tullut.
Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä
rikkoi lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin
ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen
tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan havaitsin
heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa puolikovaa ja
kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän lähellään katseet maahan
luotuina ja tyrmistynein kasvoin.
Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan
äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen;
madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat
saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut
tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä
vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla
suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään.
Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin
mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen
kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.
Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän
ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa
kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle
tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame
ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli
madamekin sisälle ja hävisi.
Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin
pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan
tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat
yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni häirinnyt
ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin tunsin
mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin päältäpäin
näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos
tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja
saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.
Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan
sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen
ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että
herra de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli
molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja surua;
siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen
kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää.
Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli odottamatta
tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.
Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä
kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli
autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein
odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.
Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa alhaisuuttani,
mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen tunteen. Päätin nyt
lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään tekeillä. Olin kerran
käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu vastaan puolittain
jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla oli pääsy
ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei voinut
näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen
mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.
Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko
ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi
orava ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika
röhki ja penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen,
enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin
keksimättä minua.
Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän eteni
niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut
luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä
liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän tuon
tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan lehväkimpun.
Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli epäluuloisesti
ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse näkymättömiin;
ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan askarrukseensa, köyristäysi
jos mahdollista vielä syvempään kuin ennen ja tarkasteli maata mitä
tyystimmin.
Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä.
Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain,
että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea aseman
jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia, niin ei
minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta
vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut takaisin,
saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä. Sitäpaitsi
tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin joudutti
askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani hänen
toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin
kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein
tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta
turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein suoristausin
selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.
En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä tapasin
madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän katsahti kiihkeästi
minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa suuresti erehtynyt,
ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut jotakuta muuta
tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti nolostuksensa ja otti minut
vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta hän kääntyi useankin kerran
taloon päin meidän puhellessamme ja tuntui koko ajan olevan rauhaton
ja varuillaan. Niinpä en kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle
ja hän heti jätti minut mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain
yhä varmemmaksi siitä, että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä
se oli ja koskiko se ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut
sanoa. Mutta jotakin merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä
uteliaammaksi, mitä kauemmin seisoin yksinäni.
Madame tuli nyt takaisin ja näytti miettiväiseltä ja hiukan
alakuloiselta.
»Se oli Clon, eikö niin?» sanoin, tutkivasti vilkaisten hänen
kasvoihinsa.
»Niin oli», vastasi hän. Hän puhui hajamieliseen tapaan eikä katsonut
minuun.
»Miten hän puhuu teille?» kysyin hiukan ivallisesti.
Sävyni herätti hänen huomionsa, kuten olin arvellut.
»Merkeillä», sanoi hän.
»Eikö hän... eikö hän ole hiukan höperö?» kysyin edelleen. Tahdoin
houkutella hänet puhumaan ja unohtamaan itsensä.
Hän loi minuun äkkiä läpitunkevan silmäyksen ja katsoi sitten alas.
»Te ette pidä hänestä?» sanoi hän hiukan uhkamielisesti »Olen huomannut
sen, monsieur.»
»Enpä luule, että hänkään pitää minusta», vastasin kuivasti.
»Hän on vähemmän luottavainen kuin me», selitti madame
yksinkertaisesti. »Ja sehän on aivan luonnollista. Hän on nähnyt
enemmän maailmaa.»
Tämä sai minut hetkeksi vaikenemaan, mutta hän ei näyttänyt huomaavan
sitä.
»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin hetken
vaitiolon jälkeen.
»Hän on käynyt kylässä», vastasi madame.
Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei
näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen
vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.
»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?»
huomautin.
»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte sen,
en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on usein levoton
jonkun tähden, josta me pidämme.»
Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen
sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla, ja
onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas,
niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma,
että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja
kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan tapaan
kuin mahdollista.
»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti hän
hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.
»Kyllä», vastasin minä ja vapisin.
»Olette kai myös kuullut, että hän... että hän toisinaan tulee yli
rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen.
»Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»
Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena,
minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin
kohteliaisuuteen.
»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen, »kun
hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon, madame.»
Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti ajatellessaan
puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei puhunut enempää,
mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran. Sitten hän nousi.
»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä lähden
sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan hän ei tule
illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän pitänee
suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»
Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän
sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista
kehnoa uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi
kuin ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän
suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja
yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon
saaliin.
_Nom de Dieu!_ Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken tämän?
Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut sellaisella
menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti hyväkseen.
Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle, jonka olin
ottanut suorittaakseni.
Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan herra de
Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän todella oli
täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton paluunsa ollut
taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan salaisuutena? Kenen jälkiä
Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä madamen levottomuuteen? Pian
voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja kun naiset eivät näyttäytyneet
illallispöydässä, oli minulla hyvä tilaisuus antaa aivojeni askarrella,
ja tunnin kuluessa ehdin ajatella monen monituisia ratkaisuja
salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei oikein sopinut, mikään ei
selittänyt asiaa uskottavasti.
Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin
tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa —
minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos
kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin. Epäröitsin
hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja kääntyi
tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen käytöksessään;
mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen taakse hän meni
polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon itäpuolelle ja tuli siten
uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui käytävää ylöspäin, meni
sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään talon ympäri kertaakaan
seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta! Myönnän olleeni kovin
ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin lähtenyt, ja huomasin
päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen. Olin varma siitä, ettei hän
ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yhtä varma olin siitä,
ettei hän ollut havainnut minun seuranneen häntä. Minkätähden hän oli
sitten tehnyt tämän kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia
jälkeen pimeän tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan
ihmisolentoa ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan
kuin odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä
päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen
tunnin pitempään kuin tavallisesti.
Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan
päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein
hyvin. Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän
kuin olisin luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin
mietteisiini.
Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja
katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten
aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa
kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa
Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi
minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut
rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat hiljaisuudessa;
silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi olla yhden
tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni torkahdin.
Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin
ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi
pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.
Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat
nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa
tieltä. Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen
kiusaukseen nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut
nähdä ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja
punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen
tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä,
vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä
iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt
siinä tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne
olivat madame ja portinvartija.
He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten madame
sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Madame erosi
hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen mennessä ruohikon
yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.
Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä, jota
minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että ratkaiseva
hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä enemmän.
Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja kuohutti
mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin innokas
suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan korvani ja
poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän reunaan ja
astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä varovammin
eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja nyt seisahduin
ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de Cocheforêt
ilmestyisi tiheiköstä.
Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan.
Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka
oli raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään.
Tämä kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti
pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei
läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin puolin
tietä.
Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin
suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut
tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja
kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän
enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän matkaa
käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin, nähdäkseni minne
hän oli mennyt.
Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja
madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten
viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja
kirosin metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti
kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka
kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua alkoi
suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti ulottuvan
Espanjaan asti!
Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni.
Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei!
Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin, pensasseinämien
milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin loistellessa aina
sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat tai orapihlajat,
marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta aina korkeina,
jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä käytävää näin madamen
samoavan eteenpäin tasaisin askelin, ainoana liikkuvana olentona, mitä
oli näkyvissä. Ihmettelin, pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin
perässä — mutta ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut
toiselle vähän kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.
Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame oikealle,
toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan loppua. Pari
kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain löytää
takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset
askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän harvoin
katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä, jota
pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun kiertokasvin
hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä näytti
iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille
taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai
hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka silmänräpäykseksi
hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta olennolta. Minä
laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut itseäni
kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei samonnut
enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen kaatuneelle
puunrungolle tien viereen.
Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki
hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin
ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli
laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean peninkulman
päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja hehkua. Vihdoin,
minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi vaellustaan
verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes hän oli
hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin hänen jälkeensä,
ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin kasvoista kasvoihin häntä
vastassa.
Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut,
pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli
viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan
värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.
»Vakooja!» huusi hän. »Koira! Te — aatelismies! Voi, hyvä Jumala! Jos
te olette yksi meistä — jos te ette todellakaan kuulu _la canailleen_,
niin saamme vielä kalliisti maksaa tästä! Saamme katkerasti sovittaa
sen vastedes. Minä en uskonut», jatkoi hän, ja joka tavu sattui kuin
ruoskan sivallus, »että maailmassa oli mitään niin kunnotonta kuin te!»
Minä sopersin jotakin — en tiedä mitä. Hänen sanansa polttivat
sydäntäni. Jos hän olisi ollut mies, niin hän olisi pian maannut
kuolleena jaloissani.
»Luulitte harhaannuttaneenne minut eilen», pitkitti hän matalalla
äänellä, mutta lieventämättä sitä ylenkatsetta ja suuttumusta, joka
vapisutti hänen huuliaan ja teki hänen äänensä niin hehkuvan teräväksi.
»Te vehkeilijä! Te kavala teeskentelijä! Luulitte, että oli niin helppo
pettää naista — nyt olette itse tullut petetyksi. Jumala suokoon,
että teillä olisi kylliksi hävyntuntoa, voidaksenne kärsiä!» jatkoi
hän armottomasti. »Puhuitte Clonista, mutta teihin verraten on Clon
maailman puhtain ja kunniallisin ihminen.»
»Madame», sanoin käheästi ja samalla tunsin kasvojeni käyneen
tuhkanharmaiksi, »ymmärtäkäämme toisiamme oikein...»
»Jumala varjelkoon siitä!» huudahti hän heti. »Niin en tahdo itseäni
tahria!»
»Hyi, madame», sanoin vapisevalla äänellä. »Mutta te olette nainen. Tuo
olisi maksanut miehelle hänen henkensä.»
Hän nauroi katkerasti.
»Olette oikeassa», vastasi hän, »minä en ole mies, ja että _te_
olette, siitä saatte kiittää Jumalaa. Mutta minä en ole myöskään
'madame'. Madame de Cocheforêt on viettänyt tämän ehtoopäivän — teidän
poissaolonne ja typeryytenne ansiosta — miehensä parissa. Niin, toivon,
että se viiltää sydäntänne!» jatkoi hän ja puri raivoissaan valkoiset
hampaansa yhteen. »Toivon, että se vihloo teitä! Olette vakoillut ja
ollut halpamainen ja samalla toimittanut asianne huonosti, monsieur
Tomppeli — onnittelen teitä!»
»Te ette olekaan madame de Cocheforêt?» huudahdin kesken häpeilyni ja
raivoni kivettyneenä tästä tiedosta.
»En, monsieur», vastasi hän kiivaasti. »Sitä en ole. Ja suokaa minun
huomauttaa — sillä meille ei valehteleminen ole _yhtä_ helppoa kuin
teille — että minä en ole milloinkaan sanonut olevani madame. Te itse
erehdyitte niin perinpohjin, että meidän ei tarvinnut johtaa teitä
harhaan.»
»Mademoiselle on siis...»
»Madame... niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja markiisin
sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että tuttavuutemme on
lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen, herraseni. Kun vielä tapaamme —
jos koskaan tapaamme, mistä Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin
silmin, »ette rohkene puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien
ruoskia teidät. Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla
enää ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan
ei saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat
kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn siitä.
Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne luo,
suomittu kylänrakki... vakooja, kehno raukka!»
Näin sanoen hän kääntyi poispäin ja meni.