Niin, yöllä kun kuollut hän on.
Varjo.
Sivullas, takanas tai edelläsi
käy varjo, poistuu vasta tyköäsi,
kun tulee pimeä. Niin kuolo on
alati elämästä eroton.
Kukkaköynnös.
Pukunne, rouva, huomion saa köynnöksistä
suuremman, kuin tuo kukkakimppu neitisen;
kun kevät on myös aina aika kukkaisten;
vaan talvi ruusuin puettu -- se silmiin pistää.
Vanha ja uusi järjestys.
Teon kiittää tekijää
ennen tuli myötään.
Uusi järjestys on tää:
tekijä kiittää työtään.
Puhe.
Huhutaan kaupungissa pahoin,
ett' oiva puhees ei sun muka ollutkaan.
On tuokin huhu! Kenenkä se oliskaan,
paits sinun vaan,
jonk' ostat aivan omin rahoin!
Eräälle työkumppanille.
Sä naurat arvostelua, min saan,
sä, jota kenkään ei viel' ole morkkaellut.
Vaan ken voi sua arvostellakkaan:
ei lue yksikään, mit' olet kirjoitellut.
Kointähti.
Sinusta, Jesus, milloin
mä elin erossa,
harhailin yössä silloin
maailman korvessa.
Syvyyden reunall' aivan
mä petyin kulkemaan,
ja sumu multa taivaan
jo kätki kokonaan.
Tukea varsin vailla,
toivotta seisahdin:
ah, kolkon kuolon mailla
mä olin, huomasin.
Vaan silloin sanas paistaa
minulle, Jesus, soit,
taivaaltani ja maista
pois sumun synkän loit.
Kointähti aamuruskon
koittaissa valaisi.
Mun sieluni sen uskon
silmällä havaitsi.
Suloisna seisoit perin
vuorella Taborin;
vaan priiskoitettu verin,
ah, olit kaunihin.
Toit meille taivaan valon,
ja valoon lähdit Sa,
taas nousit, armon jalo
aurinko, Jumala.
Sielumme Sulta perii
vain voimaa, eloa.
Ah, sinusta ken erii,
on kuolon varjossa.
Sovituksen oppi.
_Valitus_.
Voi mä syntiin kurja vanki,
saalis kerran kuolemanki!
Miss' on turva, toivoni,
kun mua syyttää ankarasti
aivan nuoruudesta asti
koko kurja eloni?
Hyveen kuori kaunokainen,
mailman silmiin paistavainen,
mikä Herrasta se on?
Kupla, uiva virran vettä,
kuori ilman ytimettä,
tyhjä kaiku kallion.
Tekisin mä parannusta;
pitemmälle aikomusta
en vain ehdi milloinkaan.
Syntiäni itken sangen --
kohta samaan syntiin lankeen:
velka kasvaa ainiaan.
Syntini on selvät, julki.
Mikä ajan virtaa kulki,
muuttumatta ijät' on.
Ei vain mitä töin ja kielin
rikoin, vaan myös mitä mielin,
säilyy asti tuomion.
Lapset Aatamin me ihan
kaikki synnin velan, vihan
alaisia olemme.
Herran hylkäämä se suku
eikö auttamatta huku,
iki kuoloon synny se!
Voiko Herra, joka kauhun
tuottaa elementtein pauhuin,
niinkin tehden hyvää vaan,
voiko tomulle Hän kostaa,
iki tuhon sille nostaa,
min loi rakkaudestaan?
Heikkous lohduttaa näin koittaa,
vaan ei voi sen ääni voittaa
ääntä käskyn yhdenkään.
Vapaus rikkoa tai kuulla
mulla on; siis turhaa luulla:
rankaisematta mä jään.
Pyhä! laulaa serafimit,
pyhä! pyhä! kerubimit
luona Herran istuimen.
Paha poistuu, säilyy jalo,
missä loistaa Herran valo
halki täydellisyyden.
_Vastaus_.
Kuule! Sana taivahasta,
joka kutsuu kuolemasta
sinut, kuolon saalihin,
lailla kirjan, joka vangin
hetkellä jo kuolemankin
päästää alta piilunkin.
Kuule, tule riemuiseksi:
Sana syntyi ihmiseksi,
Herran Poika ainoinen
alas astui veljeksemme.
Meitä nyt Hän, vertaisemme,
tahtoo luokseen taivaasen.
Meille rauhan, siunauksen
tuo Hän, uhri lunastuksen,
Isän luona rukoillen,
oikeuden sijaan tuopi
armon, esimerkkins suopi,
meitä sillä neuvoen.
Kuinka Herran tietä pyhää
synnin sitehissä yhä
orja käydä saattaakaan?
Joka kuoli puolestasi,
Hän sua kuulee, pahastasi
päästää, käy sua johtamaan.
Velkas syvyyden jos ratki
tunnet ynnä tunnustatki
katuvaisna, uskossa,
kiitollisna mahdat ottaa
armon taritun ja totta
tunnon rauhast' iloita.
Koeta kiusaukset kestää!
Liha halajaa -- sit' estä! --
väärään rauhaan nukkumaan.
Valvoa ja kilvoitella
täytyy sun ja odotella
Herran kättä aikanaan.
Rukoile sä innoin aivan,
kunnes kuolemassa taivaan
hedelmäinen kypsyypi.
Silloin mainen katoaapi,
sielus siellä olla saapi,
miss' on ilo ijäti.
Kuolinhuokaus.
(Kuolevan virsi).
On tullut lähtöhetken'
tahdostas, Jumala,
Mä tyytyin alan retken,
odottain Sinua,
Vain turhuus, puutos mulla
on täällä osanain.
Sun luokses tahdon tulla.
Ah, tule, Jesus, vain!
Ah, paljon rikoin vastaas;
vaan katson ristillen:
verestäs, kuolemastas
on osa sielullen'.
Myös minun puolestani,
o, Jesus, täytit lain.
Ah, ota kuoltuani
sun luokses sielu vain!
Murheella jätän minun
omani jälkeeni.
He, Herra, ovat Sinun,
heit' otat huomaasi.
Heit' ohjaa polullesi,
osoita heille tie,
ja vihdoin taivaasesi
meit' yhteen kaikki vie!
Siunatkoon teitä taivaan
Jumala ainiaan!
Hän tietää yksin aivan,
ken ensin kutsutaan.
Siks kunnes silmät suljen,
puolestain rukoilkaa,
ja tielle, jota kuljen,
myös valmistaukaa!
Muistolaulu.
Ah, murhe kuolevaa vainoopi, mieltä viilee,
sivulla ilon käy, sen pukuhunkin piilee.
Ei minkään piirin vuosi vierrä vois,
niin ett'ei muisto silmään vettä tois.
Niin, murhe se on elon varjo,
mi käydessä vain pitenee;
vain kaihoa meille se tarjoo,
mi muistoa myös ravitsee.
Siellä vasta loppuu kaipuu,
miss' ei armaas lähdekkään
noustessas, ja missä vaipuu
pääsi rauhaan lepäämään.
Minne katoot, yksin siellä
loppuu turhuus, tuska, työ,
Levon täällä suo vain yö;
ylhäällä vain löydät vielä
valon, levollisuuden,
rauhan, täyden totuuden.