Johdatus ja selityksiä.
Selma ja Fanny:
Runotar.
Ihmisen kasvot.
Kolme sulotarta.
Kauneuden koti.
Samppanjaviini.
Ainoa suudelma.
Fanny.
Peili.
Tähdet.
Kiiltomato.
Taivaankaari.
Taivaanranta.
Laululintu.
Kukat.
Vuohi.
Paperileija.
Kyyhky.
Kointähti.
Kukkaissalko.
Kelkkaretki.
Kuihtumaton kukkanen.
Ilmakannel.
Sammalruusu.
Pääsky.
Lähde.
Myrttikruunu.
Eetun uni.
Uusi Eedeni.
Ihmiselämä ja luonto:
Pienoiset.
Poika.
Kotona oleville.
Nuorelle tytölle.
Nuorukaiselle.
Ainoa lasi.
Riemun hetkinen.
Pöytälaulu.
Kanoni.
Väärä viinin jumala.
Rekiretki.
Köyhä tyttö.
Emman valitus.
Löydetty.
Morsian.
Vastanainut.
Kotoinen onnellisuus.
Vilhelmin puoliso.
Esikoinen.
Ristimispäivä.
Hautauspäivä.
Äidittömät.
Äiti kehdon ääressä.
Äidin hoito.
Äiti parka.
Emma äidilleen.
Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
Eräissä kultahäissä.
Isoäiti.
Ukon kehtolaulu.
Elon hetket.
Joulukolehti köyhille lapsille.
Kierto (Convolvulus).
Laakson lilja.
Valkovuokko.
Sinivuokko.
Mimosa ja reseda.
Sirkkuseni.
Tunturin satakieli.
Juokse, porosein.
Araapialainen.
Isänmaa:
Suomalainen kansanlaulu.
Hymni maalle.
Suomen viljelys.
Ylioppilaslaulu.
Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.
Priki ja Pursi.
Sisällinen yhdistys.
Käynnillä Fiskarin tehtaalla ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.
Kellgrenin kuoltua.
Laulu maanmiesten kesken.
Reinin rannalla.
Kertovaisia:
Vanha soturi.
Kolme veljestä.
Katariina Maununtytär.
Muudan tapaus Ateenassa.
Pyhimystaru.
Mietelmiä:
Laulun synty.
Maailman valkeus.
Nuo kaksi ovat yksi.
Ajan kolme tytärtä.
Yksipuolisuus.
Jättiläinen ja keri.
Ennen ja nyt.
Tähti.
Rouva ...lle.
Tohtori Ahmasen hautakiveen.
Sohvi äidilleen.
Päivän ääniä.
Varjo.
Kukkaköynnös.
Vanha ja uusi järjestys.
Puhe.
Eräälle työkumppanille.
Kointähti.
Sovituksen oppi.
Kuolinhuokaus.
Muistolaulu.
Johdatus.
Suomen kaunokirjallisuuden historiassa loistaa Franzenin nimi
kirkkaimpana tähtenä ennen Runehergiä. Mitä Porthan oli tieteellisellä
alalla sitä oli Franzén runollisella: välittäjä 18:nnen ja meidän
vuosisatamme välillä, keskus, johon ruotsinvallan ajan kaikki jaloimmat
riennot yhtyivät, tullaksensa uuden ajan perinnöksi, vankaksi
uutisrakennuksen pohjaksi. Franzénin jälkiin astui Runeberg.
Frans Mikael Franzén syntyi, vanhempainsa esikkona, Oulussa 9 p.
Helmikuuta 1772. Suku oli Karjalasta kotoisin. Runoilijan isä Zakarias
Frantzén oli kauppias, äidin nimi oli Helena Schulin. Franzén on itse
ihmetellyt kuinka hänessä oli voinut syntyä runohenkeä, kun hän oli
kasvanut tervatynnyrien ja kauppatavarain keskellä. Mutta kotiseudun
luonto epäilemättä oli omiansa herättämään runollisia tunteita: siinä
oli avara meri, mahtavat kosket ja valoisat kesäyöt, joina vanhempien
pihalla seisovan viirinsalon päästä lauloi harvinainen muuttolintu,
jonka luultiin ennustavan ihmisen kuolemaa (ks. _Kotona oleville_ ja
_Tunturin satakieli_). Sen ohessa kotikin vaikutti samaan suuntaan:
siinä oli ihmeellisen kaunis, lempeä ja hurskas äiti, joka, aivan
nuorena naimiseen menneenä, vanhimmassa lapsessansa vähitellen näki
ennemmin seurustelijaa kuin poikaa. Ja äidiltään poika perikin lempeän
luonteensa, äitiin hän kiintyi mitä hellimmillä rakkauden siteillä.
Usea runoelmakin muistuttaa häntä (esim. _Peili_ ja _Äiti ja poika_).
Jo kolmetoista-vuotiaana Franzén tuli ylioppilaaksi Turussa. Porthan,
joka tutki tulokasta, ennusti todistuksessaan, että nuoresta
ylioppilaasta kerran tulisi "kirjallisen yhteiskunnan valo" (_lumen
reipublicae literariae_), Ja tämän ennustuksen täyttämiseen Porthan
itse oli avullisena. Franzén asui näet kaksi vuotta hänen kodissaan, ja
myöhemmin hän seurasi Porthania matkoilla ympäri Suomea. Helppo on
ymmärtää miten kanssakäyminen semmoisen miehen kanssa nuoreen
Franzéniin vaikutti. Runoilija onkin mitä lämpimimmin tunnustanut
kiitollisuuden-velkansa Porthania kohtaan, esim. kauniissa runoelmassa
_Porthanin hautajaisissa_.
Jouluksi 1787 Franzén palasi kotiin ja jäi sitten seuraavan vuoden
pois yliopistosta. Tehtyänsä ensimmäisen matkansa Tukholmaan hän
kotimatkalla sai tiedon isänsä äkkinäisestä kuolemasta. Nyt hän katsoi
velvollisuudekseen olla rakkaan äitinsä avuksi kauppaliikkeessä, mutta
hän huomasi pian, ettei hänestä ollut kauppiaaksi. Hän siis palasi
opintoihinsa ja tuli vuonna 1789 maisteriksi Turussa.
Äiti oli sillä välin mennyt uuteen avioliittoon kauppias Lars
Keckmannin kanssa, joka lapsipuolia kohteli niinkuin hellä isä ainakin.
Promotsioonin jälkeen Franzén taas jäi vuoden kotiin ja oli sen jälkeen
vuoden Upsalassa, missä hän tutustui Kantin filosofiaan. Vuonna 1792
hän tuli dosentiksi Turussa.
Siihen aikaan hän jo harjoitteli runoilemista. Olihan Franzén jo
varhain alkanut sepittää runoelmia, mutta 1792 hän ensikerran
esiintyi julkisesti runoilijana. Hän kirjoitti tämän vuoden
promotsiooni- runoelman ja piti sittemmin kuningas Kustaa III;n
kuoleman johdosta runomittaisen surupuheen. Viimeksi mainittua Porthan
muutamissa kohden korjasi, sillä nuori runoilija ei vielä ollut
löytänyt sitä sointuvaa muotoa, jolla hän pian yleisöä ihmetytti; sitä
paitse itse ainekin vietteli häntä korupuheisuuteen, joka oikeastaan
oli hänen luonteellensa vieras.
Mutta jo seuraavana vuonna 1793 Suomi ja Ruotsi oppi tuntemaan, että
sillä oli runoilijanero aivan omituista ja uutta laatua. Silloin
julaistiin muutamat Franzénin runoelmat Tukholman sanomalehdessä
"Stockholms-posten", jonka toimittaja oli kuuluisa runoilija Kellgren,
hänkin Porthanin oppilaita. Kellgren liitti yhteen niistä runoelmista
mitä kiittävimmän arvostelun. Mutta tuo runo olikin _Ihmisen kasvot_,
ihmeen kaunis ideaalisuuden puolustus ajan materialismia vastaan.
Samaten oli näitten runojen joukossa _Runotar_ ja _Vanha soturi_. Pian
seurasi niitä _Kolme sulotarta, Pienoiset_ y.m.
Samaan aikaan kuin Franzénin ensimmäiset runot julaistiin oli hän itse
taas Tukholmassa, tutustui Kellgrenin kanssa ja saavutti hänen
suosiotansa ja ystävyyttänsä. Kaksi vuotta myöhemmin Porthan hankki
hänelle tilaisuuden tekemään jotensakin pitkän ulkomaanmatkankin.
Rikkaan kauppiaan pojan seurassa Franzén matkusti Tanskaan, Saksaan,
Ranskaan ja Englantiin. Kaikkialla runoilija ahkerasti tutki
kirjallisia ja taiteellisia oloja, mutta sen ohessa hän innokkaasti
seurasi valtiollistakin elämää. Ranskaan tullessaan hän oli täynnä
toiveita siitä että vallankumouksen kautta syntyisi uusi ja parempi
aika ihmiskunnalle. Vieläpä hän Ranskan vapauden kunniaksi kirjoitti
ranskankielisen runoelman (_A la liberté française_), joka julaistiin
ranskalaisessa aikakauskirjassa. Likemmin katsottuna Ranskan vapaus
muutamissa kohden kyllä petti Franzénin toiveita; mutta laillisen
vapauden hartaaksi ystäväksi hän koko elinaikansa jäi, sen näkee
runollisesta kertomuksesta _Julie de S:t Julien eli Vapauden kuva_,
jonka hän kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin, mutta joka perustuu
hänen tällä matkalla kokoelemiinsa muistoihin. Muita ulkomaanmatkan
synnyttämiä runoelmia ovat _Laulu maanmiesten kesken_ ja _Reinin
rannalla_.
Kotimatkalla Franzén taas kävi Tukholmassa, jossa hän muun muassa
tutustui rouva Lenngrenin kanssa. Virkakin hänelle siinä tarjottiin,
mutta hän riensi takaisin Turkuun, missä hän poissa ollessaan oli
tullut nimitetyksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Muutamia vuosia
myöhemmin hän sen ohessa tuli kirjallisuuden historian professoriksi,
ja sittemmin hän vaihtoi tämän viran historian ja siveysopin
professorin-virkaan. Papiksi vihittynä hän 1803 tuli Paimion
palkkapitäjän kirkkoherraksi.
Vuonna 1797 hän voitti Ruotsin akatemian suuren palkinnon laulullansa
runoilija Creutzin kunniaksi. Akatemian juhlapäivänä Franzén oli itse
läsnä, ja Leopold, joka antoi hänelle palkinnon, lausui hänelle
kauniimman tervehdyksen, mikä koskaan on semmoisessa tilaisuudessa
lausuttu. Kotimatkalla ympäri Pohjanlahtea Franzén kirjoitti pitemmän
puolisen runoelman _Emili tahi ehtoo Lapinmaassa_, jossa myös
löytyy tunnettu laulu _Juokse porosein_.
Samalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos'in,
joka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen
vaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori rouva voitti
kaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman
seurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta
jo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin.
Seuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choraeuksen
lesken Sofia Kristina Wester'in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle
hellä ja rakas puoliso.
Näinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän
oli "Åbo Tidningar'in" toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä
pienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista
tahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin
kansallislaulun.
Näillä runoillansa Franzén teki nimensä yllä enemmin tunnetuksi ja
rakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että
Franzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä
runoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman sisällistä taistelua.
Isänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta
samassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa
vaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin
akatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen
toinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle
kuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän
piti astuessaan Ruotsin akatemiaan.
Ennen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti
ensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (_Skaldestycken I bandet_). Tämä
kokoelma on, sanoo Cygnaeus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti
oli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita
lyyrillisiä runoja.
Ruotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin
hän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän
1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin.
Vuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin
pohjoisimman hippakunnan piispaksi.
Kirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti
sanankuulijansa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér:
"jos enkelit saarnaisivat, niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén".
Virsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.
Mutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailijatointa muilla aloilla.
Ruotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa.
Ja runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen
keveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman
runoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi
lyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi
draamallista teosta.
Suomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin
valtiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja
sata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin
akatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän
kirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas
lämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.
Seuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston
riemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa
riemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei
ainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella
otti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen
nähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen
ihania runoelmiaan.
Franzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen
ruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää
voinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen
jalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä
katsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä
kukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti
(esim. _Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko_). Viimeisen
sairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli
asetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin
tyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa _Ukon kehtolaulu_. Ja
_Kuolinhuokaus_ näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää.
Elokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa
lähellä Hernösandia.
* * * * *
Kaikki arvostelijat ovat olleen yksimielisiä siitä että Franzén
etupäässä on lyyrillinen runoilija, Semmoisena hän ensin saavutti
aikalaistensa suosion, semmoisena hän säilyy jälkimaailman muistossa.
Silloin kuin Franzénin ensimmäiset runoelmat ilmestyivät vallitsi
Ruotsin runoudessa 18:nnen vuosisadan järkiperäisyys. Käytiin sotaa
"ennakkoluuloja" vastaan, ihailtiin hyvettä, vapautta ja valistusta.
Semmoisessa luonteessa, kuin esim. Kellgren oli, valistuksen harrastus
todellakin synnytti runoilijan innostusta. Mutta ei moni voinut seurata
häntä tällä uralla; useimmiten järkiperäisyys synnytti kylmää ivaa tahi
tyhjää korupuheisuutta. Ihmiset janoivat runoutta, joka puhuisi
sydämmelle, eikä järjelle vaan.
Mutta ajalla oli kahdet kasvot, siis se lauloikin kahdella äänellä.
Toinen oli järjen ja hengen, toinen nautinnon. "Ennakkoluulojen"
seurassa poistettiin pian vanhat siveelliset periaatteetkin ja
vapautettuna niistä ihminen ylisti nautintoa huolimatta hyveestä
ensinkään.
Vaan ei tämäkään katsantotapa tietysti voinut tyydyttää jalompia
mieliä. Eikä sekään auttanut, että Thorild järjen sijaan nosti tunteen
lippua; melskeinen kuin hänen oma tunteensa oli, se vaan enensi häiriön
hänen aikalaistensa mielessä. Missä oli rauhaa, sovintoa?
Vastauksen tähän kysymykseen löysi kaksi runoilijaa: Ruotsin Anna Maria
Lenngren ja Suomen Franzén. Molemmat viittasivat siihen maailmaan,
jossa sovinto ja rauha säilyvät huolimatta aikakausien mullistuksista:
kodin ja lapsuuden maailmaan. Siinä ei järkistellä, siinä iloitaan
viattomasti. Ja kun he asettuivat tälle kannalle, niin heidän
runoelmissaankin säilyi lapsuuden viattomuus, perhe-elämän hellyys.
Janoaville sydämmille tarjoutui luontoperäisten tunteitten raikkaasti
pulppuava hete.
Mutta rouva Lenngren oli nainen. Hänen vaikutusalaansa rajoitti ajan
ahdasmielinen katsantotapa. Nuorena hän kerran koetti murtaa
aituuksiansa, mutta se ei onnistunut; sen tähden hän jäi kun jäikin
rajoitetulle alallensa.
Franzén taas oli mies: koko maailma oli hänelle avoinna. Yliopiston
opettajana hän tunsi velvollisuudeksensa tutustua ajan jaloimpien
henkien ajatuksiin. Itse hän oli tilaisuudessa suurissa kulttuurimaissa
tutkia ajan sekä valtiollisia että muita rientoja, ja suomalaisena hän
tunsi velvollisuudeksensa kaikesta mitä hän oppi ja näki etsiä
etupäässä sitä, mikä soveltui hänen kansansa luonteeseen.
Niin syntyi tuo Franzénin maailmankatsomus, joka on niin ihmeellisen
ylevä ja sovinnollinen, ettei Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa häntä
ennen löydy sen vertaista, eikä hänen jälkeensäkään muilla kuin niiltä
molemmilla, jotka ovat suorastaan jatkaneet hänen työnsä: Runeberg ja
Topelius.
Luokaamme pikainen silmäys tähän maailmankatsomukseen.
On jo mainittu että Franzén, niinkuin 18:nnen vuosisadan miehet
ylipäätään, harrasti valistusta ja vapautta. Runoelmassa _Kellgrenin
kuoltua_ hän ihastuksella muistaa Kellgrenin sanat, kun saapui tieto
Ranskan vallankumouksesta: "olen itkenyt kuin lapsi -- ei, niinkuin
mies". "Emili" taas osottaa, että Franzén katsoi naisen asemaa
vapaamieliseltä kannalta: hän siinä puolustaa naisen tasa-arvoisuutta
miehen rinnalla. Myöhemmin hän kyllä kirkollisen asemansa johdosta
vastusti yhtä ja toista vapaamielistä vaatimusta; mutta merkillistä on
että hän 1825, keskellä ankaraa eurooppalaista vapauden vainoomista
julkaisi runoelmansa _Julie de S:t Julien_, jossa sanotaan:
Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt,
maanjäristykset, vedentulvat raivoo,
lakinsa, järjestyksens' säilyttää:
niin järki, totuus, ihmisoikeuskin
viimeksi voittaa, vaikka pimeyden
ja sorron mahdit kuinka kansaa painais;
ja ajan kello, vaikka viisaria
taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.
Vapauden ja valistuksen rinnalla Franzén ihaili hyvettäkin. Mutta tämä
ihaileminen ei hänessä ollut järjen asia vaan; sanoohan Runeberg aivan
oikein hänestä: "hän lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin ajan muut
runoilijat, mutta sillä tärkeällä erotuksella, että hyve ei näkynyt
otsakkeena hänen runoissaan, vaan niissä eli alkuaineksissaan, jotka
ovat viattomuus, rakkaus ja ilo".
Tähän vaikutti epäilemättä tehokkaasti Franzénin uskonnollinen kanta.
Siinäkin huomaa kyllä, että hän on 18:nnen vuosisadan mies: hän
rakastaa tässäkin järkevää selvyyttä ja käytöllisyyttä. Mutta
samassa on hänessä lämmin uskonnollinen tunnekin, joka täydentää
järkiperäisyyden. Mitä selvimmin Franzénin kanta ilmaantuu
symboolisessa kertomuksessa _Kolme veljestä_. Ihmisen on käyttäminen
elämää, tekeminen niin paljon hyötyä kuin mahdollista, toivossa että
hän kerran saa nähdä toista täydellisempää elämää. Synkkä
mietiskeleminen uskonnosta ja kevytmielinen uskonnon halveksiminen
olkoot molemmat häneltä yhtä kaukana.
Franzén on itse viitannut mainittuun kertomukseen selittääksensä miten
molemmat osat _Selma ja Fanny_ sarjasta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen
osa, Selma-laulut, kuvaelee maallista iloa, toinen, Fanny-laulut,
taivaallista iloa, joka kehittyy maallisesta. Jo tästä näemme selvästi
Franzénin kannan mitä elämän iloon ja nautintoon tulee. Hän ylistää
hetken nautintoa hänkin, niinkuin hänen aikalaisensa, mutta niin että
jos jaloa, suurta sä tahdot,
_henkeä_ ällös sä sammua suo.
Tämä varoitus kohtaa meitä usein Franzénin lauluissa, ja niin runoilija
on jalostuttanut nautinnon, löytänyt sovinnon sen ja hyveen välillä.
Näistä nyt mainituista periaatteista seuraa, että Franzén ihmisen
ihanteeksi asettaa kaikkien sielunvoimien sovinnollisen yhteyden. Tämä
ihanne ilmaantuu jo yksityiselämän alalla, esim. runoelmassa _Kolme
sulotarta_, mutta samaten yhteiskunnallisessa elämässäkin (ks.
_Yksipuolisuus, Muudan tapaus Ateenassa_).
Molemmat alat runoilija yhdistää _Ylioppilaslaulussansa_. Tämä laulu
valaisee Franzénin kantaa mitä maalliseen elämään tulee yhtä
täydellisesti kuin _Kolme veljestä_ hänen uskonnollista kantaansa.
Nautinnon ja hyveen keskinäinen väli esiintyy siinä, samaten kuin kodin
ja isänmaan. Koti, se minkä ylioppilas on jättänyt ja se, mikä hänen
kerran on perustaminen, olkoon hänen omanatuntonaan, työ isänmaan
hyväksi hänen päämääränänsä.
Isänmaa, se oli Franzénille, niinkuin Porthanille, epäilemättä
Suomi, mutta Suomi Ruotsin rajojen sisäpuolella. Arvostellessamme
tätä Franzénin suomenmielisyyttä meidän täytyy muistaa, että
kansallisuudentunteella ei viime vuosisadalla ollut sama merkitys kuin
nyt. Olipa moni, valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, taipuvainen
katsomaan eri kansojen omituisuuksia vastuksiksi vaan, jotka estivät
ajan uneksimaa koko ihmiskunnan veljeytymistä.
Sitä merkillisempi on siis että Franzénissa syntyi niin vankka
suomenmielisyys kuin se, joka esiintyy runoelmassa _Suomen viljelys_.
On kuitenkin helppo nähdä mistä lähteistä tämä tunne on saanut alkunsa.
Ensiksi aikakausi, Rousseaun jäljissä, ihaeli luontoa ja luontoperäistä
elämää, ja siitä seurasi myös kansanrunouden ihaeleminen, joka
Franzénin runoelmassakin ilmestyy. Toiseksi häntä innostutti Porthanin
johdattama isänmaallinen viljelystyö, jossa hän itse oli tehokkaasti
osallisena. Ja lopuksi hän iloitsi kun poistettiin semmoisia säädöksiä,
jotka olivat sortaneet nimenomaan suomalaisten etuja ja vapautta, esim.
Tukholman luonnoton kauppaetuoikeus. Kaikki nämät tunteet vaikuttivat,
että Franzén mielikuvituksessaan näki ajan, jolloin
rinnalla Ruotsin Suomeani
ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.
Kuka moittisi Franzénia siitä ett'ei hän ehtinyt kauemmaksi, että hän,
kun eron hetki tuli, etupäässä tunsi eron synnyttämää katkeruutta, eikä
liioin tulevaisuuden toiveita mitä Suomeen tulee (ks. _Priki ja pursi,
Sisällinen yhdistys_)? Olipa hän kuitenkin laskenut peruskiven, jolle
tuleva aika Suomessa rakensi itsenäisyyttänsä.
Sillä päivän selvää on meille suomalaisille, että Franzén, samoin kuin
sittemmin Runeberg, mieleltään oli tosisuomalainen. Onpa jo Cygnaeus
viitannut siihen että hänen runoelmansa monessa kohden muistuttavat
Kantelettaren runoja. Selityksensä tämä seikka saa siitä että Franzénin
suku oli laulunrikkaasta Karjalasta kotoisin; ja tunnettu on sitä
paitsi että runoilijan äiti hänelle, hengellisten laulujen rinnalla,
opetti suomalaisia sananlaskuja ja muita kansanrunouden tuotteita.
Ruotsissakin jo varhain on huomattu kuinka Franzénin runouden luonne
muistuttaa hänen maanmiestensä Fresen ja Creutzin runoelmia. Mutta
ennen kaikkea me nyt voimme selvästi nähdä että Franzén monessa kohden
on Runebergin edelläkävijä.
Eikö jo Franzénin uskonnollinen kanta ole sama, joka kohtaa meitä
_Vanhan puutarhurin kirjeissä_? Eikö _Vanha soturi_ muistuta meille
Vänrikki Stoolia? Ja mikä on tärkeintä: se kuva, jonka Franzén antaa
Suomen kansasta, se on sama minkä kaikki tunnemme Runebergin teoksista.
_Hymni maalle_ esim. antaa meille pienen kuvaelman Suomen talonpojan
elämästä, joka on ikään kuin luonnos Aaronin historiaan. Ja lopuksi:
kun Franzén eron hetkenä lausui omat ja Suomen tunteet runoelmassa
_Priki ja pursi_, niin hän siinä kertoo, kuinka Suomi nurkumatta kärsii
kohtaloansa syystä että "on nimi veljellään ja maine, vapaus
pelastettuna". Eikö tässä astu silmiemme eteen kansa, jonka "alttius on
rajaton", joka niinkuin Munter
kärsi vaivaa, rasitusta,
yhtä vaan ei -- valitusta.
Syystä siis Runeberg on niin innokkaasti ylistänyt Franzénia. Hänen
lauseistaan huomaa selvästi, kuinka hän Franzénissa on nähnyt neron,
joka paremmin kuin kukaan muu on tyydyttänyt hänen suuren sielunsa
henkisiä tarpeita. Jalompaa, kauniimpaa ja samassa asiallisempaa
kuvaelmaa varmaan ei mikään runoilija ole toisesta runoilijasta
antanut, kuin Runeberg Franzénista. Emme voi siis paremmin lopettaa
tätä katsausta kuin kertomalla mitä Runeberg antaa "vanhuksen" sanoa
Franzénista.
"Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta
tuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa
ja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä
runoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin
tuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa
saattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin
joka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun
tarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen
oppinut? -- Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja
laulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden
lempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla
sanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme
täydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka
Franzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee
meillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän
elämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin
kestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin
mielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on
palannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä,
mutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt
niin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä
kaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole
tulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin
niitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden
opettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen
uudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja
mitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja
tyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä
löytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin
niitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka
ilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen
syvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin
runoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en
pidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka
mielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan
ajattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä
oikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloistoista ja virvatulista,
hairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka
siitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen
enkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme".
Valfrid Vasenius.
Paitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat
selitystä.
Runon _Suomen viljelys_ keskikohta tarkoittaa m.m. yliopiston
perustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa,
Viaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista.
Mainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa
ruhjoomassa.
Runon "Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa" lopussa mainittu vanha
akatemiahuoneus purettiin vähä jälkeen Porthanin kuoleman ja uusi
läheni valmistumistaan.
Runossa "Käynti Fiskarin tehtaalla" mainitut sulkulaitokset Antskogissa
ja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. -- _Julin_ oli
kaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.