Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata
sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen
puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.
Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen
kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on
jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina
hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä
syvyyteen.
Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua
tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja
kerään matkakirstuihin.
Hetkisen kuluttua minä huomasin mieheni tulleen minua auttamaan.
»Se ei käy päinsä», sanoin minä. »Etkö olekin luvannut nukkua?»
»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla,
enkä minä löydä sitä mistään.»
»Ei, ei», toistin minä, »tämä ei käy laatuun. Paneuduhan edes
hetkiseksi makuulle!»
»Mutta miten sinä selviydyt tästä kaikesta?»
»Aivan helposti.»
»Sinä voit kerskua tulevasi toimeen ilman minua, minä sitävastoin —
toden tunnustaakseni — en. Unikin kieltäytyi tulemasta luokseni, kun
lepäsin yksin tuolla huoneessani.» Samassa hän kävi jälleen toimeen.
Sitten tuli keskeytys: saapui palvelija ilmoittamaan, että Sandip
Babu anoi päästä puheille. Minä en uskaltanut kysyä, ketä hän halusi
puhutella. Taivaan valo tuntui äkkiä väistyvän mimoosan lehtien tavoin.
»Tule, Bima!» virkkoi mieheni. »Mennään kuulemaan, mitä Sandipilla on
meille kerrottavaa. Koska hän on palannut, vaikka jo sanoi jäähyväiset,
täytyy hänellä olla jotakin erikoista sanottavaa.»
Minä lähdin mukaan vain sen vuoksi, että olisi ollut vieläkin vaikeampi
jäädä. Sandip katseli erästä seinällä riippuvaa kuvaa. Meidän
astuessamme huoneeseen hän sanoi: »Te varmaan ihmettelette, miksi
mies on tullut takaisin. Mutta tiedättehän, ettei henki ole manattu,
ennenkuin kaikki juhlalliset menot on suoritettu.» Samassa hän veti
taskustaan käärön, asetti sen pöydälle ja avasi sen. Siinä olivat
kultarahat.
»Älä ymmärrä minua väärin, Nikhil», sanoi hän. »Et saa kuvitella, että
minä olen esimerkkisi vaikutuksesta äkkiä muuttunut kunnialliseksi.
Minä en ole niitä miehiä, jotka tutisten ja katuen palaavat jättämään
takaisin vääryydellä saatuja rahoja. Mutta...»
Hän vaikeni. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Nikhilin puoleen, mutta
hänen sanansa kohdistuivat minuun: »Niin, kuningatar, katumus on
vihdoinkin löytänyt tien minun tähän saakka rauhalliseen omaantuntooni.
Koska minun on joka yö, ensimmäisen unen ohimentyä, taisteltava sitä
vastaan, en voi pitää sitä pelkkänä houreena. Sitä ei pääse pakoon,
en minäkään, ennenkuin sen velka on maksettu. Sen hengen käsiin minä
niinmuodoin lasken, mitä tässä tuon takaisin. Jumalatar, teiltä
ainoalta koko maailmassa minä en voi viedä mitään. Te ette päästä minua
menemään, ennenkuin olen ihan tyhjä. Ottakaa tämäkin takaisin!»
Hän veti viittansa alta korulippaan, laski sen pöydälle ja lähti pois
nopein askelin.
»Kuulehan, Sandip!» huusi mieheni hänen jälkeensä.
»Minulla ei ole aikaa, Nikhil», sanoi Sandip pysähtyen ovelle.
»Minulle on kerrottu, että muhamettilaiset pitävät minua verrattomana
kalleutena ja vainoavat minua ryöstääkseen minut ja kuopatakseen
minut kalmistoonsa. Mutta minä tunnen, että minun on vielä elettävä.
Pohjoisen junan lähtöön on kaksikymmentäviisi minuuttia. Senvuoksi
minun täytyy lopettaa. Voimmehan jatkaa keskustelua seuraavassa
sopivassa tilaisuudessa. Jos tahdot kuulla neuvoni, älä sinäkään
viivyttele, vaan lähde matkaan! Minä tervehdin sinua, kuningattareni,
verta vuotavien sydänten kuningatar, hävityksen haltijatar!»
Hän syöksyi ulos. Minä seisoin liikahtamatta. En ollut milloinkaan niin
kirkkaasti käsittänyt, kuinka arvottomat, mitättömät nämä kultakolikot
ja jalokivet ovat. Vast'ikään minä vielä innokkaasti harkitsin, mitä
otan mukaani ja miten kalleuteni kätken. Nyt minusta tuntuu siltä,
ettei tarvitse ottaa mitään mukaani. Tärkeintä on, että lähtee matkaan
niin pian kuin suinkin.
Mieheni nousi, tuli luokseni ja tarttui käteeni. »On jo myöhä»,
sanoi hän, »meillä ei ole enää paljon aikaa matkavalmistelujemme
lopettamiseen.»
Samassa syöksähti Tšandranath Babu huoneeseen. Nähdessään meidät
molemmat hän ensin hätkähti, mutta virkkoi sitten:
»Anteeksi, maammoseni, että häiritsen! Nikhil, muhamettilaiset ovat
hurjistuneet. He työstävät Hariš Kundun rahastoa. Se ei vielä kovin
haittaisi. Mutta sietämätöntä on, että he tekevät väkivaltaa talon
naisille.»
»Minä tulen», sanoi mieheni.
»Mitä sinä voit siellä tehdä?» pyysin minä pitäen kiinni hänen
kädestänsä. »Hyvä herra», käännyin minä hänen opettajaansa
puhuttelemaan, ettekö pyydä häntä olemaan menemättä?»
»Maammoseni», vastasi hän, »nyt ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.»
»Älä ole huolissasi, Bima!» virkkoi mieheni lähtiessään.
Astuessani ikkunan luo näin hänen ratsastavan pois ilman minkäänlaista
asetta.
Kohta senjälkeen syöksyi sisään Bara Rani. »Mitä oletkaan tehnyt, rakas
Tšota?» huusi hän. »Kuinka voit päästää hänet menemään?»
»Kutsu heti Devan!» [suuren bengalilaisen talon alkuasukaspalvelija,
joka välittää yhteyttä alkuasukkaiden kanssa] sanoi hän eräälle
palvelijalle.
Ranit eivät muuten milloinkaan näyttäydy Devanille, mutta Bara Rani ei
nyt ollenkaan ajatellut ulkonaista muodollisuuksien noudattamista.
»Lähetä heti hänen ylhäisyytensä jälkeen ratsastava lähetti, joka tuo
hänet takaisin», sanoi hän kohta Devanin saavuttua.
»Me kaikki pyytämällä pyysimme häntä jäämään kotiin», sanoi Devan,
»mutta hän ei suostunut kääntymään takaisin.»
»Käske sanoa hänelle, että Bara Rani on sairas, että hän makaa kuoleman
kielissä!» huusi kälyni epätoivoisena.
Devanin lähdettyä hän kääntyi raivoissaan minun puoleeni: »Sinä noita,
sinä hirviö, miksi et itse kuollut, miksi lähetit hänet kuolemaan!»
Alkoi hämärtää. Aurinko laski kukkivan sadžnapuun höyhenlehväin taakse.
Minä näen vielä nytkin tuon auringonlaskun kaikki vienoimmatkin
vivahdukset. Laskevan auringonkiekon kummallekin puolelle kasaantuneet
pilvijoukot saivat sen näyttämään valtavan suurelta linnulta, joka
levitteli tulenkarvaisia siipiänsä. Näytti siltä, kuin tämä kohtalokas
päivä olisi varustautunut lentämään yli yön valtameren.
Pimeni pimenemistään. Kaukainen hälinä paisui äänekkäämmäksi ja väistyi
jälleen pimeään, niinkuin etäällä taivaanrannalla palavan kylän liekit
leimahtavat ja jälleen katoavat.
Temppelistämme kaikui iltakellojen soitto. Minä tiesin Bara Ranin nyt
istuvan siellä, kädet liitettyinä yhteen, hiljaa rukoillen. Minä en
voinut väistyä askeltakaan ikkunan luota.
Tiet, tuonnempana oleva kylä ja vielä etäisemmät puurivit häipyivät
yhä hämärämmiksi. Puistomme lampi silmäili kohti taivasta himmeän
kiiltävänä kuin sokean silmä. Vasemmalla puolella näytti torni
kurottavan kaulaansa ikäänkuin tähystääkseen jotakin kaukaista
tapahtumaa.
Yön äänet pukeutuvat kaikenlaisiin valhevaatteisiin. Oksa naksahtaa, ja
me luulemme vainotun pakenevan henkensä edestä. Ovi paukahtaa kiinni,
ja meistä tuntuu siltä, kuin maailman sydän pelosta hytkähtäisi.
Yht'äkkiä liekehtii tulia etäisten puitten varjossa. Kohta ne taas
häviävät. Toisinaan kuuluu kavionkapsetta, mutta ne ovatkin vain
palatsinportista ratsastavia miehiämme.
Minusta tuntui koko ajan siltä, että koko tämä hälinä hälvenisi,
jos vain voisin kuolla. Niin kauan kuin elän, vaikuttavat syntini
yhä avarammalla alueella kylväen turmiota joka taholle. Mieleeni
muistui lippaassani lepäävä pistooli. Mutta jalkani eivät ottaneet
kuljettaakseen minua pois ikkunan luota, joten en päässyt siihen
käsiksi. Enkö odotellut kohtaloani?
Yövartijan malmirumpu julisti juhlallisesti yhdennentoista tunnin
alkua. Pian senjälkeen sukelsi etäältä esiin kokonainen ryhmä valoja,
ja suuri ihmisjoukko eteni pimeitä teitä pitkin kuin jättiläismäinen
matelija kohti palatsin porttia.
Devan syöksyi portille. Samassa ajoi pihalle ratsastaja täyttä laukkaa.
»Miten on laita, Džata?» kysyi Devan.
»Huonosti», kuului vastaus.
Minä kuulin nuo sanat selvästi ikkunaani. Mutta senjälkeen
kuiskuteltiin jotakin, mitä en voinut erottaa.
Sitten saapui kantotuoli ja sen jäljessä paarit. Lääkäri asteli paarien
kupeella.
»Mitä arvelette, tohtori?» kysyi Devan.
»En voi vielä sanoa», vastasi tohtori. »Pää on haavoittunut
vaarallisesti.»
»Entä Amulja Babu?»
»Hän on saanut kuulan sydämeensä. Hän on mennyt mies.»