Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin
vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset
tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki
maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»
»Kenen arvelette voineen...»
»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki
pois, ehdottomasti täältä pois!»
»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»
»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian
ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja
asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja
heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»
»Niin olen aikonutkin tehdä.»
»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman
rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan
kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman
maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa
itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole
mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat
totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen
kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi
ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä
Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää
taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu
maahamme...»
Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin
ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt
kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä
minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli
vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen
huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun
huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia
päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos
ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot
paljasta permantoa vasten.
Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää
ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman
kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat,
yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa
unettoman epätoivoinen huuto!
Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista
oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä
kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla
mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa
makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin
itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema,
oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen
salaisuuden edessä, joka sinussa on.
Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin
Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi
kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet
tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa.
Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi
rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.