Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että
suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi.
Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä.
Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen
kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.
Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin
maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee
muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän
on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet
ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan
heidät menneisyyden orjuutuksesta.»
Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip
on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa,
mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi
syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän
ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että
kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden
edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta
itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän
keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten
ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.
Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden
valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan
palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen.
Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä
käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.
Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on
lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien
vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi
siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin
minut väärin...
Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme
asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien
tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt
sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin
asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni,
jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti
syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen,
mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin,
jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!
Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia
vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me
voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta
meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet
meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset
siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy
meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi
näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasivat he, »tällaisesta herjasta ei ole
kuultu pitkiin aikoihin.»
»Se johtuu siitä», sanoin minä, »että he ovat omaehtoisesti pidättyneet
niin menettelemästä. Meidän tulee nyt käyttäytyä niin, että on jälleen
samoin laita. Jos rikomme rauhan, emme saavuta tarkoitustamme.»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», jatkoivat he kiihkeästi, »nuo vanhat hyvät
ajat ovat olleet ja menneet. Siitä ei tule loppua, ellette tukahduta
sitä ankaralla kädellä.»
»Pakkovalta», vastasin minä, »ei voi estää lehmien tappamista, ja mikä
pahempaa: se saattaa johtaa ihmistenkin surmaamiseen.»
Eräs heistä oli käynyt englantilaista koulua. Hän oli oppinut
toistelemaan päivän iskusanoja. »Ei ole kysymys ainoastaan
oikeauskoisuudesta», huomautti hän. »Maassamme on maanviljelys
pääelinkeino, ja lehmät ovat...»
»Tämän maan puhvelit», keskeytin minä, »antavat nekin maitoa ja
kelpaavat auran eteen. Niin kauan kuin tanssimme temppeleissämme
hurjia tansseja, niiden hakatut päät hartioillamme ja niiden veren
tahrimina, tulee uskonto meille nauramaan, jos sen nimessä riitelemme
muhamettilaisten kanssa, ja ainoaksi totuudeksi jää se, että
riidellään. Jos teurastajaan veitsen tulee säästää ainoastaan lehmää,
mutta ei puhvelia, niin on kysymyksessä kirjaimenpalvonta eikä uskonto.»
»Ettekö huomaa, teidän ylhäisyytenne, mikä tuon kaiken aiheuttaa?»
kysyi englantilaisen koulutuksen saanut vuokramies. »Se on mahdollista
ainoastaan sen vuoksi, että muhamettilainen tuntee olevansa turvassa
lakia rikkoessaankin. Ettekö ole kuullut Patšurista?”
»Miksi onkaan mahdollista tuolla tavoin käytellä muhamettilaisia aseena
meitä vastaan?» kysyin minä. »Eikö oma suvaitsemattomuutemme ole heitä
sellaisiksi muovannut? Tällä tavoin Sallimus nyt meitä rankaisee, sillä
syntimme mitta on täysi ja se kostetaan meille.»
»Hyvä; jos niin on laita, niin kostettakoon. Mutta meidänkin vuoromme
on tuleva. Arvovaltojemme lujin turva, heidän kuuliaisuutensa omille
laeilleen, on järkytetty. He olivat aikoinaan oikeita kuninkaita,
oikeuden käyttelijöitä, nyt he itse muuttuvat lainrikkojiksi eivätkä
niinmuodoin ole ryöväreitä paremmat. Historia kenties arvostelee asiaa
toisin, mutta sydämemme on aina niin tuomitseva...»
»Sanomalehtien levittämä panettelu saattaa minut huonoon maineeseen.
Olen saanut kulilla, että Tšakravartin polttopaikalla, virran
rannalla, on poltettu kuvani asianomaisia juhlamenoja noudattaen ja
yleisön ollessa erittäin innostunut. Uusia häväistyksiä kuulutaan
suunniteltavan. Aiheena oli se, että he olivat kehottaneet minua erään
perustettavan puuvillakutomon osakkaaksi. Minun täytyi heille sanoa,
etten niinkään pelännyt omien rahojeni menettämistä kuin sitä, että
aiheuttaisin osaltani monille köyhille osakkaille häviötä.»
»Tuleeko meidän otaksua, teidän ylhäisyytenne, ettette välitä maan
menestyksestä?» kysyivät vieraani.
»Teollisuus voi edistää maan menestystä», vastasin minä, »mutta pelkkä
toivomus, että maan menestystä olisi edistettävä, ei vielä takaa
teollisuuden menestyvän. Teollisuutemme ei kukoistanut silloinkaan, kun
vielä harkitsimme asiaa kylmästi. Onko meillä minkäänlaista aihetta
otaksua, että niin käy nyt, vain sen vuoksi, että olemme käyneet
raivopäisiksi?»
»Miksi ette sano suoraan, että pelkäätte menettävänne rahanne?»
»Minä sijoitan rahojani yritykseenne, kun huomaan, että
sydämenasiananne todellakin on teollisuuden edistäminen- Mutta siitä,
että olette sytyttäneet tulen, ei vielä seuraa, että teillä on jotakin
keitettävää.»