Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi
saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli
uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua
asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen
heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen
voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin
nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää
luonnon tarmon tuhlausta!
Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli
jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli
hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja
liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat
»minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus
— hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen
Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä
ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta
arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan
siveltäneensä ja värilautaseensa.
Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin
ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy
taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että
minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se
vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme
toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan
asiasta.»
Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä!
Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla
herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin,
äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen
vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin
viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.
Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa
kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo
selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt,
etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että
olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni.
Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään —
ja saavutan onnenautuuden!
Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä
vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen
hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä
sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä
masennu. Eikö niin, kuningattareni?»
Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain
heikon myönnön.
»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen
taskustani paperia ja lyijykynän.
Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme
merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti
askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi
väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.»
Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt
keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla
hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!
Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin
pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein.
otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli
varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän
oli oikeassa!
Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija
ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen,
pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä
pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian
ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista,
kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma
puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin
olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun,
— _Bande Mataram!_
Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat
Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet
Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme
ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat
maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset
varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.
Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa
varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä
oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia
villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia
ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja
hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä
kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät
huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli
meidän puolellamme.
Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut
ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä
oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein
asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on
niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle
kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki
kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.
Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli-
ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus
niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole
olemassa.
»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen
sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia
kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita.
Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat
kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän
varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua
sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että
kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene
etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»
Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita
ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin
nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat,
tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia
puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta
nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.
Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia
tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.
»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä
toimitsijaltamme.
»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten
käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»
»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia
tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»
Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut
ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit,
joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa,
sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli
uponnut keskelle virtaa.
Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä
olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.
»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä
ivallisesti.
Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen»,
sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän
kerran anteeksi, en enää milloinkaan...» Samassa hän heittäytyi maahan
jalkojeni eteen.
Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos
voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän
ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi
tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet
puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa
käytettäväksemme riittäviä varoja.
Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään
ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä,
»mutta me tarvitsemme rahaa.»
»Rahaa? Kuinka paljon?»
»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»
»Mutta kuinka paljon?»
»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»
Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka
hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?
»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman
mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa
aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole
kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»
»Te saatte sitä», sanoi hän.
Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»
Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»
»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»
»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.
»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan
hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»
»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.
»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten,
millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten,
jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. _Bande Mataram!_ Siinä
taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen
teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät
sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa _Bande Mataram_, kuningattareni!»
»_Bande Mataram_!»