Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa
riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut
puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan
rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran
vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen
tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen
minä yksin äänetön.
Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin
ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään
sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja
senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän
vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.
Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville.
Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun
seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että
Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.
Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin,
tavoin:
On elokuu, sadetta tulvii taivas;
taloni tyhjä on!
Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska
sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että
sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli
hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei:
taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.
Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan
ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee
palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun
perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli
kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun
kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen
alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi
täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa
soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa
me kerran toisemme löysimme.
Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa,
jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta
lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa
kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.
Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen
tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään
ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.
Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä
musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että
sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on
siellä sopimaton.
Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin,
ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun _täytyy_ vapauttaa hänet
täydellisesti, muuten en _minä_ voi milloinkaan vapautua elämäni
valheesta...
Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen
ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt
rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan
hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo
aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä...
Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On
jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska
kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui
Bimalan _sari_, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen
hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin
otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet
jalkineensa.
Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin
tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi
kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut
permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin
hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin
aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä
kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut
sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun
nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen
verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli
hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»
Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä
sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava
sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun
esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä
vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.
Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä
kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten
lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys
vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole
tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä
tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin
kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin
kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva
valokuvani.
Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin
nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan
Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin?
Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin
salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.
V
Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei
hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla
— tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet
jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun
luokseni saapui Pantšu, läheisen _zamindarin_ vuokraaja [valtion
tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita
toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua
syvästi kunnioittaen.
»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»
Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli
erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan
lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle,
mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota
mitään!»
»Miksi et?»
»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran
kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä
puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa,
joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»
Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta
nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja
kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu
paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta
silloin, kun seisoo sen keskellä.
Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin,
kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka
aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä,
tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia
ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan
yli suoperäisen seudun _Namasudran_ puolelle. Siellä hän vaihtaa
tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut.
Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä
sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita
varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia
kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön
asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa,
että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen
vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla
vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat
ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla
jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.
Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani
sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi
pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja.
Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa
korjata.»
Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä
jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme
elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan
maastamme.»
»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan
nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen.
»Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»
»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun
kanssasi.»
Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa
henkilö, jota nimitetään _ladyn_ nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät
olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään _rani_. Hän on
varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin
on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa
puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän
oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa;
rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.
Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä
olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä
määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta
ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni
tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin
ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla,
kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän
satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä
ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen
tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en
näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä
tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa.
Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha
loppukerto:
On elokuu, sadetta tulvii taivas;
taloni tyhjä on.