Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa
itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni
ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut
näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän
aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!
Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä
kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme
nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan
sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet.
Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme
ja unemme?
Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää
suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.
Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi
kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa,
äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä
on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin
saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes
sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.
Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä
en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin
vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»
»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian
oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea
tuollaiseen nimeen.
Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea
sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen
milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta
kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen
kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja
hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt
lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista
katuojaa pitkin — eikö minunkin...?
Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun
»likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat
herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun,
niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa
toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon
maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi
kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten
valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan
itkenyt.
Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta... Sen huolen jätän
yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan
vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä
henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?
Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni
olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta:
minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo
minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman
hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten
ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.
On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne
ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta
heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian
ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta
Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän
näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään
velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua
houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.
Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen
luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton
kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä
vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna.
Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät
ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta
sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos
voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se,
joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.
En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua
pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan
epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten
tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen
puutteesta vapautumisen — ilo.
Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä
olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei
mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä,
jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on
kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.
Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»
Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo
sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin,
mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa?
Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.
»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin
minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan:
»Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin
valvotaan.»
Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle,
kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu
viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui
sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa
katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana
lamppuna.»
Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti
odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana.
Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa —
särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen
yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni,
on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan
kuvastimesta tai kuvastakaan?
Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen
otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!
»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta
paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella
viihdytellään lapsia lepoon!»
Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja
tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen
pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän
on totuus!
Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein,
erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet
elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja
minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä
kuoleman halkeaman kautta.
Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää
noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää
hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti
kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla
aina olemassa.
Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet
jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana.
Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon
kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani
unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän
suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon
suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme
esinettä.
Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön,
tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän.
»Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi
sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä
tulvahtivat kyynelet.
Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen
jalkojansa ja lähdin makuulle.