Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään
aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja
hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan
enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.
Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän
talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»
»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta»,
jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina
tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona
Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan
heidän sydämeensä.»
Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei
jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni,
käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta
silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli
tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli
tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti
kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten
parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään
aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.
Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun.
ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana,
kultapäärmeiseen _sariinsa_ puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat
kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi
iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin
tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui
siltä, kuin hänen _sarinsa_ kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen
tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota
me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi
tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran
eläväksi liekiksi.»
Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa
oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli
vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren
kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en
ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan
minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin
uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa
julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä
kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani
äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko
hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta
välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä
muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin
nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.
Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä
yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme
mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat
minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu
enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip
Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei
ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni
tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle
ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut
aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun
ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.
Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista
asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi
ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan,
aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan
haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te
naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan
mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen
muotoon.»
Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti
minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta
minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua
kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut
— ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän
tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut
asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien
tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti
naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne
täytti olemukseni.
Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu
kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin
pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana
leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja
sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan
olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti
siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt
Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.
Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se
käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa
leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan
leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten
ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen
lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi
kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran
kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella,
mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko
olemuksellamme.