Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten
aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen
vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama _sari_
[Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset
silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin
päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni
vaiheita varten.
Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta
niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki
kauneudellaan ylvästelevät.
Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut
siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa
kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi
jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan
olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin
pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi,
eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi
naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja
sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»
Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän
muistuttaa äitiänsä.»
Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen
henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi
näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi
voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä
tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen
kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla
jäi sydämeeni pahoittelun häivä.
Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja
pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä
tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus
itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien
helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle
kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen
pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva
rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi
kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea
sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se
oli pelkkää musiikkia.
Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain
aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni
jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka
tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja
ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin
mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui,
että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.
Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä
tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»
En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut
yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa
itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut
ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.
Appeni talo oli hyvässä maineessa aina _padišaahien_ [padišaahi
islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista
ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset
juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli
ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja
ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena,
liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni
ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys
oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan!
Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni
ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni
vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha
isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre.
Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan
vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni
ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona
ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.
Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen
tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi
pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana
kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia
koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua
mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa
lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.
Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu
päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman
ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen
vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli
hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu
nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta
tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat
häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin
kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut
omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus
jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka
lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin
kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.
Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli
hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa
ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.
Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä
käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni
enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat
voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien
kristallimaljakoissa.
Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä
tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli
vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana,
että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava
määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina,
milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä
huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla
hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.
Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni,
uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun
_sarin_. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista
hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken
erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen
kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli
ääretön.
Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset
rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa
omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni
sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella
tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon
tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei
painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.
Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta
palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle
todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua,
kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt.
Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen
aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska
rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut
paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin
harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.
Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että
se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle.
Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata
antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin
itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä
ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä
tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa
pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.
Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden
lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan
minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään
ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle
lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan
kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten
taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla
kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä
eivät sellaiset lahjat pysy.
Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan.
Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli
jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla
vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta.
Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän
perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia
itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.
Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet
osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet
perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun
_ranin_ [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina,
joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin
viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen
helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä
tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen
loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken
syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus
ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja
hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä
vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui
halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa
olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian
koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein
sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen
aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen
koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla
mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa.
»Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»
Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän
pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.
Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön
ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö
yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He
ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan
olla?»
Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut
harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua
katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin
miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi
kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä
on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen
pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein
toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.
Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten
perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan
elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen,
ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja
nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi
on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan
tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin
uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään,
käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä
sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät
minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni
omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen
kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.