Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi
Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen
ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi
vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa
Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi
kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan
ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia
rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta
oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi
ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita
vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään
Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja
intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.
Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan
kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä
ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan
englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat
perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten
sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen,
hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää.
Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus
Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen
yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.
V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi
englanninkielellä runokokoelmat _Kasvava kuu, Gitanjali_ (Eino
Leinon suomentamana julkaistu nimellä _Uhrilauluja_ v. 1917) ja
_Puutarhuri_ (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä
esseekokoelman _Sadhana_ (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926).
Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä
ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan
vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on
yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa
sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen
kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan
uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren
teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa
ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita
esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös
Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa
vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin _Säntiniketan_ (Rauhan maja)
nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän
korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan
tälle koululle.
Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä
miete- ja muistelmakirjat _Persoonallisuus_ ja _Elämäni muistoja_,
näytelmäkokoelma _Pimeän kammion kuningas_, kertomussarja _Ahnaat
paadet_ ja romaanit _Haaksirikko_, _Gora_ sekä _Koti ja maailma_.
Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita
ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa
intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen
puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä.
Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi
ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli
asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja
vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy
väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.
Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja
pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus
ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko
maailman omaisuudeksi.