»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen
hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona.
Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole
olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen
huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala,
sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan
pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin
kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa,
hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä,
tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi
joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana
ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen;
samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen,
vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa.
Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy.
Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän
kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja
valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit,
niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen
sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan
kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen
mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin
meri tahtoisi ryöstää hänet minulta...
Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa
vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta
salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen
kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että
mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla
on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä.
Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako?
Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain
ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen;
ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi
luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua
valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni,
minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen
porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen
kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme,
bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla
kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä
Seinen virtaa.
Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa,
kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli
sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset
sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja
paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli
kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista!
Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen,
paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä
ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat,
kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin
lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva
Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen
virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa
valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet
himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin
tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin
maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt
pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo
näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät
nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»
Syyskuun 1 p.
»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on
arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.
Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille.
Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä
puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa
herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää
syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa
puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi
sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen
sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on
kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä
ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta
aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on
pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä
huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.]
Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli
Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.
Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma
kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen
ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan.
Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta
täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti
itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä
ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko
kasvisto, mitä tiellämme näimme.
Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.
Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin
ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta
suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt
Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä!
[Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa.
Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta,
rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan
nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja
puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt
mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi,
kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa
lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno
(Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala;
hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla
Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin,
nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin
hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä.
Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn
heinän suloista hajua.
Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi
vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää
hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät;
silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti
istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas
haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan
kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä
kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden,
johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän
hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo
raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.
— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua
vaivaa?
Hän pudisti vain ääneti päätään.
Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa
Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu.
Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen
oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut
kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli
sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa
mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena
siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta,
joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa
niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin,
että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin
katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin
tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.
— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko
takaisin Pouligueniin?
Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää
riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei
tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu
pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt
itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta
jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei
sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs
rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset
meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti
hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen
poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä
heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen
jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun
jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot,
ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on
jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla
hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän
tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»
Syyskuun 10 p.
»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin
Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin,
mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin
kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka
häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa
omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku
kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä
ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita
siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti
venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni,
Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle
ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei
ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään
ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää
riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä
asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme
siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me
palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.
Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine
vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen.
Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan
tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa
mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin
aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa
asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?...»
Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa
laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä
rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa
hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja.
[Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli
ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä
hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]