Hämärän laskeutuessa ja Ipingin alkaessa taas kurkistella arasti
juhlapäivästään hajalle jääneitä esineitä, asteli lyhyt, paksu mies,
nukkavieru silkkihattu päässään, vaivaloisesti Bramblehurstiin viepää
tietä pitkin pyökkimetsikön takana. Hän kantoi kolmea kirjaa, jotka
oli kiinnitetty yhteen jonkinlaisella koristeellisella joustavalla
siteellä, ja siniseen pöytäliinaan käärittyä myttyä. Hänen punertavilla
kasvoillaan ilmeni hämmennystä ja väsymystä, ja hänellä näytti olevan
oikein tulinen kiire. Hänen takanaan seurasi Ääni, toinen kuin
hänen omansa, ja tuontuostakin hän vääntelehti näkymättömien käsien
kosketuksesta.
"Jos taas yritätte pujahtaa käsistäni", sanoi Ääni, "jos vain yritätte
taas pujahtaa käsistäni..."
"Voi hitto!" sanoi Thomas Marvel. "Olette lyönyt siihen olkapäähäni
monta ruhjevammaa."
"Kautta kunniani", sanoi Ääni, "minä vaikka tapan teidät".
"En minä koettanut pujahtaa käsistänne", sanoi Marvel äänellä, josta
kyyneleet eivät olleet kaukana. "Vannon, etten koettanut. Minä en
tiennyt sitä kirottua tienristeystä, siinä kaikki! Kuinka lemmossa minä
sen olisin tiennyt? Ja nyt on minua kolhittu..."
"Teitä kolhitaan vielä paljon enemmän, jollette muista, mitä olen
sanonut", virkkoi Ääni, ja Thomas Marvel vaikeni äkkiä. Hän puhalsi
poskensa pullolleen, ja hänen silmissään ilmeni selvästi epätoivoa.
"Se on jo kyllin paha, että reistailevat moukat kuuluttavat julki minun
pikku salaisuuttani; puuttuisi vielä, että te livistäisitte pakoon ja
veisitte kirjani. Ainakin muutamille heistä oli onneksi, että lähtivät
karkuun sellaisella vauhdilla. Tässä nyt olen... Ei kukaan tiennyt,
että olen näkymätön! Ja mitä minun nyt on tehtävä?"
"Mitä on _minun_ tehtävä?" kysyi Thomas Marvel matalalla äänellä.
"Se tiedetään kaikkialla. Se pannaan sanomalehtiin! Jokainen odottaa
tapaavansa minut. Jokainen on varuillaan..."
Ääni puhkesi voimakkaisiin kirouksiin ja vaikeni sitten. Thomas
Marvelin kasvoilla kävi epätoivo yhä selvemmäksi, ja hänen askeleensa
hiljenivät.
"Kävelkää vain", sanoi Ääni.
Thomas Marvelin kasvoille levisi harmahtava väri punertavien pilkkujen
väliin.
"Älkää pudottako niitä kirjoja, tomppeli!" huusi Ääni kovaa.
"Asian laita on näin", jatkoi Ääni, "että minun on käytettävä teitä
hyväkseni... Te olette tosin kehno välikappale, mutta minun täytyy."
"Minä olen _kurja_ välikappale", sanoi Marvel.
"Niin olette", myönsi Ääni.
"Minä olen huonoin välikappale, minkä olisitte voinut saada", jatkoi
Marvel.
"En ole vahva", lisäsi hän masentavan äänettömyyden jälkeen.
"En ole kovin vahva", toisti hän.
"Ettekö?"
"Ja sydämeni on heikko. Tämä pikku puuha... Minä suoritin sen tietysti.
Mutta hitto vie! Olisin voinut pyörtyä."
"Entä sitten?"
"Ei minulla ole hermoja eikä voimaa senlaatuiseen työhön kuin te
tarvitsette..."
"_Minä_ karaisen teidät."
"Toivoisinpa, ettette niin tekisi. En tahtoisi nähkääs pilata teidän
suunnitelmianne. Mutta niin voisi käydä. Pelkästä pelosta ja hädästä..."
"Parasta on, että kartatte sitä", sanoi Ääni tyynen pontevasti.
"Tahtoisin olla kuollut", virkkoi Marvel.
"Tämä ei ole oikein", lisäsi hän. "Teidän täytyy myöntää... Minulla on
mielestäni täysi oikeus..."
"_Kulkekaa_ eteenpäin", sanoi Ääni.
Thomas Marvel paransi vauhtiaan, ja jonkun aikaa he marssivat taas
äänettöminä.
"Tämä on vietävän kovaa", huomautti Marvel.
Hänen sanansa eivät tehneet mitään vaikutusta. Hän teki uuden yrityksen.
"Mitä minua tähän tarvitaan?" aloitti hän taas sietämätöntä vääryyttä
kärsivän miehen äänellä.
"Oh, _lakatkaa_ jo!" sanoi Ääni äkkiä hämmästyttävän pontevasti.
"Pidänhän minä teistä täydellisesti huolta. Tehkää, niinkuin olen
käskenyt. Silloin menettelette oikein. Te olette hupsu ja niin
poispäin, mutta teidän on tehtävä..."
"Sanon teille, hyvä herra, etten ole sopiva mies siihen. Kunnioittaen
-- mutta niin sen laita _on_..."
"Jollette nyt vaikene, niin väännän ranteenne taas paikaltaan", sanoi
Näkymätön Mies. "Minä tahdon ajatella."
Pian ilmestyi kaksi keltaista valosoikiota näkyviin puiden läpi, ja
kirkon nelikulmainen torni häämöitti pimeyden takaa. "Minä pidän
kättäni olkapäällänne", sanoi Ääni, "koko kylän läpi. Astukaa suoraan
eteenpäin älkääkä yrittäkö ryhtyä mihinkään hullutuksiin. Sen pahempi
vain teille, jos sellaista koetatte."
"Kyllähän minä sen tiedän", huoahti Marvel, "tiedän tuon kaiken".
Onnettoman näköinen olento, jolla oli päässään vanhanaikainen
silkkihattu, marssi taakkoineen pitkin pikku kylän raittia ja katosi
ikkunoiden valojen takana lisääntyvään pimeyteen.