Thomas Marvelia teidän on kuviteltava mielessänne leveä- ja
notkeakasvoiseksi mieheksi, jolla oli silinterinmuotoinen ulkoneva
nenä, kostea, iso ja alituisesti liikehtivä suu ja tavattoman
harjasmainen parta. Hänen vartalollaan oli taipumusta pyöreyteen, jota
hänen lyhyet raajansa vielä tehostivat. Päässä hänellä oli karhea
silkkihattu, ja se ilmiö, että hänellä oli huomattavan paljon nauhoja
ja kengänpauloja nappien asemesta, etenkin pukunsa arimmissa kohdissa,
osoitti hyvin selvästi, että hän oli oikea vanhapoika.
Thomas Marvel istui hiekkanummen yli Adderdeaniin kulkevan tien
varrella jalat ojassa noin kolmen kilometrin päässä Ipingistä. Hänen
jalkansa, lukuunottamatta reikäisiä sukkia, olivat paljaat, hänen
suuret varpaansa olivat leveät ja pystyssä kuin varuillaan olevan
koiran korvat. Joutilaan näköisenä -- hän teki kaikki joutilaan tavalla
-- hän katseli kuin tutkistellen saapasparia. Ne olivat vahvimmat
saappaat, mitä hän oli pitkään aikaan löytänyt, mutta liian isot
hänelle, jotavastoin ne, jotka hänellä ennestään oli, sopivat mainiosti
kuivalla ilmalla, mutta kostealla olivat liian ohutpohjaiset. Thomas
Marvel vihasi isoja saappaita, mutta inhosi myöskin kosteutta. Hän ei
ollut koskaan oikein ratkaissut mielessään, kumpaa hän kammosi enemmän,
ja nyt oli kaunis päivä, eikä ollut mitään parempaa tehtävää. Niinpä
hän järjesti kaikki neljä saapasta sieväksi ryhmäksi turvepenkereelle
ja tarkasteli niitä. Kun hän katseli niitä ruohikossa vastapuhjenneiden
verijuurien joukossa, juolahti hänen mieleensä äkkiä, että kumpainenkin
pari oli erittäin ruma. Häntä ei ollenkaan hämmästyttänyt takaapäin
kuuluva ääni.
"Siinäpä on saappaita", sanoi Ääni.
"Niin on -- hyväntekeväisyyssaappaita", myönsi Thomas Marvel ja
tähysteli inhoten näitä saappaita pää toiselle puolelle kallistuneena,
"mutta lempo minut vieköön, jos osaan sanoa, kumpi niistä on maailman
rumin saapaspari."
"Hm", sanoi Ääni.
"Olen käyttänyt huonompiakin -- olenpa todella kulkenut ilmankin
saappaita. Mutta en koskaan ole nähnyt noin häikäilemättömän rumia,
jos niin saa sanoa. Olen etsiskellyt saappaita -- vartavasten --
päiväkausia, koska olen kyllästynyt _noihin_. Nehän ovat kyllä aivan
eheät. Mutta kuljeskeleva herrasmies näkee niin tuhannesti vaivaa
saappaista. Ja uskokaa pois, en ole löytänyt mitään muita koko
siunatusta piirikunnasta kuin _nuo_, niin kovasti kuin yritinkin.
Katsokaahan niitä! Ja oikeastaanhan täällä tavallisesti on hyviä
saappaita. Mutta se on juuri minun häilyvän onneni syy. Olen hankkinut
itselleni saappaat tässä piirikunnassa kymmenen vuoden aikana tai
kauemminkin. Ja sitten kohdellaan tällä tavalla."
"Tämä on raakamainen piirikunta", sanoi Ääni, "ja ihmiset ovat sikoja".
"Eivätkö olekin?" sanoi Thomas Marvel. "Voi, hyväinen aika! Mutta nuo
saappaat! Ne vievät voiton kaikesta."
Hän käänsi päätänsä oikealle olkapäänsä yli katsoakseen puhetoverinsa
saappaita ja verratakseen niitä omiinsa, mutta kas, hän ei nähnyt
sääriä eikä saappaita siinä, missä hänen puhetoverinsa saappaitten
olisi pitänyt olla. Hän käänsi päätänsä vasemmalle olkapäänsä yli,
mutta sielläkään ei näkynyt sääriä eikä saappaita. Hänen koko
olemuksestaan säteili suuren hämmästyksen alkuhohde. "Missä te olette?"
sanoi Thomas Marvel olkapäänsä yli ja kompuroi nelinkontin. Hän näki
kaistaleen tyhjää nummea, jonka yllä tuuli puhalsi, sekä kauempana
vihreälatvaisia värihernepensaita.
"Olenko minä humalassa?" kysyi Marvel. "Olenko nähnyt näkyjä? Puhelinko
itsekseni? Mitä..."
"Älkää olko levoton", sanoi Ääni.
"Älkää koettakokaan _minua_ puijata vatsapuhumisella", sanoi Thomas
Marvel nousten kiireesti seisomaan. "_Missä_ te olette? Levoton
tosiaankin!"
"Älkää olko levoton", toisti Ääni.
"_Te_ kohta tässä tulette levottomaksi, tyhmä hupsu", sanoi Thomas
Marvel. "Missä te olette? Suvaitkaa tulla minun tähtäimeeni..."
"Oletteko haudattu?" kysyi Thomas Marvel vähän ajan kuluttua.
Ei kuulunut vastausta. Thomas Marvel seisoi sukkasillaan ja
hämmästyneenä, nuttu melkein riisuttuna.
"Piivit", huusi hyyppä hyvin kaukaa.
"Piivit, niinpä tosiaankin", toisti Thomas Marvel. "Nyt ei ole
kujeilun aika." Hiekkanummi oli aivan autio sekä itään ja länteen että
pohjoiseen ja etelään. Tie, jonka kummallakin puolella oli matalat
ojat ja valkeat reunapaalut, kulki tasaisena ja tyhjänä pohjoisesta
etelään. Ja hyyppää lukuunottamatta, oli sininen taivaanlakikin ihan
tyhjä. "Auttakaa siis minua", sanoi Thomas Marvel kiskaisten takin taas
hartioilleen. "Se on juoman syy. Minun olisi pitänyt se ymmärtää."
"Ei se ole juoman syy", virkkoi Ääni. "Hermonne ovat täysin kunnossa."
"Ooh!" huudahti Marvel, ja hänen kasvonsa kalpenivat nyppylöiden
välissä. "Se on juoman syy", toistivat hänen huulensa äänettömästi.
Hän jäi tuijottamaan ympärilleen, pyörien hitaasti taaksepäin. "Olisin
voinut _vannoa_ kuulleeni äänen", kuiskasi hän.
"Tietysti kuulittekin."
"Nyt se taas kuuluu", sanoi Thomas Marvel sulkien silmänsä ja pannen
kätensä ristiin otsalleen traagillisen näköisenä. Äkkiä joku tarttui
hänen kaulukseensa ja pudisti häntä rajusti, saattaen hänet yhä enemmän
ymmälle. "Älkää olko hullu!" sanoi Ääni.
"Jopa nyt hitto minut peri", virkkoi Marvel. "Huonosti kävi. Semmoista
siitä tuli, kun rupesin rehkimään kirottujen saappaiden takia. Järki on
mennyt sekaisin tai se on kummitus!"
"Ei kumpaakaan", sanoi Ääni. "Kuulkaahan!"
"Häh?" tokaisi Marvel.
"Minuutti vain", sanoi Ääni tuikeasti, väristen jännityksestä.
"Mitä nyt?" kysyi Thomas Marvel, jolla oli outo tunne, että joku oli
sormella työntänyt hänen rintaansa.
"Luuletteko minun olevan pelkkää mielikuvitusta -- tyhjää ilmaa?"
"Mitä muuta _voitte_ olla?" kysyi Thomas Marvel hieroen niskaansa.
"Vai niin", sanoi Ääni keventyneenä. "No sitten ei auta muu kuin että
rupean heittelemään teitä piikivillä, kunnes ajattelette toisin?"
"Mutta _missä_ te olette?"
Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja
sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän
huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan
hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä
tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli
vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi
jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui
näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.
"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös
ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä
mielikuvitusta?"
Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon.
Hän makasi hetken paikallaan.
"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".
"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen
haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen
heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään.
Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä
olen lopussa."
Kolmas kivi putosi.
"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."
"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel
vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette -- kuinka te
onnistutte siinä -- minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."
"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön.
Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."
"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin
penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin
vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"
"Minä olen näkymätön. Se on pääasia. Ja nyt haluan saada teidät
ymmärtämään, että..."
"Mutta missä te olette?" keskeytti hänet Marvel.
"Täällä viiden metrin päässä edessänne."
"Jopa nyt! Enhän minä ole sokea. Sitten varmaankin kerrotte, että
olette pelkkää ilmaa. Mutta minäpä olekaan mikään tyhmä tomppeli..."
"Niin, minä olen -- pelkkää ilmaa. Te näette lävitseni."
"Mitä! Eikö tässä ole mitään ainetta? _Ääni vain_ ja lorua? Sitäkö se
on?"
"Minä olen oikea ihminen, ruumiillinen, ruokaa ja juomaa, vieläpä
vaatteitakin tarvitseva... Mutta olen näkymätön. Ymmärrättekö?
Näkymätön. Aivan yksinkertaisesti. Näkymätön."
"Mitä -- tosiaanko?"
"Aivan totta."
"Antakaahan minun tarttua käteenne", virkkoi Marvel, "jos _olette_
todellinen. Se ei tuntuisi niin kirotun merkilliseltä sitten..."
"_Voi hitto!"_ huudahti hän, "kuinka saittekaan minut säpsähtämään, kun
tartuitte minuun tuolla lailla!"
Hän tunsi käden tarttuneen ranteeseensa vapailla sormillaan, ja
hänen omat sormensa hapuilivat arasti pitkin käsivartta, taputtivat
lihaksista rintaa ja tunnustelivat partaisia kasvoja. Marvelin
kasvoilla kuvastui ällistys.
"Nyt olen ihan ymmällä!" sanoi hän. "Tämähän vie voiton
kukkotappelusta! Kerrassaan kummallista! -- Ja tuollahan voin
kilometrin päässä nähdä kaniinin selvästi teidän lävitsenne. Ei mitään
näy teistä -- paitsi..."
Hän tutki tarkoin edessään olevaa tyhjää paikkaa. "Olettekohan syönyt
leipää ja juustoa?" kysyi hän pidellen näkymätöntä kättä.
"Olette ihan oikeassa. Se ei ole sulautunut järjestelmään."'
"Oh!" sanoi Marvel. "Onpa se sittenkin aavemaista."
"Tietysti kaikki tämä ei ole puoleksikaan niin ihmeellistä kuin
kuvittelette."
"Minun vaatimattomiin tarpeisiini se on kyllin ihmeellistä", virkkoi
Thomas Marvel. "Kuinka te saatte tämmöistä toimeen! Mikä lempo tässä on
konstina?"
"Se on liian pitkä juttu. Ja sitäpaitsi..."
"Sanonpa teille suoraan, että koko asia ihan ällistyttää minua", sanoi
Marvel.
"Nyt en halua sanoa muuta kuin että tarvitsen apua. Sitä olenkin
tullut hakemaan. Tapasin teidät äkkiä. Kuljin mielettömänä raivosta,
alastomana ja voimattomana. Olisin voinut tehdä murhan... Ja näin
teidät."
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel.
"Jouduin teidän taaksenne -- epäröin -- jatkoin matkaani."
Marvelin ilme puhui paljon.
"Sitten pysähdyin. 'Tuossapa on', ajattelin, 'samanlainen hylkiö kuin
minäkin. Siinä on sopiva mies'. Silloin käännyin takaisin ja palasin
luoksenne. Niin. Ja..."
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel. "Mutta minä olen ihan pökerryksissä.
Saanko kysyä: mikä on asia, ja minkälaista apua te tarvitsette?
Näkymätön!"
"Pyydän teitä auttamaan minua vaatteitten ja suojan hankkimisessa ja
sitten vielä muissakin asioissa. Olen jo tarpeeksi kauan ollut ilman.
Jollette tahdo -- no niin!... Mutta te autatte, teidän _täytyy_."
"Kuulkaahan", sanoi Thomas Marvel. Minä olen liiaksi järkytetty.
Älkää kolhiko minua enää. Ja antakaa minun mennä. Minun on päästävä
vähän rauhoittumaan. Ja olettepa melkein taittanut varpaani. Kaikki
on niin järjetöntä. Tyhjä nummi, tyhjä taivas. Kilometrien alalla ei
mitään muuta näkyvissä kuin luonnonhelma. Ja sitten kuuluu ääni. Ääni
taivaasta! Ja kiviä. Ja nyrkki. Voi pentele!"
"Rohkaiskaa vain mielenne", sanoi Ääni, "sillä teidän on suoritettava
se työ, johon olen valinnut teidät."
Thomas Marvel puhalsi syvään henkeä, ja hänen silmänsä pyöristyivät.
"Olen valinnut teidät", sanoi Ääni, "Te olette kylän muutamia hupsuja
lukuunottamatta ainoa ihminen, joka tietää sellaisen kuin Näkymättömän
Miehen olemassaolosta. Teidän on autettava minua. Auttakaa minua ja
minä teen paljon teidän hyväksenne. Ja Näkymätön Mies onkin mahtava."
Hän vaikeni hetkiseksi ja aivasti rajusti.
"Mutta jos te petätte minut", jatkoi hän, "jollette tee niinkuin minä
neuvon teitä..."
Hän keskeytti lauseensa ja löi Thomas Marvelia aika lailla olkapäälle.
Maankiertäjä päästi kauhistuneen kiljahduksen tuntiessaan tämän
kosketuksen.
"Minä en halua pettää teitä", vastasi Thomas Marvel väistyen syrjään
sormien suunnasta. "Älkää sellaista ajatelko, mitä tahansa teettekin.
Muuta en haluakaan kuin auttaa teitä -- sanokaa vain, mitä minun on
tehtävä. (Pentele!) Mitä ikinä vaaditte minun tekemään, sen teen perin
mielelläni."