Sattuipa niin, että helluntaimaanantain varhaisina aamuhetkinä,
ennenkuin Millie komennettiin päivän töihin, herra ja rouva Hall
nousivat ja menivät äänettömästi alas kellariin. Heidän puuhansa
oli yksityisluontoista ja jonkinlaisessa yhteydessä heidän oluensa
ominaispainon kanssa.
Tuskin he olivat päässeet kellariin, kun rouva Hall huomasi
unohtaneensa tuoda alas pullon sarsaparillaa heidän yhteisestä
huoneestaan. Koska hän oli tämän homman asiantuntija ja varsinainen
suorittaja, lähti Hall kiireesti hakemaan sitä yläkerrasta.
Portaiden yläpäässä hän hämmästyi huomatessaan, että vieraan ovi oli
raollaan. Hän meni omaan huoneeseensa ja löysi pullon sieltä, mistä oli
neuvottu sitä hakemaan.
Mutta palatessaan pullo mukanaan hän näki, että ulko-oven salvat oli
työnnetty takaisin -- että siis ovi todellakin oli vain säpissä. Ja
samassa juolahti hänen mieleensä, että tämä oli jossakin yhteydessä
heidän oudon matkustajansa ja Teddy Henfreyn otaksuman kanssa. Hän
muisti selvästi pitäneensä kynttilää rouva Hallin pannessa nuo salvat
yöksi kiinni. Nähdessään tämän hän pysähtyi töllistelemään ja lähti
sitten jälleen ylös portaita, pullo yhä kädessään. Hän koputti vieraan
ovelle. Ei kuulunut vastausta. Hän koputti jälleen. Sitten hän työnsi
oven auki ja astui sisään.
Asian laita oli, niinkuin hän oli odottanutkin. Vuode ja huone olivat
tyhjät. Ja vielä kummallisempaa hänenkin hitaalle älylleen oli se,
että makuuhuoneen tuolilla ja pitkin vuoteen reunaa olivat hajallaan
vieraan vaatteet, ainoat vaatteet, mikäli hän tiesi, ja myös siteet.
Hänen suuri, riippuvareunainen hattunsakin pöyhkeili keikarimaisesti
vuoteenpylväässä.
Ällistyneenä seistessään Hall kuuli vaimonsa äänen kellarin syvyydestä.
Siinä saattoi erottaa sen nopean tavujen nielaisemisen ja loppusanojen
kimakan jännityksen, jolla länsisussexilainen on tottunut ilmaisemaan
vilkasta kärsimättömyyttä. "George! Löydätkö, mitä tarvitsen?"
Sen kuullessaan Hall kääntyi ja kiirehti alas vaimonsa luo. "Janny",
sanoi hän kellarin porraskaiteen yli, "se on totta, mitä Henfrey sanoo.
Hän ei ole huoneessaan, ei totisesti. Ja ulko-ovesta on salvat vedetty
syrjään."
Aluksi rouva Hall ei ymmärtänyt, mutta heti kun hän käsitti, päätti
hän käydä itse tutkimassa tyhjää huonetta. Hall, joka yhä piteli
pulloa, meni edellä. "Vaikkei hän ole siellä", virkkoi hän, "niin
hänen vaatteensa ovat jääneet, ja mitä ihmettä hän sitten tekee ilman
vaatteita? Se on kerrassaan kummallinen juttu."
Tullessaan ylös kellarin portaita he luulivat kumpikin, niinkuin
jälkeenpäin kävi selville, kuulleensa ulko-oven avautuvan ja
sulkeutuvan, mutta nähdessään, että se oli kiinni ja ettei mitään ollut
eteisessä, eivät he silloin puhuneet siitä toisilleen. Rouva Hall
sivuutti miehensä käytävässä ja kiirehti ensimmäisenä yläkertaan. Joku
aivasti portailla. Hall, joka seurasi vaimoaan kuuden porrasaskeleen
päässä, luuli hänen aivastaneen. Rouva taas, joka oli edellä, oli
saanut sen vaikutelman, että Hall oli aivastanut. Hän työnsi oven auki
ja seisoi tarkastellen huonetta. "No ei ihmeempää!" siunaili hän.
Hän kuuli niistämistä ihan takanaan, niinkuin hänestä tuntui, ja
kääntyessään hämmästyi huomatessaan Hallin kymmenen jalan päässä
itsestään ylemmällä portaalla. Mutta samassa oli Hall hänen vieressään.
Rouva kumartui eteenpäin ja laski kätensä pielukselle ja tunnusteli
sitten vuodevaatteita.
"Kylmiä", lausui hän. "Hän on ollut poissa ainakin tunnin tai
enemmänkin."
Mutta silloin tapahtui kerrassaan ihmeellinen seikka. Vuodevaatteet
vetäytyivät kokoon, hypähtivät äkkiä jonkinlaiseksi huipuksi ja
loikkasivat päistikkaa jalkopään reunan yli. Näytti aivan siltä kuin
olisi käsi tarttunut niihin keskeltä ja sitten lennättänyt ne syrjään.
Heti senjälkeen hypähti vieraan hattu vuoteenpylväästä, teki ilmassa
runsaan puoliympyrän kaaren ja iski sitten suoraa päätä rouva Hallin
kasvoihin. Yhtä nopeasti lensi sieni pesutelineeltä; sitten tuoli,
viskaten matkustajan takin ja housut töykeästi syrjään ja nauraen
kuivasti ja ihan samalla lailla kuin vieraskin, kaatui kumoon niin,
että kaikki neljä jalkaa suuntautuivat rouva Halliin päin, näytti
hetkisen tähtäävän ja sitten hyökkäsi häntä kohti. Hän huudahti ja
kääntyi. Silloin tuolin jalat painuivat hiljaa, mutta lujasti hänen
selkäänsä ja pakottivat hänet ja Hallin ulos huoneesta. Ovi paukahti
kovasti ja sulkeutui. Tuoli ja vuode näyttivät hetkisen suorittavan
jonkinlaista riemutanssia, ja sitten äkkiä kaikki oli taas hiljaa.
Rouva Hall vaipui melkein pyörtyneenä miehensä syliin portaitten
päässä. Vain suurella vaivalla onnistui herra Hallin ja Millien, joka
oli herännyt emäntänsä hätähuutoon, saada hänet alakertaan, ja sitten
käytettiin sellaisissa kohtauksissa tavallisia vahvistusaineita.
"Ne olivat kummituksia", sanoi rouva Hall. "Minä tiedän, että ne olivat
kummituksia. Minä olen lukenut niistä sanomalehdissä. Kun pöydät ja
tuolit hyppelevät ja tanssivat..."
"Otappas tilkka vielä, Janny", kehoitti Hall, "se vahvistaa sinua".
"Sulkekaa siltä ovi", sanoi rouva Hall. "Älkää antako sen enää tulla
sisään. Minä melkein arvasin... Minun olisi pitänyt tietää. Tuollaiset
mulkoilevat silmälasit ja pää siteissä, eikä koskaan mene kirkkoon
pyhäisin. Ja kaikki nuo pullot -- enemmän kuin on lupa kellään
pitää. Hän on pannut kummituksia huonekaluihin. Minun vanhat kelpo
huonekaluni! Juuri tuossa samassa tuolissa oli rakkaan kelpo äitini
tapa istua, kun minä olin pikku tyttö. Kun ajattelee, että se nyt nousi
minua vastaan..."
"Vain tilkka lisää, Janny", sanoi Hall. "Hermosi ovat järkkyneet."
He lähettivät Millien kultaisessa auringonpaisteessa kello viiden
aikaan tien toiselle puolelle herättämään Sandy Wadgersia,
hevosenkengittäjää.
Hallin terveiset hänelle, ja että yläkerran huonekalut käyttäytyivät
peräti omituisesti. Tulisiko herra Wadgers tälle puolelle?
Wadgers oli taitava mies ja hyvin kekseliäs. Hän tuumi asiaa heti
vakavasti. "Lempo minut vieköön, jollei tuo noituus lopu", oli Sandy
Wadgersin mielipide. "Eihän vain tarvita hevosenkenkiä mokomalle
herrasmiehelle?"
Hän tuli Hallin puolelle hyvin huolestuneena. He tahtoivat opastaa
hänet yläkerrassa olevaan huoneeseen, mutta hän ei näyttänyt
kiirehtivän. Mieluummin hän puheli käytävässä. Tien toisella puolen
tuli Huxterin oppipoika näkyviin ja alkoi ottaa alas tupakkaikkunan
luukkuja. Hänet kutsuttiin tänne ottamaan osaa keskusteluun.
Herra Huxterkin saapui samaa tietä muutamien minuuttien kuluttua.
Anglosaksilainen taipumus parlamenttaariseen hallitusmuotoon tuli
tässäkin esille: puheltiin pitkälti, mutta ei ryhdytty mihinkään
ratkaisevaan toimenpiteeseen.
"Ottakaamme ensinnä selvä asianhaaroista", toisti Wadgers tavantakaa.
"Koettakaamme päästä varmuuteen siitä, että menettelemme ihan oikein
murtaessamme auki tuon oven. Ovi, jota ei ole murrettu auki, voidaan
aina murtaa auki, mutta kerran auki murrettua ovea ei voi tehdä
avaamattomaksi."
Silloin avautui yläkerran huoneen ovi omasta aloitteestaan äkkiä ja
perin ihmeellisesti. Katsahtaessaan hämmästyneinä ylöspäin, he näkivät
matkustajan verhotun olennon astelevan portaita alas ja tuijottavan
järjettömän suurilla silmälaseillaan synkemmin ja kaameammin kuin
konsanaan. Hän tuli alas jäykästi ja hitaasti, tuijottaen kaiken aikaa
suurin silmin. Sitten hän kulki käytävän poikki, tuijotti yhä ja
pysähtyi.
"Katsokaahan!" virkkoi hän, ja heidän silmänsä seurasivat hänen
hansikkaalla peitetyn sormensa suuntaa ja näkivät sarsaparillapullon
likellä kellarin ovea. Sitten hän meni vierashuoneeseen ja äkkiä
paukahdutti oven kiinni: heidän edessään, nopeasti ja sisukkaasti.
Toiset eivät puhuneet sanaakaan, ennenkuin paukahduksen viimeinenkin
kaiku oli häipynyt. He tuijottivat toisiinsa.
"Jaa, jollei tuo nielaise kaikkea!" sanoi Huxter ja jätti seurauksen
mainitsematta.
"Minä menen sisään ja tiukkaan häneltä asiaa", virkkoi Wadgers
Hallille. "Minä vaadin selitystä."
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin isäntä saatiin rohkaisemaan itsensä.
Vihdoin hän koputti, avasi oven eikä päässyt pitemmälle kuin:
"Suokaa anteeksi..."
"Menkää helvettiin!" huusi vieras jyrisevällä äänellä ja lisäsi:
"Sulkekaa ovi jäljessänne."
Siihen päättyi tämä lyhyt haastattelu.